kuin heidän herransakin. Eivät hän eikä hänen kaunis mielitiettynsä, joka oli kamarineitona toisessa aatelisperheessä, ottaneet varteen muiden ihmisten erehdysten seurauksia, vaan erosivat palveluspaikoistaan ja menivät naimisiin. Kuten useimmat hovimestarit ja kamarineidot, jotka hankkivat oman kodin, hekin perustivat kapakan. Kuitenkin täytyy kamarineidon puolustukseksi mainita, että hän mieluummin olisi pitänyt ruokalaa, mutta Jonathan sai kaunokaisensa taipumaan huomauttamalla, että ihmisten on tapana juoda, vaikkei heitä janotakaan, mutta että he eivät koskaan syö jollei heidän ole nälkä. Vaikka tämä huomautus pitää kyllä paikkansa, on kuitenkin aivan varmaa, ettei heidän yrityksellään ollut lainkaan menestystä. Muutamat ovat siinä luulossa, että Jonathanin pitkä, laiha ja hoikka olemus vahingoitti liikettä, koska ihmisillä on liian suuri taipumus arvostella oluen hyvyyttä kapakoitsijan enemmän tai vähemmän punaisen naaman ja paksun vartalon mukaan; missä isäntä on kuin nälkäkurki, siellä ei olut voi olla hyvää, niin pääteltiin. Varmasti ulkomuoto merkitsee paljon tässä maailmassa, ja näyttää siltä kuin Jonathanin laihuus olisi ollut syynä siihen, että hän vähän ajan kuluttua teki vararikon; mutta se, mikä oli hänen turmionsa kapakkaliikkeessä, hankki hänelle heti toisen toimen. Muuan arviomies, joka samalla oli verhoilija ja hautausurakoitsija, näki Jonathanin, ja kun hän ymmärsi antaa arvoa tämän eriskummallisen surulliselle katseelle sekä kun hänellä oli veli, joka oli yhtä pitkä, hän tarjosi Jonathanille heti hautajaisairuen tointa. Jonathan unohti pian surra omaa muutaman sadan punnan häviötään itkiessään uudessa toimessaan monia tuhansia vainajia, ja hänen suorasta, jäykästä, patsasmaisesta ryhdistään ja pitkästä, surullisen näköisestä naamastaan hänen seisoessaan niiden portilla, joille toisen maailman portit olivat vastikään auenneet, pisti usein esiin perillisten surun ivailu. Tässä kamasaksamaailmassa ei ole suurta arvoa sellaisella surulla ja kaipauksella, josta ei makseta hyvin. Jonathan hautasi monta vainajaa, vihdoin oman vaimonsakin. Sitä myöten oli kaikki hyvin, mutta viimein hänen täytyi haudata isäntänsäkin, hautausurakoitsija, eikä se ollut juuri hauskaa. Vaikka Jonathan ei itkenytkään saattaessaan työnantajaansa ikuiseen lepoon, hän osoitti kuitenkin synkkää surua ja joi isäntänsä muistoksi pullollisen portteria palatessaan hautajaisista ja istuessaan tovereineen tämän ruumisvaunujen katolla kuin musta varis. Ja nyt Jonathan menetti virkansa ja semmoisesta syystä, jota useimmat olisivat pitäneet hänen parhaana ansionaan. Kaikki hautausurakoitsijat kieltäytyivät ottamasta häntä palvelukseensa siitä syystä, ettei hänelle ollut saatavissa veroistaan seuraajaa. Tässä tukalassa tilassa Jonathan tuli ajatelleeksi herra Witherington nuorempaa, jonka isää, sir Witheringtonia, ja äitiä, hänen armoaan Marya, hän oli palvellut ja lopuksi saattanut heidät hautaan. Jonathanin onneksi herra Witheringtonin silloinen hovimestari oli juuri valmis tekemään saman hullutuksen, jonka Jonathan oli tehnyt aikaisemmin, ja niin Jonathan asetettiin uudestaan entiseen virkaansa. Totuttuun tapaan hän käyttäytyi jokapäiväisessä elämässään aivan samalla tavalla kuin ennen hautajaisissa; hän ei koskaan näyttänyt iloista naamaa, jos ei hänen isäntänsä ollut iloinen, ja silloinkin hän teki niin pikemmin velvollisuuden tunnosta kuin todellisesta ilomielisyydestä. Jonathanilla oli asemaansa verraten tavallista paremmat koulutiedot, hän oli hautausurakoitsijaa palvellessaan oppinut ymmärtämään kaikki latinankieliset lauseparret, mitä oli vainajien arkunkilvissä. Näitä lauseparsia hän vatvoi jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. Jonathan oli sulkenut oven ja piti yhä kädellään lukon kahvasta kiinni. — Jonathan, sanoi herra Witherington oltuaan pitkän aikaa ääneti, tahtoisin nähdä viimeisen New Yorkista tulleen kirjeen; se on pukupöydälläni. Jonathan ei vastannut, mutta lähti huoneesta ja tuli takaisin kirje mukanaan. — Olen kauan odottanut sitä laivaa, huomautti herra Witherington avatessaan kirjettä. — Niin, kauan aikaa. Aika rientää, tempus fugit, sanoi hovimestari hiljaa silmät puoliummessa. — Toivottavasti ei ole sattunut mitään vahinkoa, jatkoi herra Witherington. Pieni serkku parka ja hänen kaksosensa! Ehkä he ovat tällä hetkellä kaikki meren pohjassa! — Niin, herra Witherington, vastasi hovimestari, meri ryöstää monen rehellisen hautausurakoitsijan ansiot. — Esi-isieni veren nimessä! Saattaa vielä käydä niin, että jään ilman perillistä ja minun täytyy itseni mennä naimisiin! Se olisi sangen epämukavaa. — Ei juuri mukavaa, kertasi Jonathan. Minun vaimoni on kuollut. In coelo quies, taivaassa on lepo! — Meidän täytyy toivoa parasta, mutta tämä epävarmuus on kaikkea muuta kuin mukavaa, lausui Witherington luettuaan kirjeen ainakin kahteenkymmeneen kertaan. Hyvä on, Jonathan, minä soitan heti kahvia. Ja herra Witherington oli taas yksin ja silmäili tarkkaan huoneen kattoa. Serkku, nuoren Witheringtonin lemmikki, oli tavallaan sotkenut asiansa, hän oli näet vastoin vanhempiensa ohjeita rakastunut nuoreen jalkaväenluutnanttiin, jonka sukuperästä tuskin kannatti puhuakaan ja varallisuus — sitä oli ainoastaan hänen vähäpätöinen palkkansa — oli perin mitätön. Köyhillä miehillä on aina parempi onni rakkausasioissa kuin rikkailla; köyhät ovat vähemmän itsekkäitä ja ajattelevat rakastettuaan enemmän kuin itseään. Ja rakastuneet naiset eivät koskaan välitä punnita, onko heillä tulevaisuudessa kylliksi syötävää vai ei; rakastuneina heillä ei ole ruokahalua, ja luultavasti he siksi erehtyvät luulemaan, että rakkaus kyllä aina riittää korvaamaan ateriat. Valitettavasti he vain pian huomaavat, ettei se riitä. Hääpäivänä pöydän antimet melkein inhottavat, mutta myöhemmin tuntuu ruokahalu palaavan entistä suurempana. Niin oli ainakin Cecilia Witheringtonin eli oikeammin Cecilia Templemoren laita — se oli hänen uusi nimensä — ja samoin myös hänen miehensä. Seurauksena oli, että talousarvio ylitettiin muutamassa viikossa kerrassaan pelottavasti. Cecilia kirjoitti kotiinsa, josta vastattiin hyvin ystävällisesti, että hän heidän puolestaan mielellään saa kuolla nälkään. Kun tämä neuvo ei tyydyttänyt häntä eikä hänen miestään, hän kirjoitti Anthony-serkulleen, joka vastasi, että hän tuntisi itsensä hyvin onnelliseksi nähdessään heidät pöytänsä ääressä, ja tarjosi heille asunnon Finsbury Squaren varrelta. Tätä juuri he toivoivat, mutta asiassa oli kuitenkin vielä muutamia vaikeuksia. Luutnantti Templemoren rykmentti oli majoitettu Yorkshireen, hyvän matkan päähän Finsbury Squaresta, ja päivällisen syöminen kello 6 illalla herra Witheringtonin luona kävi vaikeaksi, kun aamulla oli pakko olla harjoituksissa kello 9. Tämän kysymyksen johdosta vaihdettiin useita kirjeitä, mutta vihdoin sovittiin, että herra Templemore myy upseerinvaltakirjansa ja muuttaa kauniin vaimonsa kanssa herra Witheringtonin luo. Niin hän tekikin ja havaitsi paljon mukavammaksi käydä kello 9 aamulla hyvän aamiaispöydän kimppuun kuin taisteluharjoituksiin. Mutta herra Templemoressa oli todellista kunniantuntoa ja luonteenvakavuutta, jotka eivät sallineet hänen viettää laiskaa elämää. Eleltyään kaksi kuukautta mukavasti hän ilmaisi kantansa suoraan herra Witheringtonille ja pyysi tämän apua: hän halusi itse ansaita leipänsä. Herra Witherington, joka oli mieltynyt nuoreen pariin, yritti vastustella ja muistutti, että Cecilia on hänen oikea serkkunsa ja että hän itse aikoo varmasti pysyä naimattomana. Herra Templemore pysyi kuitenkin päätöksessään, ja herra Witheringtonin täytyi lopulta taipua. Eräs arvossapidetty kauppahuone halusi yhtiömiestä avustamaan Amerikassa. Herra Witherington luovutti takuusumman, ja pari viikkoa myöhemmin herra ja rouva Templemore matkustivat New Yorkiin. Herra Templemore oli toimelias ja älykäs mies; onni suosi häntä, ja hän laski voivansa palata muutaman vuoden kuluttua varakkaana miehenä kotimaahan. Mutta toinen vuosi heidän Amerikkaan tulonsa jälkeen oli kovin tautista aikaa; keltakuume raivosi, ja niiden tuhansien uhrien joukossa, jotka se ryösti manalaan, oli myös herra Templemore, joka kuoli kolme viikkoa sen jälkeen kun hänen vaimonsa oli saanut kaksoset. Yhtiö, jossa herra Templemore oli ollut osakkaana, täytti hänen paikkansa, ja herra Witherington tarjosi serkulleen entisen turvapaikan, jota tämä nyt surullisen ja odottamattoman menetyksensä takia suuresti kaipasi. Kolmessa kuukaudessa rouvan asiat olivat järjestyksessä; miespalvelijansa Kokon sekä kahden neekerinaisen