Rights for this book: Public domain in the USA. This edition is published by Project Gutenberg. Originally issued by Project Gutenberg on 2017-09-27. To support the work of Project Gutenberg, visit their Donation Page. This free ebook has been produced by GITenberg, a program of the Free Ebook Foundation. If you have corrections or improvements to make to this ebook, or you want to use the source files for this ebook, visit the book's github repository. You can support the work of the Free Ebook Foundation at their Contributors Page. The Project Gutenberg eBook, Kustaa Vaasa ja hänen aikalaisensa II: Aurinko laskee, by Louise Stjernström, Translated by Maila Talvio This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook. Title: Kustaa Vaasa ja hänen aikalaisensa II: Aurinko laskee Historiallis-romanttinen kuvaus Author: Louise Stjernström Release Date: September 27, 2017 [eBook #55641] Language: Finnish ***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUSTAA V AASA JA HÄNEN AIKALAISENSA II: AURINKO LASKEE*** E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen Note: Project Gutenberg has the other volume of this work. V olume I: see http://www.gutenberg.org/ebooks/55600 KUSTAA VAASA JA HÄNEN AIKALAISENSA II: AURINKO LASKEE Historiallis-romanttinen kuvaus Kirj. CARL BLINK [Louise Stjernström] Suomentanut Maila Talvio Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912. SISÄLLYS: 1. Taistelu uusien ja vanhojen olojen välillä. 2. Kateelliset naapurit. 3. Lauri Pietarinpoika. 4. Pettymys. 5. Vielä kerran kuningas Kristianista. 6. Svante Sture ja Lyypekki. 7. Kun ihminen on ottanut paholaisen veneeseensä. 8. Pimeyden voimat. 9. Aatami rakastuu. 10. Toinen morsian. 11. Ristiriitoja. 12. Dackesota. 13. Valkenee. 14. Myrskyn tauottua. 15. Aseihin, aseihin! 1. TAISTELU UUSIEN JA VANHOJEN OLOJEN VÄLILLÄ. Surkeasti olivat vanhan valtiohovimestari Ture Jönsinpojan toiveet pettäneet. Hänellä oli kolme poikaa, mutta ainoastaan nuorin, tuomiorovasti Göran, kuului hänen puolueeseensa. Molemmat vanhemmat, Juhana ja Lauri, olivat kuninkaan vilpittömiä ystäviä. Ture herra oli sitä mieltä, että Kustaa oli saanut aikaan Juhanan ja Kristina Gyllenstjernan naimiskaupat ja samalla kumonnut kaikki hänen oivalliset suunnitelmansa. Juhanan itsepintaisuuden hän kyllä tunsi ennestään, mutta ettei nyt Kristina rouva edes poikansa tähden... Ture herra koetti kaikkia keinoja: hän vetosi järkeen, hän selitteli ja pyysi, mutta turhaan. Kristina sanoi, että hänen poikansa on liian helläluonteinen. Hänestä voi tulla hyvä perheenisä, mutta kuninkaaksi ei hän sovi, ja äiti on aina varoittanut ja tulee aina varoittamaan häntä kallistamasta korvaansa sellaisille puheille sekä kehoittamaan häntä pysymään kuninkaansa uskollisena alamaisena ja rakastavana ystävänä. Tuollaista kunnianhimon puutetta ei Ture herra voinut käsittää. Hän oli ollut naimisissa Kustaa herran tädin, Anna Vaasan kanssa ja monta vuotta laamannina Länsigötlannissa ja siihen perusti hän vaatimuksensa. Kuinka mainiosti hän osaisikin johtaa nuorta Sturea; jos todellakin oli niin hullusti, että hän luuli olevansa kykenemätön hallitsemaan, niin ei hänen todellakaan tarvitsisi muuta kuin pidellä valtikkaa käsissään, sillä kyllä Ture herra pitäisi huolta hallinnosta. Harvoin joutuu ihminen siihen pulaan, ettei toinen huoli korkeinta mahtia, ja sentähden Ture herra yhä pysyi toivossa. Jolleivät muut tahdo murtaa Kustaan valtaa, niin kyllä hän sen tekee; parempi käydä suoraan asiaan käsiksi kuin ruveta vehkeilemään lapsen selän takana, sillä silloin joutuu jonkillaiseen