seuraamana — muita ei saatu lähtemään tälle vaaralliselle matkalle — hän astui hyväksi tunnettuun laivaan, jonka nimi oli "Sirkassian", matkan määränä Liverpool. MYRSKY Ne, jotka satamassa olivat nähneet, kuinka muhkeana "Sirkassian" levitti purjeensa tuuleen, eivät juuri osanneet aavistaa, mikä kohtalo sitä odotti, vielä vähemmän se johtui laivalla olevien mieleen. Luottamus on juuri merimiehille tunnusomaista, ja heillä on onnellinen kyky herättää sama luottamuksen tunne kenessä tahansa, joka on heidän kanssaan. Alkumatka sujui onnellisesti, mutta Eurooppaa lähestyttäessä tapahtui onnettomuus. Kova, kolme vuorokautta kestänyt luodetuuli oli ajanut "Sirkassianin" Biskajan lahteen; oli puoliyö, ja tuuli näkyi olevan asettumaan päin. Kapteeni, joka ei ollut koko aikana hievahtanut kannelta, kutsui sinne nyt ensimmäisen perämiehen. — Oswald, sanoi kapteeni Ingram, myrsky on heikkenemässä, ja luulen, että se huomiseen mennessä on temmeltänyt itsensä uuvuksiin. Minä menen levolle pariksi tunniksi. Ilmoittakaa minulle, jos jotakin tapahtuu. Oswald Bareth, pitkä, jäntevä, komea amerikkalainen, tähysteli mitään sanomatta pitkän aikaa kiinteästi taivaanrantaa. — Minä en ole samaa mieltä kuin te, kapteeni. Suojan puolella ei näy ensinkään olevan toivoa selkenemisestä. Tuuli vain vähän vetää henkeään puskeakseen sitten kahta kiukkuisemmin, uskokaa minua. — Tuulta on nyt kestänyt kolme vuorokautta, virkkoi kapteeni. Suvituuli ei tavallisesti kestä kauempaa. — Se on kyllä totta — mikäli ei toinen tuuli tule heti perässä, sanoi perämies. Sää ei näytä kauniilta. Tuuli yltyy uudestaan, se on yhtä varmaa kuin että Virginiassa on käärmeitä. — Olkoon niin, jos niin on säädetty, oli kapteenin luja vastaus. Tähystäkää tarkkaan, Bareth, älkääkä hievahtako kannelta; jos tulee asiaa, niin lähettäkää joku miehistä sanomaan minulle. Kapteeni meni hyttiinsä. Oswald katsoi kompassiin, lausui muutaman sanan peränpitäjälle, antoi pari voimakasta läimäystä muutamille saumoja tilkitseville miehille, pani suuhunsa uuden mällin ja alkoi silmäillä taivasta. Taivaankantta tummensi muita mustempi ja synkempi pilvenhattara, joka leveni keskitaivaalle ja jonka alapää hipoi näköpiirin rajaa tyynen puolella. Ainoastaan muutaman silmänräpäyksen oli Oswaldin huomio ollut kiintyneenä tähän, kun hän näki heikon salaman purkautuvan pilven synkimmästä kohdasta; sitä seurasi toinen voimakkaampi. Äkkiä tuuli taukosi, ja "Sirkassian" kohosi suoraksi kaltevasta asennostaan. Sitten myrsky alkoi taas vinkua ja painoi laivan uudestaan kallelleen. Seurasi vielä salama ja kaukainen jyrähdys. — Temmeltänyt itsensä uuvuksiin, sanoi kapteeni! Aavistin, että pahin tuuli on vielä tulematta, mutisi Oswald itsekseen alinomaa tarkaten taivaankantta. — Kuinka laiva tottelee peräsintä, Matthew? kysyi Oswald ja meni peräpuolelle. — Se sujuu jotenkin, kun ohjaa hiukan ylätuuleen. — Minä vähennän joka tapauksessa apinapurjeen. Pojat, perään, kootkaa apina! Pitäkää kiinni jalusnuorasta, kunnes purje on kiinni, muuten se paukkuu ja pelottaa naismatkustajat järjiltään. Jaa, jaa, jos minä joskus saan oman laivan, en milloinkaan ota matkaan naisia… en, en rahastakaan. Salamat risteilivät ilmassa, ja niitä seuraavat ankarat jyrähdykset osoittivat, että ukkosilma läheni lähenemistään. Vettä tuli kuin saavista kaataen, tuuli heikkeni, yltyi jälleen, taukosi tykkänään, muutti suuntaansa piirun tai pari. Läpimärät purjeet liehuivat ja paukkuivat. — Enemmän ylätuuleen, Matt! huusi Oswald samassa kun kaikki kannella olijat silmänräpäykseksi sokaistuivat lähelle iskevän salaman häikäisevässä valossa ja olivat menettää kuulonsa sitä seuraavassa jyrähdyksessä. Tuuli kiihtyi, heikkeni, äkkiä tuli haudantyyni. Purjeet riippuivat velttoina raakapuista, sade valui virtanaan ja laivan keikkuessa edestakaisin aaltojen välissä tuli synkkä pimeys. — Joku ilmoittamaan kapteenille! huusi Oswald. Totta tosiaan myrsky on nyt niskassamme. Märssypurjeen olisi pitänyt olla koossa, mutta enhän minä ole kapteeni. Purjeet kokoon, pojat, hän jatkoi, sukkelaan, sukkelaan! Tämä ei ole lapsenleikkiä! Kun oli vaikea löytää köydenpäitä ja saada niitä selville pilkkopimeässä ja rankkasateessa, joka esti näkemästä mitään, eivät miehet voineet täyttää perämiehen käskyjä niin joutuisasti kuin tarve olisi vaatinut. Ennen kuin heidän oli onnistunut suorittaa tehtävänsä ja kapteeni Ingram ehtinyt kannelle, puhkesi myrsky hirmuiseen raivoon. Se iski tuon perikatoon tuomitun laivan kimppuun ihan päinvastaiselta suunnalta kuin ennen; purjeet työnsivät laivaa takaperin ja se kallistui niin, että parras joutui veden alle. Peränpitäjä singahti ruorirattaan yli; muut miehet, jotka Oswaldin kanssa olivat ison maston ympärillä jaluspiikkien luona, kierivät valumisreiälle köysikääryjen ja kaiken muun mukana, mitä kannella oli irtainta. Laivan äkillinen raju kallistuminen herätti kaikki kannen alla olevat miehet. He luulivat laivan uppoavan ja syöksyivät ainoasta peittämättömästä luukusta ylös alusvaatteisillaan. Oswald Bareth kömpi ensimmäisenä ylös alatuulen puolelta; hänen onnistui päästä ruorirattaan luo, jonka hän käänsi tiukasti ylätuuleen. Kapteeni Ingram ja muutamat laivamiehet pääsivät myös peräsimen luo, joka on kaikkien merimiesten kokoontumispaikka tukalassa tilassa; mutta myrskyn vinkuna, sade ja suolainen vaahto, hyökylaineet, joiden vauhti heikkeni tuulen kääntyessä ja jotka syöksivät suunnattoman vesipaljoutensa laivan yli, hirvittävät ukkosenjyrähdykset ja synkkä pimeys sekä laivan kallistuminen, joka pakotti heidät käsivoimiensa turvin liikkumaan paikasta toiseen, tekivät toiminnan mahdottomaksi. Heidän ainoa ystävänsä tässä luonnonvoimien temmellyksessä oli salama. — Todellakin tukala tila, kun salamaa voi tervehtiä ystävänään! Sen häikäisevässä valossa he saattoivat päästä selville tilanteesta ja niin hirvittävältä kuin se näyttikin ei se kuitenkaan ollut niin kauhistava kuin pimeys ja epävarmuus. Oswald jätti ruorirattaan parin laivamiehen huostaan ja irrotti veitsellään maalatuista purjekangaskääröistä mesaanimastoon kiinnitetyt kirveet. Yhden hän piti itse, toiset kaksi annettiin pursimiehelle ja toiselle perämiehelle. Oli mahdotonta puhua niin kovasti, että toiset olisivat myrskyn pauhinan läpi erottaneet sanoja, mutta lamppu paloi vielä kompassikojussa ja siitä leviävässä himmeässä valossa kapteeni Ingram saattoi nähdä perämiehen tekemät merkit ja antaa suostumuksensa. Oli ihan välttämätöntä kääntää laiva myötätuuleen, koska se ei totellut peräsintä. Tuossa tuokiossa katkaistiin mesaanimaston takilaköydet ja masto rojahti mereen. Oswald ponnisteli seuralaisineen taas kompassikojun luo ja katseli muutaman silmänräpäyksen kompassia. Laiva ei kääntynyt tuuleen, vaan näkyi vajoavan yhä syvemmälle veteen. Oswald antoi uudestaan merkin kapteenille, ja tämä suostui taas. Pitäen kiinni laivan partaasta ja jaluspiikeistä uhkarohkea merimies ryntäsi eteenpäin kahden rotevan kumppaninsa seuraamana. Kaikkien kolmen tehtävä oli erittäin vaikea ja vaarallinen, heidän kun oli hyökylaineiden ahdistaessa päästävä käsiksi rustirautoihin, joihin takilaköydet oli kiinnitetty. Yhden laivamiehen aalto vei laivan partaan yli alatuulen puolelta, mutta takila pelasti hänet joutumasta meren helmaan. Lannistumattoman rohkeana hän kapusi takaisin tuulen puolelle ryhtyen uudelleen auttamaan kumppaneitaan. Oswald antoi viimeisen iskun, takila irtautui ja samassa isomasto katosi vaahtoaviin aaltoihin. Oswald ja hänen toverinsa kiiruhtivat vaaralliselta paikaltaan kapteenin luo, joka useiden miesten kanssa oli pysähtynyt ruorirattaan luokse. Laiva kääntyi nyt vähitellen tuuleen ja kohosi aalloista. Muutamassa minuutissa se alkoi purjehtia hyvää vauhtia myrskyssä keikkuen rajusti ja aina tuon tuostakin kolhiutuen mastonpirstaleisiin, joita se veti perässään takilaköysistä. Vaikka myrsky raivosi yhtä rajusti kuin ennenkin, ei sen vinkuna kuitenkaan enää tuntunut niin huumaavalta, kun laiva nyt purjehti myötätuuleen vailla perämastoja. Ensimmäinen tehtävä oli päästä vapaaksi köysistön jätteistä, mutta vaikka kaikki miehet olivat työssä, ei saatu paljonkaan aikaan ennen kuin päivä valkeni. Silloinkin yritys oli vaarallinen, sillä laiva keikkui niin, että kumpikin parras oli vuoroin veden alla. Kaikki miehet oli sidottu kiinni jottei vesi veisi heitä, ja tuskin he olivat saaneet työnsä loppuun, kun äkillinen keikahdus ja samalla aallon raju rynnistys suojanpuolen keulalaitaa vastaan viskasi etumaston laidan yli. Siten "Sirkassian" menetti mastonsa myrskyssä. VUOTO Etumaston köysistö hakattiin poikki; myrskyä jatkui, mutta aurinko paistoi kirkkaasti ja lämpimästi. "Sirkassian" käännettiin taas tuuleen. Vaaran arveltiin nyt olevan ohi, ja väki laski leikkiä ja nauroi tehdessään varamastoja päästäkseen niiden avulla määräsatamaan. Tuuli, joka oli puhaltanut myrskyisenä ja puuskaisena, muuttui nyt tasaiseksi, vahvaksi tuuleksi, jommoiseen merimiehet ovat tottuneet ja jolle he hymyilevät. Sitä paitsi taivas oli kirkas ja selkeä eikä mitään vaarallista näkynyt suojan puolella. Tämä oli erittäin tervetullut muutos yön pimeyteen, sekasortoon ja vaaroihin, ja väki teki halukkaasti työtä saadakseen tarpeeksi purjeita pystyyn tukemaan laivaa, jotta se tottelisi peräsintä. — Minä uumoilen, että kapteeni antaa laivan nyt mennä myötätuuleen varapurjeella, kun vain ehdimme saada sen pystyyn tuonne keulaan, huomautti yksi miehistä, joka pujotti köyttä taljaan. — Niin, ja tällä tuulella ei varmaan tarvita paljoa purjeita, vastasi laivamies. — Ei ole nyt suurta vaivaa takilasta, kun ei ole mastoja. Ei niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin. — Vaivaa on tarpeeksi, Bill, kun vain ehdimme satamaan, vastasi toinen äreästi. On tehtävä uusi alatakila ja uudet väkipyörät. — Se merkitsee: sitä kauemmin siis satamassa. Minä aion mennä naimisiin. — Jahaa! Kuinka usein aiot mennä naimisiin? Sinulla on vaimo joka satamassa, sen tiedän varmaan. — Ei ainoatakaan Liverpoolissa vielä. — Lienee kuitenkin parasta, keskeytti Oswald, joka oli seisonut lähellä ja kuunnellut miesten juttelua, samalla kun piti silmällä työn edistymistä, että katsomme, paljonko laiva on vuotanut; kyllä se on saanut iskuja ja kolahduksia ihan tarpeekseen. Harmittaa, etten muistanut sitä ennen kuin nyt. Heittäkää kirveenne, kirvesmies, ja katsokaa miten syvälti on vettä pumpussa. Kirvesmies, joka valitti mastottoman laivan epätasaisia heilahduksia, suoritti hänelle kuuluvan tärkeän tehtävän. Vetäessään ylös nuoranpäähän kiinnitetyn rautaviivoittimen, joka oli laskettu pumpuntorveen, hän näki, että nuorasta tippui vesi. Uskoen varmasti, että se oli kastunut jo kannella, hän irrotti siitä viivoittimen. Sitten hän otti uuden nuoran kannella olevasta kiepistä, jota miehet juuri selvittelivät, ja jatkoi huolellisesti pumpun tarkastusta. Hän veti viivoittimen ylös, tuijotti siihen pelästyneenä muutaman silmänräpäyksen ja huudahti: — Seitsemän jalkaa vettä ruumassa, Jumala varjelkoon! Sähköisku ei olisi voinut hätkähdyttää "Sirkassianin" kannelle kokoontunutta laivaväkeä pahemmin kuin kirvesmiehen kauhistava ilmoitus. Merimiehet kykenevät kestämään uljaasti kaikki ne vaikeudet ja vastoinkäymiset, joita luonnonvoimat aiheuttavat. He toivovat vain että se lankku, joka erottaa heidät kuolemasta, on eheä. Silloin he luottavat omaan voimaansa ja turvaavat omaan taitoonsa, mutta jos ilmestyy vuoto, he lamautuvat pelosta ja joutuvat epätoivoon, sillä kun he näkevät ponnistuksensa turhiksi he menettelevät kuin lapset. Kuullessaan kirvesmiehen ilmoituksen Oswald juoksi pumppujen luo. — Koettakaa uudelleen, Abel; on mahdotonta, että vettä olisi niin paljon. Leikatkaa poikki tämä nuora ja antakaa uusi kuivempi. Vielä kerran Oswald tutki pumpun, mutta tulos oli sama. — Meidän täytyy panna pumppu käyntiin, pojat, sanoi perämies koettaen salata omaa pelkoaan. Puolet tästä vedestä laiva on ryypännyt maatessaan kallellaan. Taitavasti lausutun arvelun merimiehet uskoivat ja kiiruhtivat täyttämään käskyä samalla kun Oswald meni ilmoittamaan kapteenille, joka väsyneenä valvomisesta ja ponnistuksista oli heittäytynyt kojuunsa levähtämään muutamaksi tunniksi, koska vaara näytti olevan ohi. — Luuletteko, Bareth, että laiva on saanut vuodon? kysyi kapteeni vakavasti. On mahdotonta, että se olisi ryypännyt niin paljon vettä. — En, vastasi perämies, mutta laiva on ollut niin kovassa pinteessä, että laiteet ovat auenneet. Toivon, ettei asia ole sen vaarallisempi. — Mitä siis luulette? — Pelkään, että mastonpirstaleet ovat vahingoittaneet laivaa; muistatte kyllä, kuinka usein ne kolhivat kylkiä, ennen kuin pääsimme niistä eroon, ja muistan erityisesti, että isomasto kerran tuntui olevan suoraan pohjan alla ja puski rajusti sitä vasten. — No niin, kaikki on Jumalan vallassa! Nopeasti kannelle. Kun he tulivat ylös, tuli kirvesmies kapteenin luo ja ilmoitti tyynesti: "Seitsemän jalkaa kolme tuumaa, kapteeni." Pumput olivat käynnissä, väki oli pursimiehen ohjeiden mukaan jakaantunut työkuntiin, jotka vyötäisiin saakka alastomina vuorottelivat aina kahden minuutin perästä. Näin he raatoivat taukoamatta puoli tuntia. Puoli tuntia kului epätietoisuudessa, sillä oli saatava selville, vuotiko laiva vain saumoista ja oliko se ryypännyt vettä. Siinä tapauksessa oli toivoa saada vuoto estetyksi. Kapteeni Ingram ja perämies seisoivat äänettöminä pumpun ääressä laivaväen ponnistaessa viimeisetkin voimansa. Kello oli kymmenen minuuttia yli seitsemän ja puoli tuntia oli kulunut. Veden syvyys pumpussa tarkastettiin, nuora mitattiin — seitsemän jalkaa ja kuusi tuumaa! Vesi oli siis noussut huolimatta ahkerasta ja rasittavasta pumppuamisesta. Miehet loivat toisiinsa synkkiä ja epätoivoisia silmäyksiä, sadattelivat ja kiroilivat. Kapteeni Ingram seisoi äänettömänä huulet yhteenpuserrettuina. — Me olemme hukassa! huudahti yksi miehistä. — Ei vielä, pojat; vielä on yksi keino, sanoi Oswald. Luultavasti ovat kylkisaumat auenneet viime yönä, niin että vesi suurimmaksi osaksi tunkee sisälle niistä; siinä tapauksessa meidän tarvitsee ainoastaan kääntää laiva myötätuuleen ja uudestaan tarttua pumppuihin. Kun ei laivan koko kylki enää ole yhtä tiukasti merta vasten kuin nyt, se alkaa kyllä pitää vettä. — Luulenpa, että herra Bareth on oikeassa, vastasi kirvesmies. — Niin minäkin luulen, lisäsi kapteeni Ingram. Rivakasti kiinni, pojat! Kannattaako itkeä ennen kuin pää on poikki! Koetetaanpa vielä kerta! Ja rohkaistakseen väkeään kapteeni Ingram otti takin yltään ja auttoi ensimmäistä työkuntaa pumppuamisessa, samalla kun Oswald kävi käsiksi peräsimeen ja käänsi laivan myötätuuleen. Kun "Sirkassian" nyt lasketti myötätuuleen, se kohosi niin kankeasti kaltevasta asennostaan, että saattoi päätellä vettä olevan ruumassa paljon. Väki raatoi ankarasti ja lakkaamatta koko tunnin; pumppu tutkittiin uudestaan — kahdeksan jalkaa! Miehet eivät tosin kieltäytyneet pumppuamasta, mutta ilmaisivat kuitenkin sangen selvästi aikeensa siten, että kaikki pukivat ylleen paidat ja mekot, jotka olivat riisuneet aloittaessaan raskaan urakkansa. — Mitä on tehtävä, Oswald, sanoi kapteeni Ingram, kun he menivät peränpuolelle. Näette nyt, etteivät miehet tahdo enää pumputa, eikä siitä sitä paitsi ole hyötyäkään. Meidät on tuomittu. — Pelkään pahoin, että "Sirkassian" on tuomittu tuhoutumaan, vastasi perämies. Pumppuaminen ei hyödytä mitään, eikä laivaa voi estää uppoamasta huomisaamuun mennessä. Meidän täytyy siis turvautua veneisiin, joiden luulen olevan hyvässä kunnossa, ja lähteä laivasta ennen iltaa. — Veneet täpötäynnä tämmöisessä merenkäynnissä? vastasi kapteeni Ingram ja pudisti miettivästi päätään. — Parempi on olla täyteenahdetussa veneessä kuin pulikoida meressä. Mitään muuta emme voi tehdä kuin koettaa pitää miehet selvinä. Jos se onnistuu, voitamme enemmän kuin jos tarpeettomasti väsytämme heitä. He kyllä kaikki tarvitsevat loputkin voimansa ennen kuin saavat jalkansa kuivalle maalle, jos sitä onnea on heille enää suotu. Menenkö puhumaan heille? — Menkää vain, Oswald, vastasi kapteeni. Itse puolestani huolin vähät hengestäni, sen tietää Jumala, mutta vaimoni — ja lapseni! Oswald meni miesten luo, jotka nyreinä ja äänettöminä odottivat neuvottelun tulosta ymmärtäen, että jatkuva pumppuaminen ainoastaan tarpeettomasti uuvuttaisi heitä. — Meidän täytyy panna veneet kuntoon; hyvä vene on parempi kuin huono laiva. Myrskyn ja pauhaavan meren varaan ei tosin tällä hetkellä ole viisasta laskea veneitä; senpä vuoksi meidän on parasta turvautua laivaan niin kauan kuin voimme. Ryhdytään nyt varustamaan veneisiin ruokaa, vettä ja mitä muuta tarvitaan ja sitten meidän täytyy luottaa Jumalan armoon ja omiin ponnistuksiimme, hän sanoi. — Ei mikään vene kestä tuollaista aallokkoa, huomautti yksi miehistä. Minun mielestäni pitäisi elämän olla hauska, kun se kerran on lyhyt, vai mitä pojat? hän lisäsi kääntyen miesten puoleen. Useat näistä olivat samaa mieltä, mutta Oswald sieppasi kirveen, astui lähemmäksi äskeistä puhujaa, katsoi häntä tiukasti silmiin ja sanoi: — Lyhyt saattaa meidän kaikkien elämä olla, mutta ei hauska. Minä ymmärrän sangen hyvin tarkoituksesi. On ikävää, jos