vastuunalaisuuteen. Hänen täytyi nyt hankkia muita liittolaisia. Miksi hänen vanha, kelpo ystävänsä Hans Brask oli lähtenyt pois! Olisipa hän nyt ollut taistelemassa hänen rinnallaan, yhdessä he olisivat repineet alas kaikki nuo uudet liisteröimiset ja asettaneet vanhat, pysyväiset tavat takaisin paikoilleen. Eräänä päivänä, kun Ture herra juuri näitä ajatteli, ilmoitettiin hänelle, että huntuun verhottu nainen tahtoo häntä puhutella. — Päästäkää hänet sisään. Pitkä, komea nainen, astui huoneeseen. — Olemmeko kahden? kysyi hän heti. Ture herra sulki kaikki ovet. — Meitä ei kukaan häiritse. Nainen siirsi huntua syrjään. Hän oli Pyhän Klaaran luostarin abbedissa, suuren Hans Braskin sisar. — Jalo rouva! huudahti Ture herra. Nainen heittäytyi tuolille istumaan ja purskahti itkuun. Ture herra otti nenäliinansa ja painoi sen silmilleen. — Minä sain kirjeen, virkkoi nainen sitte murtuneella äänellä. — Olivan luostaristako? — Niin, hän on yhä siellä. — Minulle hän ei ole kirjoittanut. — Oi, hänen sielunsa on niin lamauksissa! — Käsitän sen. — Mutta hän ikävöi kotiin. — Todellako? — Olen monta kertaa pyytänyt häntä tulemaan. — Hänen täytyy tulla! — Hän ei voi. — Onhan hänellä kuninkaan suojeluskirje. — Sitä ei hän itse asiassa tarvitsisi. Sillä kerettiläiskuningas ei uskaltaisi häneen kajota, mutta Hans Brask ei saata nähdä kirkkoa ryöstettynä ja sen palvelijoita kodittomina; hän ei saata kuulla kuinka jumalatonta oppia saarnataan kirkoissa, kuinka papit rikkovat pyhän siveyslupauksensa ja menevät avioliittoon, kuinka paavin käskyjä ja kehoituksia poljetaan. — Ajat ovat kamalat! — Viimeiset päivät ovat käsissä! — V oi Vesteråsin kauheaa resessiä! — Minä kysyin häneltä, miten hän saattoi tehdä niin tavattomia myönnytyksiä. — No, mitä hän sanoi? — Minut valtasi ikäänkuin halpauksen tila, eikä minulla ollut ainoaakaan ystävää, joka olisi jakanut kanssani huolet. — Pyydän anteeksi, minä sen kyllä tein; oikein osoittaakseni, miten minä heitä halveksin, annoin rummunlyöjän astua edelläni koko kadun mitan ja ilmoitin suoraan, että minusta vaan ei tehdä luterilaista eikä kerettiläistä. — Varmaan hän oli liian lamautunut... ajatelkaa, että hänen oli täytynyt luopua Munkebodastaan. — Se oli raakalaista menettelyä; minä kyllä rukoilin hänen puolestaan. — Hän pyysi minua viemään teille kiitoksensa. — Olisin tahtonut tehdä paljon enemmän. — Tiedän sen, siksi tulinkin luoksenne. — Onko teillä joku ehdotus? — Tarjoan teille liittolaisia. — Piispa Maunu Haraldinpoika Skarasta on ystäväni, kuiskasi Ture Jönsinpoika. — Häntä seuraa moni muu. — Sitte Thord Bonde ja Aksel Posse. — Entä Måns Bryntenpoika? — Valtiomarskiko? — Niin juuri. — Kuninkaan hyvä ystäväkö? — Oli sitä. — No mutta kuinka? — Mustasukkaisuus muutti välin. — Kummaltako puolen? — Måns Bryntenpojan puolelta. — Olisiko kuningas ensi kerran... — Hän antoi tai otti suudelman, se on tunnettu asia. — Kenelle, keneltä? — Tuolta karanneelta luostarineitsyeeltä. — Häpeällistä! — Häneltä saattaa odottaa mitä tahansa. — Mutta entä niinkutsuttu mies...? — Seisoi tyynenä vieressä ja katseli. — Entä Måns Bryntenpoika? — Hänkin sai seisoa katselemassa, mutta ei siinä kyllä. — No mitä sitte? — Neitiä kiellettiin tulemasta Tukholmaan. — Måns herran tähdenkö? — Sekä hänen että muiden tähden. — Vai niin, herra Kustaa Eerikinpojan tähden! Ja Ture Jönsinpoika hieroskeli tyytyväisenä käsiään. — Eikä siinäkään kyllä. — No mitä vielä? — Kun oltiin matkalla eteläänpäin, kysyi Måns, miksi neidin piti jäädä sinne. — No, mitä Kustaa Eerikinpoika vastasi? — Sinun tähtesi ja sentähden, ettei