minun täytyy tahrata käteni sinun tai jonkun muun vereen, mutta totisesti halkaisen kallon siltä, joka koettaa murtautua viinikellariin. Tiedätte, etten minä koskaan laske leikkiä. Teidän pitäisi hävetä! Sanotteko te itseänne miehiksi, te jotka saadaksenne nyt vähän viinaa aiotte hylätä ainoan mahdollisuutenne päästä maihin. Ja jos pelastutte, juotte vain itsenne humalaan joka ainoa päivä. Kaikella on aikansa, ja nyt, luulen minä, on aika pysyä selvänä. Kun useimmat miehistä pitivät Oswaldin puolta, täytyi heikomman puolueen alistua, ja valmistuksiin ryhdyttiin. Molempien veneitten havaittiin olevan hyvässä kunnossa. Muutamat miehet hakkasivat osan laivan laiteesta pois siten että veneet voitiin lykätä mereen laidan yli, kun ei muulla tavoin voitu saada niitä vesille. Veden syvyys pumpussa tarkastettiin uudelleen. Ruumassa oli vettä yhdeksän jalkaa. Laiva uppoaisi nähtävästi pian. Kaksi tuntia oli nyt kulunut, myrsky ei enää raivonnut yhtä ankarasti, ja aallokkokin, joka tuulen käännyttyä oli ärtynyt vihaiseksi, alkoi nyt käydä rauhallisemmaksi. Kaikki oli valmista. Molemmat veneet olivat kyllä niin suuret, että niihin mahtui sekä laivaväki että matkustajat; mutta kuten laivamiehet keskenään puhuivat — mikä todistaa heidän hyvää sydäntään — kuinka kävisi noiden pienokaisraukkojen avoimessa veneessä, jossa heidän kenties täytyi olla useita päiviä ja öitä? Vasta kello kuuden ajoissa illalla oli kaikki kunnossa: laiva käännettiin taas vitkaan tuuleen ja veneet työnnettiin laidan yli. Myrsky oli suuressa määrin asettunut, mutta laiva oli vettä täynnä, sen odotettiin pian uppoavan. Kylmäverisyys ja päättäväisyys olivat nyt tarpeen. Mahdotonta oli tietää milloin vesilastissa oleva laiva uppoaisi. Kaikki olivat kuumeentapaisen levottomuuden vallassa pelätessään viipyvänsä aluksessa liian kauan, niin että se ehtisi vaipua pohjaan ja jättää heidät taistelemaan aaltojen kanssa. Kaikki oli valmista, Oswald ohjasi toista venettä, ja oli sovittu niin, että rouva Templemore ja hänen lapsensa otettiin isompaan, jota ohjasi kapteeni Ingram itse. Kun Oswaldin osalle määrätty väki oli astunut veneeseen, hän työnsi sen ulos laivasta jättääkseen tilaa toiselle veneelle, asettui suojanpuolelle kokka tuulta vasten ja odotti kapteenia. Rouva Templemore nousi kannelle kapteeni Ingramin kanssa, joka auttoi häntä laskeutumaan veneeseen. Toinen imettäjä asetettiin toisen lapsen kera istumaan hänen viereensä ja Koko talutti toista imettäjää, joka piti lasta käsivarrellaan. Kapteeni Ingramin, jonka oli täytynyt astua veneeseen ensimmäisen lapsen kanssa, piti juuri kiivetä ylös auttamaan Judya, kun laiva yhtäkkiä keikahti niin että keulakansi joutui veden alle, ja samassa vene törmäsi laivan kylkeen. — Se uppoaa, Herra armahtakoon, laivamiehet huusivat pelästyksissään ja työnsivät veneen loitommas päästäkseen pois laivan pyörteistä. Kapteeni Ingram, joka seisoi veneen peräteljolla, kaatui selälleen veneen pohjalle, ja ennen kuin hän ennätti päästä jaloilleen, oli vene jo kaukana laivasta. — Lapseni, lapseni! valitti äiti. — Soutakaa uudestaan lähelle, pojat! huusi kapteeni Ingram tarttuen peräsimeen. Miehet, jotka olivat pelästyneet kuullessaan, että laiva oli uppoamaisillaan, koettivat uudestaan päästä laivan lähelle, kun näkivät sen pysyvän vielä pinnalla. Mutta heidän yrityksensä olivat turhat — he eivät mahtaneet mitään tuulelle ja merenkäynnille. He ajautuivat yhä kauemmaksi kaikista ponnistuksista huolimatta. Kapteeni Ingram oli innostanut väkeään viimeiseen saakka, mutta nyt hän havaitsi, että ponnisteleminen oli turhaa. — Lapseni, lapseni! huusi rouva Templemore seisoen veneessä ja kurottaen käsiään laivaa kohti. Kapteeni antoi merkin, vene lähti myötätuuleen. Äiti näki että kaikki toivo oli mennyttä, ja vaipui pyörtyneeni veneeseen. VANHAPIIKA Eräänä aamuna vähän "Sirkassianin" haaksirikon jälkeen herra Witherington tuli tavallista aikaisemmin ruokailuhuoneeseen. Silloin hän havaitsi palvelijansa Williamin istumassa isäntänsä vihreässä nojatuolissa jalat uuninristikolle nostettuina. Mies oli niin syventynyt sanomalehteen, ettei edes huomannut Witheringtonin tulevan. — Toivon, että teillä on oikein mukava asento, herra William. Älkää missään tapauksessa salliko minun häiritä teitä, hyvä herra! sanoi herra Witherington. Vaikka William oli yhtä häpeämätön kuin kamaripalvelijat yleensä, hän hämmästyi kuitenkin vähän. — Suokaa anteeksi, herra, Jonathanilla ei ollut aikaa lukea sanomalehteä. Hän sanoo olevan ihan paikallaan tutkia kuolinilmoitukset, etteivät ne äkkiarvaamatta yllättäisi teitä. — Se on todellakin erittäin huomaavaista. — Ja tässä on kertomus eräästä haaksirikosta… — Haaksirikosta! Missä, William? Herran nimessä, missä siitä on? — Luulen, että se koskee samaa laivaa, josta olette ollut niin levoton. Olen unohtanut nimen. Mahtoikohan se olla "Sirkassian"? Herra Witherington tempasi sanomalehden ja löysi heti kirjoituksen, jossa yksityiskohtaisesti kerrottiin, että "Sirkassianin" hylystä oli pelastettu kaksi neekeriä ja lapsi. — Niin, niin on käynyt! huudahti Witherington. Cecilia raukka avoimessa veneessä! Toisen veneen nähty uppoavan. Ehkä hän on kuollut, armias Jumala. Toinen poika pelastettu! Varjelkoon, missä Jonathan on? — Tässä, herra, vastasi Jonathan juhlallisesti. Hän oli juuri tuonut paistetut munat pöytään ja seisoi vakavana kuin hautajaisissa isäntänsä tuolin takana, sillä tässä oli kysymyksessä onnettomuus, niin, ehkä kuolemakin. — Minun täytyy matkustaa Portsmouthiin heti syötyäni — ei, en voi syödä mitään, ruokahaluni on tiessään. — Harvoin on tapana syödä tämmöisissä surullisissa tilaisuuksissa, vastasi Jonathan. Haluatteko omat vaununne vai suruvaunut? — Mistä saisin suruvaunut, joilla pääsee neljätoista mailia tunnissa kahdella hevosparilla? Oletteko hullu, Jonathan! — Pitääkö ajurilla ja palvelijalla olla suruharso hatussa ja hansikkaat? — Menkää hiiteen surupukuinenne! Tässä ei ole kysymys kuolemasta, vaan pelastumisesta. Näyttää siltä kuin ainoastaan toinen vene olisi uponnut. — Mors omnia vincit, kuolema voittaa kaiken, lausui Jonathan silmät kattoon luotuina. — Heittäkää latinanne, Jonathan, ja hoitakaa tehtävänne! Kirjeenkantaja kolkuttaa, kysykää, onko hänellä kirjeitä! Niitä oli useitakin, muiden muassa yksi "Eurydiken" päälliköltä, komentajakapteeni Maxwelliltä. Siinä kerrottiin tapahtumat tarkasti ja ilmoitettiin, että kapteeni oli sen päivän postivaunuissa lähettänyt neekerit ja lapsen herra Witheringtonin luokse ja että eräs upseeri, joka aikoi kaupunkiin samoissa vaunuissa, saattaisi heidät turvallisesti hänen kotiinsa. Komentajakapteeni Maxwell oli herra Witheringtonin vanha tuttava. Hän oli syönyt päivällistä hänen luonaan Templemoren seurassa ja arvatenkin kysellyt neekereiltä, minne hänen oli lähetettävä haaksirikkoutuneet. — He tulevat tänne illalla, huudahti herra Witherington. Minun ei siis tarvitsekaan matkustaa. Mitä on tehtävä? Parasta lienee sanoa Marylle, että hän panee huoneet kuntoon. Vuoteet pienelle pojalle ja kahdelle neekerille, ymmärrättekö, William? — Ymmärrän, herra. Mutta minne ne mustat sijoitetaan? — Minnekö sijoitetaan! Eihän se minua liikuta! Toinen nukkukoon keittäjättären, toinen Maryn huoneessa. — Hyvä on, herra, minä sanon sen heille, vastasi William ja kiiruhti ulos jo edeltäkäsin ihastuksissaan siitä melusta, jonka tiesi keittiössä syntyvän. — Pyydän anteeksi, huomautti Jonathan, luulen että toinen neekeri on mies. — No, mitä sitten? — Tytöt eivät mahdollisesti suostu nukkumaan hänen kanssaan. — Kaiken pahan nimessä, mitä Witheringtonin suvulle on tapahtunut! Olette oikeassa. Mutta te, Jonathan, voitte ottaa hänet — te pidätte juuri siitä väristä. — En pimeässä, herra, vastasi Jonathan kumartaen. — No antakaa heidän maata yhdessä sitten. — Ovatko he naimisissa? kysyi hovimestari. — Hiisi vieköön heidät molemmat! Mistä minä sen voisin tietää? Tuokaa minulle aamiaista, niin saadaan sitten enemmän neuvotella asiasta. Herra Witherington kävi nyt kananmunien ja teeleipien kimppuun ja nautti aamiaisensa niin nopeasti kuin suinkin ehti. Siihen oli syynä se, että hän oli sekä vimmastunut että hämmästynyt näiden henkilöiden odottamattomasta tulosta ja toivoi saavansa rauhassa miettiä, sillä juttu oli todellakin poikamiehelle arveluttava. Juotuaan toisen kupillisen teetä hän oikaisihe mukavampaan asentoon nojatuolissaan ja alkoi mietiskellä itsekseen: — Esi-isieni veren nimessä, mitä minä, poikamies, teen pienellä lapsella ja imettäjällä, joka on musta kuin pataässä, ja toisella mustalla vielä kaupan päälle? Lähetänkö neekerit takaisin? Se taitaa olla parasta; mutta lapsi! Herätä joka aamu kello viisi sen parkunaan, suudella sitä kolmesti päivässä, olisipa se hauskaa! Päälliseksi tuo paksuhuulinen neekeriakka suutelee lasta koko päivän ja tyrkyttää sitä sitten minulle. Akka on kömpelö kuin lehmä; jos lapsen vatsa tulee kipeäksi, hän syöttää sille pippuria — länsi- intialainen tapa! Lapsilla on vatsa aina kipeänä — onneton serkkuparkani! Minne hän ja se toinen lapsi ovat joutuneet? Olisi hyvä, jos olisivat pelastaneet hänet, raukan, jotta hän itse voisi tulla pitämään huolta lapsistaan… Mitä on tehtävä? Minua totisesti haluttaa hakea Moggy-sisareni — mutta hän pitää niin ankaraa komentoa. Ei ole syytä hätäillä. Parasta miettiä vielä kerran. Tähän herra Witheringtonin mietteet keskeytyivät, sillä joku naputti ovelle. Keittäjätär tuli huoneeseen kasvot punaisina kuin olisi laittanut päivällistä kahdeksalletoista hengelle. — Suokaa anteeksi, herra, hän sanoi niiata lyykistäen. Olisin kiitollinen, jos hankkisitte itsellenne uuden keittäjättären. — Vai niin, no hyvä on! vastasi Witherington suuttuneena siitä että häntä oli häiritty. — Ja jos sallitte, muutan jo tänä päivänä; en jää tänne pitemmäksi aikaa, siitä voitte olla varma! — Menkää vaikka hiiteen! vastasi herra Witherington, mutta menkää ensin ulos ja sulkekaa ovi jäljessänne. Keittäjätär katosi, ja niin herra Witherington oli taas yksinään. — Kylläpä hän oli tuohtunut! Ei tahdo tietystikään laittaa ruokaa mustille — niin, sepä se. Uudestaan häiritsi herra Witheringtonia kaksi koputusta. — Ahaa, nyt hän on ennättänyt ajatella asiaa. Sisään! Mutta tulija ei ollutkaan keittäjätär, vaan sisäkkö Mary. — Suokaa anteeksi, herra, tämä sanoi itkien, minä haluan lähteä paikastani. — Tämähän on oikea kapina! No, muuttakaa sitten! — Lähtisin jo tänä iltana, herra, jos vain suostutte. — Mene vaikka heti, minusta se on samantekevää, ärjäisi herra Witherington suuttuneena. Sisäkkö meni, ja kului hetken aikaa ennen kuin herra Witherington tuli jälleen levolliseksi. — Kaikki palvelijat joutavat hiiteen! hän totesi viimein. Olivatpa ne totisesti pöyhkeitä narreja — eivät tahdo siivota huoneita mustien jäljiltä. Periköön paha heidät kaikki, niin mustat kuin valkoiset! Nyt on koko talo ylösalaisin, kun tuo kakara tulee tänne. Se ei ole mukavaa. Mitä on tehtävä? Pyytäisinkö Moggy- sisaren tänne? Ei, minä kutsun Jonathanin. Herra Witherington soitti ja Jonathan tuli huoneeseen. — Mitä tämä kaikki merkitsee, Jonathan? Keittäjätär on raivoissaan, Mary itkee ja molemmat ovat lähdössä pois. Mikä on syynä kaikkeen tähän sekamelskaan? — Niin, herra, William kertoi heille teidän järkähtämättömän käskynne, että molempien mustien on nukuttava heidän huoneessaan, ja luulen, että hän sanoi Marylle, että mies saa nukkua hänen kanssaan. — Senkin kirottu vintiö! Hän saa aina aikaan häiriöitä. Tiedättehän, etten minä niin tarkoittanut. — Niin, en minäkään sitä uskonut, herra, onhan se aika lailla outoa. — No, sanokaa se heille sitten, jotta pääsemme kuulemasta siitä enempää. Herra Witherington neuvotteli sen jälkeen hovimestarinsa kanssa ja suostui hänen ehdotuksiinsa. Matkustajat saapuivat määräaikana ja heidät majoitettiin sopivimmalla tavalla. Nuorta Edvardia ei vaivannut vatsatauti eikä hän herättänyt herra Witheringtonia viideltä aamuisin. Kun kaikki saatiin järjestykseen, ei olo tuntunut suinkaan niin epämukavalta kuin herra Witherington oli luullut. Mutta ei ollut oikein mukavaakaan; herra Witherington sai paljon kärsiä palvelusväen alituisista kinasteluista ja Judyn valituksista keittäjätärtä vastaan — tämä kun aina epäili häntä ja Kokoa kun lapsi sattui olemaan pahoin voipa tai jotakin muuta semmoista tapahtui — niin ettei hänen kotinsa tuntunut enää rauhalliselta ja levolliselta. Lähes kolme kuukautta oli kulunut eikä veneistä ja niiden matkustajista ollut kuulunut mitään tietoa. Komentajakapteeni Maxwell, joka kävi herra Witheringtonia tervehtimässä, lausui luulevansa että he olivat hukkuneet myrskyssä. Kun näytti toivottomalta, että rouva Templemore koskaan voisi pitää huolta lapsesta, herra Witherington päätti vihdoin kirjoittaa sisarelleen Bathiin, kertoa hänelle koko tapahtuman ja kehottaa häntä tulemaan hänen kotiaan hoitamaan. Parin päivän kuluttua hän sai seuraavan vastauksen: 'Rakas Anthony-veli. Kirjeesi sain viime keskiviikkona, ja minun täytyy tunnustaa, että hämmästyinpä sen sisällöstä oikein aika lailla; niin, todellakin mietiskelin sitä niin, etten muistanut tunnustaa maata pelatessani whistiä neiti Blabkin luona, vaan menetin neljä shillinkiä kuusi pennyä. Kerrot, että kodissasi on lapsi, joka on serkkumme, hänen, joka joutui onnettomiin naimisiin. Toivon, että se, mitä sinä sanot, on totta, mutta tiedän myös, mihin nuoret miehet voivat syyllistyä, vaikka, kuten Betty-neiti sanoo, paras on olla puhumatta, vieläpä huomauttamattakin semmoisista seikoista. En kuitenkaan voi ymmärtää, minkä vuoksi nuoret miehet arvelevat, ettei heidän tarvitse lainkaan välittää maineestaan, josta naimattomat naiset ovat niin arkoja. Samaa sanoo Betty-neiti, jonka kanssa vähän keskustelin tästä. Mutta tehty mikä tehty, ja hänen mielestään on samoin kuin minunkin parasta salata asia niin hyvin kuin taidamme. Otaksun, ettet aio tehdä lasta perilliseksesi; se olisi todellakin hyvin väärin minun mielestäni. Betty-neiti sanoi myös, että testamentin mukaisella omistusoikeudella voittaa kymmenen prosenttia, eikä sitä voitane välttää. Kuitenkin on tapana olla puhumatta semmoisista asioista. Mitä tulee pyyntöösi, että minä tulisin hoitamaan kotiasi, olen neuvotellut Betty-neidin kanssa, ja hän sanoi, kuten minäkin, pitävänsä suvun kunnian nimessä parhaana, että minä tulen sinun luoksesi ja pelastan siten maineesi. Olet joutunut pahaan pinteeseen, kuten useimmat intohimoiset ja viekkaiden naisten lumoamat miehet. Mutta, kuta vähemmän siitä puhun, sitä pikemmin kaikki on taas hyvin, kuten Betty-neiti sanoo. Aion sen vuoksi ryhtyä tarpeellisiin valmistuksiin ja toivon olevani luonasi noin puolentoista viikon kuluttua; sitä ennen minun on mahdotonta tulla, ymmärrät näet, että läksiäiskestit kestävät niin kauan. Minulle on jo tehty monia kysymyksiä tämän ikävän asian johdosta, mutta annan aina saman vastauksen: nuoret miehet ovat nuoria miehiä ja ettei asia sentään ole niin hirvittävä, kuin jos he olisivat naimisissa, sillä minun on tapana olla puhumatta, vieläpä huomauttamattakin semmoisista seikoista, erittäinkin, koska miehet helposti joutuvat pahaan pulaan kuten Betty- neiti sanoo. Mutta kuta pikemmin siitä lakataan puhumasta, sitä parempi. Eikä nyt tällä kertaa enempää. Uskollinen sisaresi Margaret Witherington. P. S. Betty-neidin ja minun mielestäni teit sangen oikein, kun palkkasit ne kaksi mustaa tuomaan lasta kotiin luoksesi. Se näyttää niin ulkomaalaiselta, ja me voimme pitää salaisuuden omana tietonamme.' — Mitä! Kaiken nimessä mitä Witheringtonit ovat syntiä tehneet! Eikö tämä ole tarpeeksi tekemään ihmistä hulluksi! Kirottu epäluuloinen vanhapiika! Hän ei tule tähän taloon, sen minä lupaan! Kirottu olkoon hän ja kaikki vanhat häväistysjuttuja janoavat vanhatpiiat! Voi minua mies parkaa! jatkoi Witherington ja heitti kirjeen pöydälle syvään huoaten. Tämä on kaikkea muuta kuin mukavaa! Mutta jos asia herra Witheringtonista jo alussa näytti olevan kaikkea muuta kuin mukavaa, niin tuonnempana se tuntui ihan sietämättömältä. Moggy-sisko saapui ja asettui asumaan niin komeasti ja loistavasti ja sellaisin elein kuin olisi tullut vartavasten pelastamaan veljensä kotia ja mainetta. Kun lapsi ensi kerran tuotiin hänelle, hän loi — ottamatta lainkaan huomioon, että poika erittäin suuresti muistutti herra Templemore-vainajaa — kulmien alta silmäyksiä lapseen ja veljensä kasvoihin ja puhkesi puhumaan sormeaan heristäen. — Oi, Anthony! Anthony! Sinä luulit voivasi pettää minua! Sama nenä, sama suu — sinun pitäisi hävetä, Anthony! Hyi häpeä! Ajatella kaikkea sitä kurjuutta, mitä herra Witheringtonin hyvä sydän ja avuliaisuus tuottivat hänelle! Ei kulunut päivää, tuskinpa tuntiakaan, jolloin hänen korviaan eivät kiusanneet sisaren salavihjaisut. Judy ja Koko lähetettiin takaisin Amerikkaan. Palvelijat, jotka jo kauan olivat olleet hänen palveluksessaan, muuttivat pois toinen toisensa perästä ja uudet vaihtuivat sittemmin miltei joka kuukausi. Sisar hallitsi ja vallitsi ankarasti koko taloa ja herra Witherington paran koko mukavuus oli mennyt menojaan, kunnes viimein koitti aika, jolloin nuori Edvard oli lähetettävä kouluun. Silloin herra Witherington kokosi kaiken