minun arvoni sinun kauttasi tulisi loukatuksi. — Asiahan on päivänselvä. — Mikä estää miestä muutaman kuukauden kuluttua tuomasta häntä tänne. — Tietysti ei mikään. — Måns Bryntenpoika joutui mitä hulluimman mustasukkaisuuden valtaan. — Se valitettavasti ei ole kestävää laatua. — Näyttääpä tällä kertaa miltei olevan, sillä hän on jo kerran käynyt siellä pohjoisessa. — Todellako! huudahti Ture herra. — Mutta sillä kertaa ei mies ollutkaan niin taipuisa ja Måns sai palata näkemättä kaunotarta. — Hän mahtaa olla hurmaava. — Mutta nyt teidän pitää hankkia nainen, joka, jos suinkin, on vielä hurmaavampi. — Pitääkö minun? — Kyllä, joku joka kuuluu meidän puolueeseemme. — Miksi? — Kuninkaan ja hänen välinsä ei vielä ole rikottu. Sen täytyy tapahtua tytön kautta. — En todellakaan tiedä. — Eikö täällä nyt löydy yhtään nuorta, kaunista neitoa? — On montakin, mutta ei sellaista, joka ottaisi opetusta meiltä ja rupeaisi meidän kätyriksemme. — Sellainen täytyy löytyä! huudahti abbedissa pontevasti. — Te voitte hänet löytää, jalo rouva. — Minä? — Niin, muut eivät siihen kykene. — Mistä minä sitte hänet otan? — Teidän viisas päänne kyllä keksii keinon. — Hänen täytyy vihata kerettiläiskuningasta, kerettiläiskuninkaan lankeemus on hänen menestyksensä ehto! — Måns Bryntenpoika on hyvää sukua ja saattaa vaatia ylhäisen morsiamen. Rouva abbedissalle näkyi käyvän työlääksi lausua sanottavansa. Herra Ture sen kyllä näki, mutta hän ei varmaan tietänyt, arvasiko hän oikein... Hänen täytyi varovasti tiedustella. — Tietysti, sanoi hän painolla. Abbedissa vilkaisi häneen. — Ymmärrättekö minut? kysyi hän ikäänkuin vaanien. — Luulen ymmärtäväni, vastasi Ture herra syvästi huoaten. — Maailma on niin paha, sanoi abbedissa, — että uskollisen kristityn täytyy riistää sydän rinnastaan ja heittää se susien syötäväksi. — Se on totta. — Måns Bryntenpoika on, likinnä teitä, rikkain ja mahtavin herra koko Itägötlannissa, mutta sen ohessa on hän kuninkaan ystävä ja se joka ryöstää häneltä tämän ystävän, tekee Jumalalle otollisen teon. — Samaa mieltä olen minä. — Minä olen siis tullut siihen johtopäätökseen, että se on velvollisuuteni. — Pyhä velvollisuus, hurskas sisareni. — Sattumalta, voinpa melkein sanoa kuin ihmeen kautta, tunnen minä nuoren tytön... — Onko hän kaunis? kysyi Ture herra, maiskuttaen suutaan. — "Kuin synti" olin melkein sanomaisillani. — Todellako! ja Ture herran silmät loistivat. — Hyvin nuori. — Onko viisas? — Viisas, viekas! — Onko suurtakin sukua? — On isän puolelta. — Entä äiti? — Kuollut. — Sitä parempi. — Hän on monta vuotta... — Ollut luostarissa... sen arvasin. — Isän hartaasta pyynnöstä... — Saako isä tietää... — Hän luulee, että olen päästänyt pois tytön. — Mutta jos hän sattumalta saisi... — Olkaa huoleti, hän ei koskaan ole häntä nähnyt. — Sitä parempi. — Nyt on kysymys siitä, mihin tyttö on sijoitettava? — Ja millä nimellä? — Jonkinlaisena kasvattajattarena, olen ajatellut. — Eli ehkä seuranaisena? — Se sopisi ehkä paremmin. — Niilo Olavinpoika Vinge on herra Månsin likeisin naapuri... hänen vaimonsa on kivuloinen... — Eikö hänen ja herra Månsin väli ole... — Niinhän sitä sanotaan. Niilo Olavinpoika on mustasukkainen ja tahtoisi mielellään taloon seuranaisen, joka vetäisi huomiota puoleensa. — Tahdotteko te ottaa pitääksenne huolta tytöstä? — Mielelläni! — Kuinka pian? — Onko hän sitte jo valmis? — On ollut jo kauvan. — Vai niin... hän tietää siis jo...! — Ei vielä tiedä mitään. Ainoastaan se puuttuu! — Entä mikä hänen nimensä on? — Rosanna. — Ihmeellinen nimi. — Se on hänen luostarinimensä, muuta hänellä