rohkeutensa ja ajoi muutamien myrskyisten kuukausien kuluttua sisarensa takaisin Bathiin ja sai jälleen nauttia kotoisesta mukavuudestaan. Edvard tuli aina loma-ajoiksi kotiin ja oli kaikkien lemmikki; mutta se luulo, että hän oli tuon vanhan kunnon miehen poika, oli niin yleinen ja siihen suuntaan käyvät vihjaukset ukosta niin vastenmielisiä, että vaikka hän pitikin kovin pojasta, ei hän ensinkään pannut vastaan, kun tämä sanoi lähtevänsä merille. Komentajakapteeni Maxwell otti Edvardin palvelukseensa. Kun komentajakapteenin oli sittemmin terveyden heiketessä pakko joksikin ajaksi luopua virastaan, hän hankki turvatilleen paikan toisissa laivoissa. Näin kului muutamia vuosia. Edvard Templemore edistyi urallaan, herra Witherington vanheni ja kävi yhä omituisemmaksi, ja hänen Moggy-sisarensa nautti Betty-neidin sukkeluuksista ja lempipelistään whististä. Koko tänä aikana ei kuulunut mitään veneistä, rouva Templemoresta ja hänen toisesta lapsestaan. Tästä syystä pidettiin siis varmana, että he kaikki olivat hukkuneet, ja heitä muistettiin ainoastaan henkilöinä, jotka kerran olivat olleet elossa. KADETTI Hänen brittiläisen majesteettinsa fregatin "Unicornin" peräkannella seisoi tuulen puolella kaksi hyvin mahtavaa henkilöä. Toinen oli laivan päällikkö, komentajakapteeni Plumbton, joka oli iso mies, ei pituudeltaan, mutta sitä enemmän leveydeltään, ja olisi ottanut kohtuullista suuremman tilan, jollei hänellä päällikkönä olisi ollut oikeutta ottaa niin suurta tilaa kuin hän itse tahtoi. Komentajakapteeni Plumbton oli tuskin puolentoista metrin pituinen, mutta yhtä paksu; hänessä oli kyllä tarpeeksi ainesta, kun sen vain olisi saanut kohtuullisesti venytetyksi. Hän käveli takki avoinna ja peukalot liivien hihanreikiin pistettyinä, joten hänen olkapäänsä työntyivät taaksepäin. Päänsä hän piti hyvin kenossa, niin että rinta ja vatsa oikein pullottivat. Hän oli todellinen turhamaisuuden ja sävyisyyden perikuva ja teiskaroi kuin näyttelijä juhlakulkueessa. Toisen miehen luonto oli laatinut aivan päinvastaisen mallin mukaan. Hän oli yhtä pitkä kuin komentajakapteeni lyhyt ja yhtä laiha kuin hänen esimiehensä lihava. Hänen pitkät koipensa ulottuivat lähes komentajakapteenin olkapäiden tasalle, ja hän saattoi kumartua esimiehensä pään yli aivan kuin olisi ollut nostokurki ja päällikkö tavaramytty, joka oli nostettava ylös. Kätensä hän piti selän takana ja vaikeinta näkyi hänelle olevan pitää jättiläisaskelensa tasassa päällikön papukaijansipsuttelun kanssa. Hänen kasvonpiirteensä olivat terävät ja laihat samoin kuin ruumiskin ja osoittivat kaikin tavoin, että hän oli luonteeltaan äreä. Hän oli esittänyt monenmoisia kanteita useita henkilöitä vastaan, mutta päällikkö oli tähän asti ollut järkähtämättömän tyyni. Komentajakapteeni Plumbton oli hyväsydäminen ja tyyniluontoinen mies sekä erittäin tyytyväinen syötyään hyvän päivällisen. Luutnantti Markitall oli luonteeltaan oikullinen ja saattoi paremman puutteessa torua vaikka omaa voileipäänsä. — Aivan mahdotonta, herra komentajakapteeni, jatkoi luutnantti, on hoitaa virkaansa, jollei saa kannatusta. Tämä muistutus, joka kuului kuin yläilmoista, sai päällikön vastaamaan: — Se on totta. — Siis luulen, herra komentajakapteeni, ettei teillä ole mitään sitä vastaan, että määrään sille miehelle rangaistuksen? — Minä mietin asiaa. Mutta komentajakapteenin huulilla kuvastui jo kieltävä vastaus. — Nuoret herrasmiehet ovat, ikävä kyllä, kovin hankalia. — Kuten poikien tapa on, virkkoi päällikkö. — Niin, herra komentajakapteeni, mutta virka on hoidettava, enkä voi tulla toimeen ilman heitä. — Aivan oikein; kadetit ovat erittäin käyttökelpoisia. — Valitettavasti minun velvollisuuteni on sanoa, etteivät he ole. Herra Templemore esimerkiksi! Hänestä ei minulla ole ensinkään apua, hän ei tee muuta kuin nauraa. — Vai nauraa? Nauraako hän teille, luutnantti Markitall? — Ei suorastaan minulle, mutta hän nauraa kaikelle. Jos lähetän hänet mastonhuippuun, hän nauraa, jos käsken hänet takaisin, hän tulee alas ja nauraa, jos muistutan häntä jostakin virheestä, hän nauraa seuraavassa silmänräpäyksessä. Niin, herra komentajakapteeni, hän ei todellakaan tee muuta kuin nauraa myötäänsä. Toivoisin hartaasti, että puhuisitte hänen kanssaan; ehkä hän silloin — — Itkisi, vai mitä tarkoitatte? Parempi naurava kuin itkevä suu. Eikö hän itke milloinkaan, luutnantti Markitall? — Kyllä, herra komentajakapteeni, ja hyvin sopimattomaan aikaan. Tässä tuonnoin, muistatte ehkä, kun rankaisitte merisotilas Williamia, jonka olin määrännyt pitämään huolta hänen kirstustaan ja kojustaan, hän itki koko ajan. — Poika oli pahoillaan siitä, että hänen palvelijaansa rangaistiin. Minä en kurita koskaan miestä, luutnantti Markitall, olematta itse pahoillani siitä. — No niin, en tahdo jatkaa keskustelua, mikäli se koskee hänen itkuaan. Saan kai antaa sen anteeksi, mutta tuosta nauramisesta tahdon huomauttaa. Tässä hän tuleekin, herra komentajakapteeni. Templemore, päällikkö tahtoo puhutella teitä. Päälliköllä ei nyt ollut ensinkään halua puhutella nuorukaista, mutta hän ei voinut olla puhumatta, kun luutnantti oli näin saattanut hänet pulaan. Herra Templemore teki kunniaa ja seisoi päällikkönsä edessä katse niin iloisena, veitikkamaisena ja hilpeänä, että se suoraan todisti syytöksen oikeaksi. — Vai niin, sanoi päällikkö pysähtyen kesken kävelyään ja työntäen olkapäitään vielä enemmän taaksepäin. — Olen kuullut, että te nauratte luutnantille. — Minäkö, herra komentajakapteeni? vastasi poika ja hänen iloinen hymynsä muuttui ilminauruksi. — Niin, te juuri, sanoi luutnantti ja oikaisi vartalonsa täyteen mittaansa. Tehän nauratte juuri nytkin. — Minä en voi sitä auttaa, herra luutnantti, se ei ole minun syyni eikä myöskään teidän, herra luutnantti, siitä olen varma, lisäsi poika viekkaasti. — Ymmärrätkö sinä, Edvard — herra Templemore, oli aikomukseni sanoa — että on sopimatonta osoittaa halveksimista esimiestään kohtaan? — En ole milloinkaan nauranut luutnantti Markitallille, paitsi silloin kerran, kun hän kompastui köysikieppiin. — Ja miksi nauroitte silloin? — Nauran aina kun joku kaatuu, vastasi poika; en voi sille mitään, herra komentajakapteeni. — Otaksun siis, hyvä herra, että te nauraisitte silloinkin, jos näkisitte minun vierivän pitkin kantta laivan kallistuessa, virkkoi päällikkö. — Niin, vastasi poika voimatta kauemmin pidättäytyä, menehtyisin naurusta — minä olen juuri näkevinäni teidän vierivän, herra komentajakapteeni. — Vai niin! Olen kovin hyvilläni, kun en kuitenkaan nyt vieri. Mutta pelkään, nuori mies, että olette omalla tunnustuksellanne todistanut itsenne syylliseksi. — Olen kyllä syyllistynyt nauramiseen, herra komentajakapteeni, jos se on rikos, mutta ohjesäännössä ei siitä mainita. — Ei, hyvä herra, mutta ylenkatseesta siinä kyllä puhutaan. Te nauratte silloinkin, kun teidät on määrätty istumaan mastonhuipussa, hyvä herra. — Mutta minä tottelen silmänräpäyksessä käskyjä enkö tee niin, luutnantti Markitall? — Tottelette, se on totta, mutta naurunne osoittaa samalla, ettette välitä rangaistuksesta. — En enää välitäkään. Toiset puolet ajastani kulutan mastonhuipussa; siihen olen nyt jo tottunut, herra luutnantti. — Mutta eikö rangaistuksen häpeällisyys vaikuta teihin ollenkaan, herra Templemore? kysyi päällikkö ankarasti. — Kyllä, herra komentajakapteeni, silloin kun olen vakuuttunut siitä, että olen sen ansainnut. Minä en nauraisi, jos te, herra komentajakapteeni, lähettäisitte minut mastonhuippuun, vastasi poika näyttäen hyvin totiselta. — Näettehän, luutnantti Markitall, että hän osaa olla totinenkin, huomautti päällikkö. — Minä olen käyttänyt kaiken kekseliäisyyteni saadakseni hänet totiseksi, vastasi luutnantti, mutta tahtoisin kysyä herra Templemorelta, mitä hän oikeastaan tarkoittaa sanoilla: että olen sen ansainnut. Tahtooko hän väittää, että minä joskus olen rangaissut häntä aiheettomasti? — Niin juuri, herra luutnantti, vastasi poika rohkeasti, viisi kertaa kuudesta saan istua mastonhuipussa syyttömästi; siksi ei asia minusta ole kovin vakava. — Syyttömästi, herra! Entä nauraminen? Eikö se ole mitään? — Olen toimessani niin tarkka kuin suinkin voin, herra luutnantti, tottelen aina käskyjänne ja koetan kaikin tavoin olla teille mieliksi, mutta te rankaisette minua myötäänsä. — Niin rankaisenkin, koska te aina nauratte ja kaiken lisäksi saatte vielä koko laivaväenkin nauramaan, mikä on vielä pahempi. — He kiskovat ja vetävät silti yhtä hyvin, jopa tekevät työtä paremminkin kun ovat iloisia, niin luulen. — Kuka teille antaa luvan luulla semmoista? vastasi