ei ole. — Sangen omituista. Niin, kyllä minä olen valmis milloin tahansa. — Ensin teidän täytyy kuulostella, tahtooko Niilo Olavinpojan emäntä ottaa vastaan hänet. — Kyllä, jos mies vain tahtoo!... Mutta voinhan minä kaikissa tapauksissa huomispäivänä käydä siellä. Saanhan siis sanoa, että te, mikäli mahdollista, autatte meitä? — Kiihkeämmin kuin kukaan teistä olen minä toimiva, sillä kun te laimenette, niin minä yhä pysyn pystyssä. — Me voitamme, siitä olen varma. — Silloin veljeni, piispa, palaa, virkkoi abbedissa pontevasti, — ja kirkko pääsee entiseen mahtavuuteensa. — Amen, hurskas sisar. He erosivat kumpikin haaralleen, toimiakseen saman päämäärän hyväksi ja se päämäärä oli Kustaan karkoittaminen. Ture herra läksi seuraavana päivänä Länsigötlantiin neuvottelemaan ystäviensä kanssa. Ensinnä kävi hän tervehtimässä Niilo Klaunpoikaa. Se oli vanha, katolismielinen herra, joka aina kokosi ympärilleen pappeja, mutta hänellä oli tytär, jonka sanottiin taivuttavan tahtonsa alle jokaisen, joka vaan joutui hänen likeisyyteensä. Hän oli hyvän ja lujaluontoisen näköinen nainen, noin 40 vuoden iässä. Kosijoita hänellä oli ollut yllin kyllin, mutta hän vastasi heille, että talo tarvitsee isännän ja koskei isä jaksa pitää isännän virkaa, niin hänen täytyy olla siinä, sillä pappien käsiin ei talo saa joutua niin kauvan kuin hän elää. Kerrottiin että Ture Jönsinpoikakin oli aikonut kosia häntä, mutta hän oli liian alhaista sukuperää, jotapaitsi ei neiti ehkä olisi huolinut hänestä. Mutta aina kun Ture Jönsinpoika matkusti maatiloilleen, kävi hän hänen isäänsä tervehtimässä. Tällä kertaa tapasi hän siellä koolla tavallista suuremman pappisseuran. Adela neiti asteli heidän joukossaan täyttämässä heidän maljojaan, mutta hän oli suuttuneen näköinen. Ture herralle soi hän vain niukan tervehdyksen ja virkkoi: — Tänne te sovitte! Puheltiin juuri siitä, että paljon kansaa oli kuollut nälkään Roslagenissa ja saaristossa. — Sitähän pettukuningas tahtoo! huusi muuan papeista. — Odottakaa, odottakaa, saatte vielä nähdä pahempiakin! huusi toinen. — Jota enemmän kerettiläisyys pääsee voimaan, sitä suuremmaksi käy hätä, huusi kolmas. — Minä olen kuullut, puuttui Adela neiti puheeseen, — että kuningas Liivinmaalta ja muista maista olisi ostanut tuhansia lasteja viljaa, jota on jaettu kihlakuntiin ja pitäjiin pitkin koko maata. — Sen hän teki ansaitakseen! — Ja kuitenkin myydään vilja markasta tynnöriltä, jotta, ei kukaan pääsisi pettämään köyhiä ja korottamaan hintaa. Enpä luule, että te, arvoisa isä, menettelisitte sillä lailla. — Minä olen samaa mieltä kuin neiti Adela, vastasi herra Ture, — en luule, että hän sen tekee ansaitakseen, vaan päästäkseen yhteisen kansan suosioon, joka ei vielä pidä hänestä. — Hän on jumalanpilkkaaja, pakana! huudahti herra Niilo Klaunpoika kiivaasti. — Isä kulta, nyt te puhutte mitä olette kuullut munkkien puhuvan. — Ja he puhuvat kokemuksesta, vastasi siihen luostarinjohtaja; — niin armottomasti ei kristitty menettele. — Niin, niin, pahoin ovat asiat, sanoi Ture herra, — mutta toivokaamme että kaikki kääntyy parempaan päin. — Minä puolestani luulen, että kuningas tarkoittaa hyvää, lausui Adela, — mutta pahinta on, että häneltä puuttuu ymmärtäväisiä ystäviä, jotka tahtoisivat käsittää hänen menettelynsä hyväksi. — Kuka tässä rupeaa olemaan sellaisen miehen ystävä? — Omat poikanne, herra Ture. — Olette oikeassa, heillä on vähemmin järkeä kuin saattaisi odottaa. — Mitä te siitä sanotte, Ture herra, virkkoi Niilo Klaunpoika, — että kuningas on lausunut olevansa teihin tyytymätön Länsigötlannin laamannina? — Minkätähden? kiivastui Ture ja lensi tulipunaiseksi. — Hän väittää, että palvelukset, jotka te olette tehnyt kruunulle ovat pienet verraten niihin suuriin läänityksiin, maaosuuksiin ja taloihin, jotka te saitte ja jotka otettiin luostareilta. — Mitä palveluksia hän sitte vaatii minulta? En ikipäivinä tule häntä palvelemaan. — Hän mahtaa sen tietää, huomautti muuan arvoisa kappalainen, laskien tyhjentyneen viinikannun käsistään, — koska hän väittää, ettei perintö ole laillisesti saatu, vaan Ruotsin lain mukaan palaava takaisin. — Älköön hän ruvetko! ja ärsytetyn kalkkunan lailla hyppäsi Ture herra edestakaisin pitkin lattiaa, vihan vimmassa sättien kuningasta. — Niin, huonolla kannalla ovat asiat maassamme, valitti luostarinjohtaja, — mutta me elämme kaikki siinä toivossa, että te, herra Ture Jönsinpoika, joka olette maan mahtavin ja rikkain mies, pelastatte meidät siitä kovasta sorrosta, jonka ikeen alla huokaamme. Nuo lempeät sanat vaikuttivat herra Tureen kuin elohopeasirpaleet, ne saivat hänet ihastuksesta vapisemaan, mutta sitte ne sulivat yhteen ja niistä syntyi mitä naurettavin itserakkaus, itserakkaus jonka vertaista tuskin lienee historiassa. Ture herra lupasi voimiensa mukaan koettaa täyttää ystäviensä toiveet ja vahvistaa heidän luottamustansa häneen; sentähden hän juuri on matkalla ystävien ja sukulaisten luo; mitä taas siihen tulee, mistä juuri puhuttiin, niinhän toivoo, että huhu on perätön, sillä muuten Kustaa Eerikinpoika katkerasti saa katua tekojaan. Ja niin hän läksi matkaan, mutta kauvan väikkyi hänen silmissään ivallinen hymy, joka oli ollut Adelan huulilla, kun hän, ojentaen kätensä hyvästiksi, oli sanonut: "onnea matkalle!" Hän kulki talosta taloon ja kaikesta päättäen täytyi kapinan menestyä erinomaisesti, sillä kaikkialla vallitsi tyytymättömyys kuninkaaseen. Kronikka sanoo, että vaikka hän koetti työskennellä niin, että kansa ymmärtäisi hänen tarkoittavan hyvää, niin ei mikään auttanut, ja aina katseltiin kuningasta karsain silmin. Nyt saapui Ture herra Niilo Olavinpojan luo. Siellä kerrottiin, että muutamat nunnat ja munkit, jätettyään Vadstenan luostarin, olivat menneet naimisiin ja perustaneet koulun. Talon emäntä oli vimmoissaan. Hän sanoi, ettei hän tahdo hengittää samaa ilmaa kuin nuo kadotuksen lapset ja että hän varmaan tietää, ettei niin jumalattomia vanhempia löydy, että he tahtoisivat panna lapsensa heidän kouluunsa. Epäilemättä heidän sentähden täytyy kuolla nälkään, Jumalan kiitos! Niilo herra tuuppasi Ture herraa kylkeen ja kysyi, eikö hänen emäntänsä ole erinomainen olento. Mutta kun sitte puhe kääntyi Måns Bryntenpoikaan, niin rypisteli Niilo herra kulmakarvojaan ja arveli, että lienee parasta puuhata ilman häntä, sillä karkulaisiin ei ole luottamista. Mutta silloin rupesi Ture herra kertomaan, että Tysten kaunis emäntä oli tehnyt kuninkaan ja Måns herran mustasukkaisiksi toisilleen. Jo menivät Agneta rouvan korvat pystyyn. — Pitikö hän enemmän Måns herrasta? kysyi hän. Sitä ei Ture herra varmaan tietänyt, luultavasti hän jakeli suosionosoituksiaan molemmille, tai oikeammin sanoen kaikille kolmelle. "Kai sentään miehenkin piti saada osansa", nauroi Ture tyytyväisenä. Agneta rouva itki maailman pahuutta. Niilo herra raappi korvansa taustaa. — Eninten minua hämmästyttää, sanoi hän, — että kuningas, josta ei koskaan ole kuultu... — Hän kuuluu olevan hurmaava, sanoi Ture herra. — Karannut nunna! huokasi Agneta rouva. — Måns Bryntenpojan suosiota ei kukaan vielä lie hyljännyt, sanoi Niilo herra matalalla äänellä. — Mutta hän ei koskaan ole unohtanut, että kunniallisille