luutnantti aivan raivoissaan. Komentajakapteeni Plumbton! Koska tämä nuorukainen arvelee, että hänellä on oikeus arvostella miten minä pidän yllä kuria laivassa, pyytäisin, että te koettaisitte mitä teidän määräämänne rangaistus häneen vaikuttaa. — Herra Templemore, sanoi päällikkö, te olette ensiksikin liian avopuheinen ja toiseksi kovin taipuvainen nauramaan. Kaikella on aikansa, herra Templemore, niin iloisuudella kuin totisuudellakin. Peräkansi ei ole oikea paikka ylenmääräiselle iloisuudelle. -. Eikä komentokansi myöskään? keskeytti poika viekkaasti. — Ei, siinä olette oikeassa. Nauraa saatte keulakannella ja kumppanienne seurassa tuolla alhaalla. — Ei, herra komentajakapteeni, emme saa; luutnantti kieltää heti jos kuulee meidän nauravan. — Sen vuoksi, että te nauratte myötäänsä, herra Templemore. — Taidan todella nauraa, ja jos se on väärin, olen pahoillani, etten voi tehdä teille mieliksi, mutta halveksimista se ei suinkaan ole. Minä nauran nukkuessani, nauran valveilla, kun aurinko paistaa — tunnen itseni aina hyvin onnelliseksi; ja vaikka te, luutnantti Markitall, määräätte minut mastonhuippuun, en nauraisi, vaan olisin pahoillani, jos teille tapahtuisi jotakin pahaa. — Sen minä kyllä uskon, hyvä poika, myönsi päällikkö. — Hyvä, toisti luutnantti, koska herra Templemore näkyy havainneen virheensä, en tahdo jatkaa kannettani kauemmin. Pyydän ainoastaan, ettei hän enää nauraisi. — Te kuulette, poika, mitä luutnantti sanoo; se on oikein; älkää enää antako aihetta moisiin kanteisiin. Luutnantti Markitall, ilmoittakaa, milloin etumärssypurje on korjattu; tahtoisin vaihtaa sen illalla. Luutnantti Markitall lähti tiedustelemaan asiaa. — Ja kuulkaa nyt, Edvard, jatkoi komentajakapteeni Plumbton heti kun luutnantti oli niin etäällä, ettei puhetta enää kuulunut, minulla on paljonkin sanottavaa teille tämän asian johdosta, mutta nyt minulla ei ole aikaa; tulkaa siis päivälliselle minun luokseni. Pöydässäni sallin naurettavan — mutta kohtuullisesti. Poika teki kunniaa ja meni pois kiitollisena ja onnellisen näköisenä. Tämä pieni kohtaus kuvasi hyvin Edvard Templemoren luonnetta. Hän oli perin iloinen, rattoisa ja helläsydäminen tovereitaan, vieläpä luutnanttiakin kohtaan, vaikka tämä kantoi hänelle kaunaa hänen nauramisensa takia. Niin kuin päällikkö sanoi, kaikella on aikansa, eikä Edvardin nauru ollut aina paikallaan, mutta se johtui kerta kaikkiaan hänen luonteestaan eikä hän voinut sille mitään. Hän oli iloinen kuin kevätaamu ja pysyi sellaisena vuosikausia; hän nauroi kaikelle, oli tyytyväinen kaikkiin ihmisiin, ja hänestä pitivät kaikki. Hän pysyi aina iloisena, suorana ja rohkeana miehenä, jota eivät vastoinkäymiset eivätkä onnenoikut saaneet lannistumaan. Hän palveli aikansa, oli saada reput tutkinnossa, koska nauroi, meni sitten jälleen merille ilomielin, oli veneen päällikkönä, kun ranskalainen sotalaiva vallattiin, ja kun hän oli päässyt laivaan, häntä huvitti sen pieni ranskalainen kapteeni — joka asteli kannella pitkä ja todistettavasti monelle onnettomuutta tuottanut miekka vyöllään — niin että sai vihdoin tuolta pieneltä miekkoselta iskun, joka kaatoi hänet kannelle. Tämän seikan ja siinä saamansa haavan ansiosta hänet korotettiin luutnantiksi ja määrättiin linjalaivaan Länsi-Intiaan. Siellä hän nauroi keltakuumeelle, sai paikan erään amiraalilaivan saattoaluksessa, oivassa kuunarissa, ja sitten hänet lähetettiin ryöstöretkelle — hankkimaan saalista amiraalille ja virkaylennystä itselleen, mikäli hän kykeni hankkimaan sen jonkin onnellisen sattuman avulla. SLEEPERS-LAHTI Afrikan länsirannalla on pieni lahdelma, jolle satunnaiset kävijät ovat antaneet useampia kuin yhden nimen. Portugalilaisten — jotka ensimmäisinä rohkenivat kyntää Atlantin aaltoja — antama nimi hävisi samalla kuin heidän merivaltansa kukistui. Sitä nimeä, jonka rannikon kähäräpäiset asukkaat ovat sille antaneet, on tuskin koskaan tultu varmasti tuntemaan; kuitenkin sillä on muutamissa vanhoissa englantilaisissa merikorteissa nimenä Sleepers-lahti. Lahdelman rannat ovat jokseenkin ilottomat ja autiot. Silmä kohtaa ainoastaan loivasti viettävän rannan, jolla on häikäisevän valkeaa hiekkaa, ja ylempänä muutamia pieniä kumpuja, joita Atlantin raivoisat myrskyaallot lakkaamatta huuhtelevat. Maa on kuiva ja paljas, ei pienintäkään kasvillisuuden merkkiä. Lahden vesi on tyyni ja kirkas kuin hienoin kuvastin, hiljaisinkaan loiske rantaa vastaan ei häiritse luonnon rauhaa, vienoinkaan tuulen leyhkä ei liikuta veden pintaa, jota keskipäivän pystysuorat, polttavat auringonsäteet lämmittävät levittäen kaikkialle masentavan kuuman valo- ja lämpövirran. Ainoatakaan vesilintua ei näy liitelemässä veden yllä. Kaikkialla vallitsee hiljaisuus, kolkkous ja autius; ainoastaan silloin tällöin näkyy jättiläishai, joka hitaasti ui eteenpäin kuumassa pintavedessä tai pysyttelee keskipäivän helteessä laiskana paikoillaan. Karumpaa, elottomampaa ja ihmiselle sopimattomampaa seutua tuskin voi kuvitella. Lahden suussa, noin kolmen sylen syvyisessä paikassa, ankkuritouvi höllällä roikkuen, lojui liikkumattomana laiva, joka olisi herättänyt ihmettelyä jokaisessa, joka olisi osannut arvostella sen huolellista rakennetta. Aluksen piirteet olivat niin viehättävän sopusuhtaiset, että miltei olisi voinut luulla sen lähteneen jumalallisen rakentajan omasta kädestä hänen luomanaan ja valtamerelle uskottuna olentona, joka on määrätty korostamaan hänen töittensä kauneutta ja vaihtelevaisuutta. Sillä suuresta merihirviöstä mitättömimpään evin liikkuvaan otukseen, suuren suuresta myrskylinnusta pahaenteiseen myrskypääskyyn saakka ei ainoallakaan valtameren siivekkäällä eikä evälliselläkään asujalla ollut tarkoituksenmukaisempaa, sopusuhtaisempaa muotoa kuin tällä ihmiskätten mestarityöllä, jonka kauniit viivat ja somat sirot pyöröpuut olivat tällä hetkellä ainoat esineet, jotka kuvastuivat taivaanrannan rajaviivaa vasten. Valitettavasti tämän mestariteoksen oli luonut ahneus julmaan ja väärään tarkoitukseen, mutta nyt sitä käytettiin vielä hirvittävämpään työhön: se oli ollut orjalaivana — nyt se oli kuuluisa ja pelätty merirosvokuunari "Kostaja". Ei ollut laivuria, jolla ei ollut tarkkoja ohjeita tuon laivan suhteen, jonka nimi oli tullut niin kuuluksi rikoksien ja konnantöiden yhteydessä, ei missään purjehdukselle mahdollisessa maapallon osassa ainoaakaan kauppalaivaa, jonka väkeä ei olisi hirvittänyt, kun sen nimeä mainittiin tai kun muisteltiin niitä hirmutöitä, joita sen hurja miehistö oli tehnyt. Se oli purjehtinut kaikkialla: idässä, lännessä, pohjoisessa ja etelässä osoittivat ryöstöt ja murhat sen jälkiä. Laivan perässä oli pieni vene. Kun oli aivan tyyni, näytti siltä kuin vene olisi vetänyt kuunaria luokseen. Etäältä erehtyi helposti laivan koosta. Sitä saattoi pitää ehkä yhdeksänkymmenen tonnin pikku aluksena, mutta se oli todellisuudessa lähes kahdensadan tonnin kantoinen. — Se oli erikoisen leveä ja näöltään siro ja keveät pyöröpuut olivat tavattoman jykevää tekoa. Kansi oli tehty honkalankuista, joissa ei ollut oksaa eikä halkeamaa, manillahamppuköydet oli somasti laskettu kuparisille jaluspiikeille ja kääritty kiepille kannelle, joka kiilteli puhtauttaan kuvastaen vaaleanvihreitä portaita; väkivivuissa ja kompassikopeissa oli uurteinen mahonkipäällys ja messinkikoristeet, kajuutan ikkunaa suojeli metalliverkko. Kiväärit olivat telineessä isomaston kohdalla, keihäät taas puomin ympäri sidottuina. Keskellä laivaa, etu- ja isonmaston välillä, oli liikkuvalla lavetilla pitkä, 32-naulainen metallitykki, joka pahalla säällä voitiin laskea alas ja peittää. Kummallakin laidalla oli kahdeksan metallitykkiä, ne olivat pienempiä mutta erinomaisen hyvää työtä. Kuunari todisti rakentajan suurta taitoa ja kaikki sen varustukset huolellisuutta. Kaikki oli siroa ja somaa, mutta mitään ei ollut liikaa. Puhtaus ja järjestys osoittivat, että päällikkö oli sekä ankara kurinpitäjä että todella pystyvä merimies. Kuinka laiva olisikaan muuten voinut niin kauan jatkaa laitonta, mutta menestyksellistä toimintaansa? Kuinka olisi muuten ollut mahdollista pitää aisoissa pelkistä pahantekijöistä kokoonhaalittua miehistöä, joka ei pelännyt Jumalaa eikä ihmisiä ja josta suurimmalla osalla oli omallatunnollaan hirvittäviä murhia ja vielä iljettävämpiä tihutöitä. Sen tähden, että laivan päällikkö oli miehistöä päätään pitempi joka suhteessa niin ettei kukaan voinut vetää hänelle vertoja, hän sai pidetyksi heidät kurissa. Ei kukaan vetänyt hänelle vertoja älykkyydessä, ammattitaidossa, pelkäämättömyydessä ja ruumiinvoimissa, jotka