rouville tulee osoittaa kunnioitusta, vastasi Agneta rouva hiukan punastuen. — Eihän kukaan voi kieltää häntä ihailemasta kauneutta, vai kuinka, herra Ture? Hän ojensi Turelle kätensä, jota tämä tulisesti suuteli; Agneta rouva oli kaunis nainen, Ture ei ollenkaan ihmetellyt Måns Bryntenpojan käytöstä. — Mutta jos hankkisimme tänne toisen! Tämä lause vaati likempää selitystä. Ja Ture herra kertoi, että löytyi nuori tyttö, joka oli saanut kasvatuksensa Pyhän Klaaran luostarissa, joka oli oikein ensi luokan kaunotar ja joka vihasi kerettiläiskuningasta. — Ettehän vaan tarkoittane, että meidän pitäisi ottaa hänet taloomme! huudahti Agneta rouva. — Miksei? sanoi herra Niilo. — Ei ikinä, ei ikinä! vastusteli rouva loukkaantuneena. — Arvelin vaan, että herra Måns silloin usein tulisi käyneeksi täällä... käyhän hän muutenkin... — Ei, sanoi Agneta rouva ilkkuen, — hän tietää ettei herrani pidä siitä. — Hm, minä myönnän... mutta jos meillä nyt on tällainen syy, että mahdollisesti voimme voittaa hänet puolellemme, niin ovat kaikki epäilykset poistettavat. — Ja minunko pitäisi katsella... ei ikinä, ei ikinä! — Niinkuin tahdotte; minun täytyy sitte kääntyä toisaalle, sillä Måns Bryntenpoika on voitettava. — Tämä on inhoittavaa peliä! — Sitä en myönnä. Tuo nuori tyttö ei tiedä mistään, mutta hänen luja uskonsa pyhään kirkkoomme ja hänen tavaton kauneutensa voittaa ja lumoo urhean ritarin ja silloin hän on valmis taistelemaan hänen uskonsa puolesta ja voittamaan. — Entä sitte? — Sitte ei mitään muuta. Tyttö on täyttänyt tehtävänsä ja palaa luostariin, jossa hänet vihitään nunnaksi. Hurskaat ystävättäret saavat lohduttaa häntä. — Minun puolestani hän mielellään saisi naida hänet, sanoi Niilo herra. — Sellainen epäsäätyinen avioliitto! — Tyttö taitaa olla määrätty luostariin... Ehkäpä Thord Bonde ottaa vastaan hänet... niin saa talon nuori tytär kilpailla Rosannan kanssa ritarin suosiosta. — Olettepa te varma Måns Bryntenpojasta. — Minulla on syytä varmuuteeni. — Mitä syytä? — Hän kärsii ylenkatsotun rakkauden tuskia ja oleskelee paraikaa maatilallaan. — Onko hänen ja kuninkaan väli rikkoutunut? — Ei vielä, he ovat siinä taitteessa. — Minä en kai saa rauhaa teiltä, jollen suostu, sanoi Agneta rouva, hymyillen lempeintä hymyään, — mutta millä perustuksella hän oikeastaan voi tulla tänne? — Eiköhän olisi paras seuranaisena? — Todellakin, niin voin pitää heitä silmällä; Måns herra ei ole ujo. — Mistä sinä sen tiedät? kysyi hänen herransa epäilevin katsein. — Me naiset näemme aina sellaiset asiat!... No, herra Ture, koska holhokkinne tulee meille? — Koska vaan sallitte. — No pitäkää sitte huolta, että se tapahtuu niin pian kuin suinkin, ennenkuin muut ehtivät toimia ennen meitä. — Mitä sinä tarkoitat? — Että herra Niilo Olavinpojan jo tänä päivänä täytyy lähteä Måns herran luo viemään minulta ne terveiset, että hänen pitää käydä meitä tervehtimässä. — Mistä syystä? — Sen ilmoitan hänelle itse. — Mutta minä en vielä koskaan... sitäpaitsihan meidän pitää odottaa tytön tuloa. — Nyt näette, herra Ture, ettei hän tahdo. — Tietysti tahdon, mutta eihän tässä nyt niin kiirettä ole. — Onpa kyllä! Sillä nyt juuri painaa häntä suru — Agneta rouvan ääni oli ylenkatseellinen, — ja se, joka ensinnä ojentaa hänelle lohduttavan käden, on hänen silmissään enkeli. — Ethän toki tarkoittane, että minun... — En, minä itse tulen hänen silmissään siksi, virkkoi rouva nauraen; — kun minä suostun ottamaan osaa vehkeisiinne, niin tahdon toimia niinkuin hyväksi näen. — Nyt on menestyksemme varma! huudahti Ture innokkaasti; — jollen pelkäisi epäluulon syntymistä, niin totisesti lähtisin itse herra Månsin luo. — Kyllä minä lähden, mutta en ymmärrä, että tässä mitään kiirettä on, sanoi Niilo herra. Mutta hyvästi jättäessä puhui hän Turelle: — Lähettäkää hänet taivaan nimessä tänne niin pian kuin suinkin! — V oitte luottaa minuun! huusi herra Ture, mutta lisäsi nauraen itsekseen: — onpa se Måns Bryntenpoika onnen suosikki! Muuan vierailu oli häneltä vielä tekemättä. Bron kirkkoherra Jaakko Ulner, joka asui likellä Tivedeniä, oli kiihkeä katolismielinen ja työskenteli voimiensa takaa Kustaa Eerikinpoikaa vastaan. Ture herra ja tämä pappi olivat mitä parhaimmat ystävät ja aina kun Ture tuli Länsigötlanniin, niin kävi hän tervehtimässä pappia. Tällä kertaa tapasi hän hänet arkihuoneessa tutkimassa nuoria pappiskokelaita. Hänen kädessään oli rusikkasauva, ja se joka antoi epätyydyttävän vastauksen, sai siitä iskun kädellensä, olkapäähänsä tai päähänsä, aina erehdyksen suuruuden mukaan. Ture herran astuessa sisään saivat kaikki lupaa, yksi lähetettiin ruokkimaan kanoja, toinen katsomaan, olivatko vasikat hypänneet aidan yli, kolmas kantamaan vettä lehmille, ja vasta jaeltuaan nämä käskyt, sai pappi aikaa ryhtyä seurustelemaan korkean vieraansa kanssa. — Suvaitseeko teidän armonne astua tänne huoneeseen? virkkoi pappi ja avasi oven sanktuarioonsa, pieneen kamariin, jossa oli uuni, kirjoituspöytä, sänky, tuoli ja korkea vaatekaappi. Ei ollut niinkään helppoa pujahdella pieneen suojaan kaikkien noiden suurten huonekalujen lomitse, mutta pappi veti esiin mukavan nojatuolin ja käski arvoisaa patroonaansa istumaan; sitte hän katosi hetkeksi, pian palatakseen kädessä kaksi vaahtoavaa olutkannua, jotka hän asetti pöydälle. Itse hän istuutui sängynlaidalle ja hänen rinnastaan pääsi syvä, valittava huokaus. — Mitä kuuluu, mestari Jaakko? — Huonosti ovat asiat ja väitetään, että ne vaan pahenevat. — Kyllä, jos kuninkaan hallitusta jatkuu. — Yksin teidän armonne voi sen ehkäistä. Se olisi suurtöistä suurin. Hänen imartelevat sanansa vaikuttivat Ture herraan kuin vesipisara kuivaan kieleen. Mutta hän tarvitsi vettä kokonaiseen myllyyn, jolla hän aikoi jauhaa murskaksi kerettiläiskuninkaan ja sentähden hän säälivällä äänellä virkkoi: — Kovat ajat ovat käsissä, mestari Jaakko. — Ja päivä päivältä ne pahenevat; kansa ei enään tiedä, ketä sen tulee kuulla. — Pappejaan tietysti. — Niin se tekeekin ja pyhä Neitsyt tietää, että me uskollisina kirkkomme velvollisuuksille mahtavasti saarnaamme uutta oppia, ruotsalaista veisuuta ja kaikkia noita muita uusia hullutuksia vastaan. — Aivan oikein! — Mutta löytyy sellaisiakin, jotka vastustavat meitä ja mieluummin seuraavat kuninkaan käskyjä. — Eikö niitä sitte saata rangaista? — Mikäli suinkin voi, heidän tietämättään mistä salama tulee... ja pappi hymyili ilkeää hymyä. — En oikein ymmärrä... — Kas, teidän armonne, meidän aikoinamme käy aivan niinkuin ennen syntiinlankeemusta: nainen viettelee miehen. Silloin viekotteli käärme hänet, nyt... — Ymmärrän, ymmärrän, keskeytti hänet Ture herra, — te tarkoitatte, että naista voi johtaa sekä hyvään että pahaan. — Niin juuri. Nykyään ajavat nuoret naiset miesten päähän, että kuningas tarkoittaa maan onnettomuutta, ettei häneen saata luottaa, ja se vaikuttaa. Vanhat naiset taas puolustavat pappejaan siihen määrään että he mieluummin kuolisivat nälkään kuin antaisivat pappiensa elää puutteessa. — Tuo tietää hyvää, mestari Jaakko. — Vaara ei uhkaakkaan siltä taholta, vaan... Eikö teidän armonne suvaitse maistaa olutta? Ture herra joi, ummisteli silmiään ja joi uudestaan. — Mainiota olutta! Onko se kotona tehtyä? — Kyllä se on täällä tehtyä, mutta itse nimismiehen muori onkin sen panija. Hänen sisarensa on kipeänä. — Se teidän naisenneko? — Niin, teidän armonne, vastasi pappi, syvästi huoaten. — Onko teillä montakin lasta, mestari Jaakko? — Kahdeksan niitä oli... mutta nyt niitä on yhdeksän. — Mitä te arvelette siitä kuninkaan määräyksestä, että aviottomien lasten tulee periä niinkuin...? — Sitä pitää vastustaa, teidän armonne. — Tietysti. Mutta minua kummastuttaa, että te, jolla itsellänne on niin monta... — Juuri sentähden. Mikä niille riittäisi? Nyt pitävät pitäjän mahtavimmat heistä huolta. — Eivätkö he muuten tekisi sitä? — Ei, he saisivat itse elättää itsensä. Nyt tulee pojista tavallisesti pappeja ja tytöt menevät naimisiin tai joutuvat luostareihin. — Vai niin, no sitte minä ymmärrän. — Meidän omaisuutemme lankeaa luostarille, joka siitä hiukkasen rikastuu, ja siten se hyvä työ, jonka teimme toisille, tulee omaksi hyödyksemme. — Erittäin hyvä asia; mutta te olitte juuri sanomaisillanne jotakin, kun keskeytin teidät. — En muista; ehkä aioin kertoa mestari Laurista tai Nydalan luostarista. — Kertokaa kummastakin. — Ehkä ensin saan täyttää kannun. — Tehkää se. Ja mestari Jaakko läksi, pian palatakseen takaisin. Sillaikaa nautti ritari ajatellessaan mitä halpamaisia asioita hän pian saisi kuulla Kustaa Eerikinpojasta. Pappi palasi ja istuutui sohvaan. — Teidän armonne ei taida tietää, että tukholmalaisella Olavi Pietarinpojalla on veli? — Olen kuullut hänestä puhuttavan. — Tuo toinen on kiivasluontoinen ja äkkipikainen, mutta tämä on tyyni ja tarkka kaikissa toimissaan; hän ei koskaan kiivastu eikä ennen aikaa ilmaise ajatuksiaan. — Vaarallinen mies! — Hyvin vaarallinen, teidän armonne. Hiljan pidettiin Jönköpingissä kokous ja muuan mies meikäläisistä kuvaili silloin kansalle, miten paljon turmiota uusi oppi tuottaa. Talonpojat kuuntelivat ja sanat näyttivät heitä vakuuttavan, mutta silloin tuo Lauri sattumalta astuu pitäjäntupaan ja kuulee kaikki. — No, mitä hän sitte saattoi tehdä? — Saatana valtasi hänet ja hämmästyttävällä viekkaudella ja kavaluudella kumosi hän kaikki papin puheet ja puhdisti kuninkaan lumivalkeaksi. — Kai he häntä vastustivat? — Tietysti, mutta paha kyllä kiivastuivat meikäläiset, jotavastoin hän pysyi aivan tyynenä; seurauksena oli, että hän sai kansan puolelleen ja silloin rupesi hän juttelemaan heille, että kuningas ainoastaan tarkoittaa heidän parastaan ja ettei heidän pidä antautua hänen vihollistensa vaikutuksen alaisiksi. — Mutta minä en käsitä... papit... — He karkasivat tiehensä ja sanoivat, että Lauri on pahan hengen vallassa, muutamat tosin seurasivat heitä, mutta useimmat jäivät kuuntelemaan ja ovat nyt kuninkaan ja Laurin kiihkeimpiä ystäviä. — Mutta mitä hän sitte saattoi sanoa heille? — Että kansat ovat lapsia, joiden täytyy muuttaa tapoja aina sen mukaan kuin vanhenevat; on vanhoja totuttuja tapoja, jotka ovat ikäänkuin kasvaneet kiinni heihin, mutta jotka estävät heitä tulemasta vapaiksi, ajatteleviksi ihmisiksi; ne tahtoo kuningas kitkeä pois aivan niinkuin rikkaruohot kitketään puutarhasta, jotta hyvät yrtit vapaasti saisivat kasvaa. Mutta niitä ei yhdellä kertaa saa pois, vaan ne pääsevät mätänemään ja hajuamaan, ja se haju se juuri nyt pistää kaikkien nenään ja levittää levottomuutta ja harmia pitkin maata. — Sitä eivät he kai ymmärtäneet. — Ikävä kyllä he sen ymmärsivät aivan hyvin. — Se mies täytyy toimittaa pois! — Kerrotaan kuninkaan suuresti suosivan häntä. — Kai hänet nyt jostakin saa kiinni. — Minulla on tuuma. — No, antakaappa kuulla!