hänellä olivat kuin jättiläisellä, eikä liioin konnamaisuudessa ja julmuudessa, hän kun näet halveksi kaikkia siveellisiä velvoituksia. Tämän henkilön varhaisemmista vaiheista oli hyvin vähän tietoja. Epäilemättä hän oli saanut erinomaisen kasvatuksen, ja väitettiin hänen olevan lähtöisin vanhasta, Tweed-virran varsilla asuvasta suvusta. Mutta mistä sattuman oikusta hänestä oli tullut merirosvo, millaiset hairahdukset olivat syösseet hänet yhteiskunnallisesta asemastaan, siitä ei koskaan saatu selvää; se vain tiedettiin, että hän oli muutamia vuosia harjoittanut orjakauppaa, ennen kuin anasti tämän laivan ja aloitti nykyisen hurjan ammattinsa. Merirosvolaivan väki sanoi häntä Kainiksi, ja hyvin valittu nimi se olikin, sillä yli kolmen vuoden ajan hän oli ollut sodassa kaikkia ihmisiä ja kaikki ihmiset häntä vastaan. Hän oli lähes kahden metrin pituinen, mutta samalla hyvin harteva, mistä jo näki, että hänellä oli tavattomat ruumiinvoimat. Kasvot olisivat olleet kauniit, jolleivät olisi olleet täynnä rumentavia arpia, ja — mikä omituisinta — sinisistä silmistä loisti lempeä katse. Suu oli siromuotoinen, hampaat lumivalkeat, tukka kihartava, ja parta — hänellä oli parta samoin kuin koko laivaväellä — peitti kasvojen alaosan pitkinä, vahvasti aaltoavina suortuvina. Hän oli vartaloltaan mitä sopusuhtaisin, miltei pelottavan suuri ja voimakas. Puku sopi hänelle hyvin: pellavahousut, parkitsemattomasta nahasta tehdyt keltaiset saappaat, leveäraitainen puuvillapaita, punainen kashmirvaippa hartioilla, kultareunuksin somistetut liivit. Mustassa samettitakissa oli kaksi riviä kultanappeja ja päässä somasti koristettu turkkilainen lakki; pitkä veitsi ja pari vyöhön pistettyä pistoolia täydensivät asua. Laivaväkeen kuului kaikkiaan 165 miestä, kaikkia mahdollisia kansallisuuksia. Päällystönä oli pääasiassa englantilaisia ja skandinaaveja, muut olivat suurimmaksi osaksi espanjalaisia ja maltalaisia. Sitä paitsi laivassa oli portugalilaisia, brasilialaisia ja neekereitä laivaväen täytteenä. Neekerit kuuluivat siihen mustaan rotuun, joka asuu rannikolla Kap Palmasin lähellä ja jota usein käytettiin sotalaivoissa auttamassa englantilaisia merimiehiä töissä, jotka kuumassa ilmanalassa ovat näille liian raskaita. Mustat neekerit ovat vahvaa väkeä, hyväluontoisia, oivallisia merimiehiä ja kestävät raskasta työtä paremmin kuin muut Afrikan asukkaat. He pitävät englantilaisista ja puhuvat heidän kieltään ymmärrettävästi, ja he ovat hyvin hyvillään, jos heidät "kastetaan" kun he tulevat laivaan. Saamansa nimen he pitävät tavallisesti kautta elämänsä. Nuo miehet eivät olleet tulleet rosvokuunariin suinkaan vapaaehtoisesti. He olivat palvelleet englantilaisissa laivoissa, jotka kävivät kauppaa rannikolla. Kun laiva oli vallattu ja poltettu ja väestön eurooppalainen osa surmattu, heidät otettiin väkisin merirosvolaivaan. Heille oli luvattu palkkio, jos he hoitavat tehtävänsä, mutta siihen he eivät luottaneet, vaan odottivat vain sopivaa karkaamistilaisuutta. Kuunarin kapteeni seisoi peräkannella ja tarkasteli väliin kaukoputkella autiota taivaanrantaa odotellen, että jokin laiva ilmestyisi näkyviin. Muu päällystö ja miehistö makaili tai käveli toimetonna kannella huohottaen hirveässä kuumuudessa ja kärsimättömästi odottaen tuulenpuuskaa, joka virvoittaisi kuumaa otsaa. Kuunarin kajuutta oli sisustettu yksinkertaisesti: kiinteä makuulavitsa kummallakin puolella, perälaipion puolella suuri ruokakomero, joka alun pitäen oli kai aiottu lasin ja posliinin säilytyspaikaksi, mutta oli nyt täynnä kaikenlaisia hopea- ja kultaesineitä; lamput olivat myös hopeaa ja ilmeisesti peräisin jostakin katolisesta kirkosta. Kajuutassa oli kaksi henkilöä. Toinen oli iloinen, soreamuotoinen neekeri, joka oli ristitty Pompeius Suureksi varmaankin mahtavan kokonsa ansiosta. Toinen oli noin kahdeksantoistavuotias nuorukainen, nähtävästi eurooppalaista syntyperää. Hänen kasvonsa olivat älykkäät ja hienopiirteiset, mutta surumieliset. Hänellä oli melkein samanlainen puku kuin kapteenilla, mutta se näytti hauskemmalta hänen yllään. Hän istui keulanpuoleisella sohvalla kädessään kirja, johon hän silloin tällöin loi silmäyksen seuratessaan välillä neekerin liikkeitä tämän puhdistaessa ja järjestäessä kalliita esineitä. — Herra Francisco, tämä on erinomaisen kaunis kapine, sanoi Pompeius ihaillen juomakannua, joka oli harvinaisen sirotekoinen. — Niin on, vastasi Francisco tyynesti, se on todellakin kaunis. — Kuinka on kapteeni Kain saanu tämän? Francisco pudisti päätään, ja Pompeius laski sormensa huulilleen ja loi Franciscoon pari silmäystä, joista saattoi helposti havaita hänen tarkoituksensa. Samassa silmänräpäyksessä kuului kapteeni laskeutuvan kajuuttaan. Pompeius alkoi taas puhdistaa hopeita ja Francisco katsoi kirjaansa. Mikä merkillinen yhdysside oli kapteenin ja tämän nuorukaisen välillä? Sitä ei tiedetty, mutta kun viimeksi mainittu oli aina kapteenin mukana ja aina elänyt hänen kanssaan, oli yleinen käsitys, että hän oli kapteenin poika, ja laivaväen kesken häntä sanottiin yhtä usein "Nuoreksi Kainiksi" kuin ristimänimeltään Franciscoksi. Kuitenkin oli havaittu, että he viime aikoina usein riitelivät ja että kapteeni epäluuloisena seurasi kaikkia Franciscon puuhia. — Älkää salliko minun keskeyttää, sanoi Kain astuessaan kajuuttaan. Ne tiedot, mitä neekeri voi antaa, ovat varmaankin erittäin tärkeitä. Francisco ei vastannut, vaan oli syventyvinään kirjaansa. Kain loi katseensa vuoroin kumpaankin. — Kuule, Pompeius, mitä sinä äsken sanoit? — Mitä sano, herra kapteeni? Minä vain sano: Nuori, herra, tämä on kovin kaunis kapina, minä kysy, mistä te sen saanu, herra Francisco ei vasta mitä. — Ja mitä se sinuun kuuluu, senkin musta lurjus! kiljaisi kapteeni, tempasi juomakannun ja iski sillä neekeriä päähän, niin että astia meni lyttyyn ja mies kaatui pitkäkseen lattialle. Veri vuoti haavasta, kun hän hämmästyneenä ja vapisten saamastaan iskusta kömpi hitaasti pystyyn. Sanaakaan sanomatta hän lähti pois kajuutasta. Kain heittäytyi arkulle vastapäätä makuusijaa ja lausui ivallisesti nauraen: — Nyt sinulle tuli ero uskollisesta, hartaasta ystävästä. — Ja ero vaaratonta ihmistä kohtaan harjoitetusta julmuudesta ja vääryydestä! vastasi Francisco laskien kirjan pöydälle. Neekeri kysyi asiaa viattomuudessaan, sillä hän ei tuntenut niitä seikkoja, jotka liittyvät kannun ryöstämiseen. — Mutta sinä et unohda niitä, otaksun. No, hyvä on, nuori mies. Mutta varoitan sinua, kuten jo ennen olen monesti varoittanut. Ainoastaan äitisi muisto on estänyt minua jo aikoja sitten heittämästä sinua haikalojen syötäväksi. — En tiedä kuinka äitini muisto on teihin vaikuttanut. Valitan vain sitä onnettomuutta, että hän jollakin tavoin joutui yhteyteen teidän kanssanne. — Hän vaikutti minuun sillä tavoin, vastasi Kain, kuin nainen aina vaikuttaa mieheen. Mutta sanon sinulle suoraan: tuo vaikutus laimenee yhä enemmän, enkä minä aio sallia edes äitisi muiston estää minua, jos havaitsen, että jatkat samaan tapaan kuin viime aikoina olet tehnyt. Sinä olet osoittanut kapinamieltä minua kohtaan miesten kuullen, olet vastustanut käskyjäni, ja minulla on täysi syy otaksua, että olet salahankkeissa minua vastaan. — Voinko osoittaa muuta kuin halveksimista, vastasi Francisco, kun saan nähdä moisia hirvittäviä, kylmäverisen julmia tihutöitä kuin äskeinenkin? Miksi toitte minut tänne ja miksi pidätte minua täällä? En pyydä mitään muuta kuin että sallitte minun lähteä pois koko laivasta. Te ette ole isäni, sen olette itse sanonut minulle. — En, minä en ole sinun isäsi, mutta sinä olet äitisi poika. — Se ei anna teille mitään oikeutta komennella minua, vaikka olisitte ollut naimisissa äitini kanssa; mutta te — — En ollut naimisissa hänen kanssaan. — Jumalan kiitos, sillä naimisissa olo teidän kanssanne olisi ollut vielä suurempi häpeä. — Mitä sanot! kivahti Kain tarttuen samassa nuorukaista kauluksesta ja nostaen hänet korkealle kuin leikkikalun. — Mutta ei — en voi unohtaa äitiäsi. Kain hellitti kätensä Franciscosta ja istuutui jälleen arkulle. — Tehkää mitä tahdotte, sanoi Francisco toinnuttuaan, ei ole yhtään väliä, lyöttekö pääni puhki vai heitättekö minut mereen haitten ruoaksi, sehän olisi ainoastaan yksi uusi murha entisten lisäksi. — Hullu! Mieletön! Miksi kiusaat minua? vastasi Kain ponnahtaen pystyyn ja syöksyen saman tien kajuutasta. Keskustelulta ei ollut puuttunut kuuntelijoita, sillä kajuutan ovet olivat auki ja ikkuna raollaan. Kainin kasvot kuumottivat hänen porhaltaessaan käytävien läpi kannelle. Hän havaitsi ensimmäisen perämiehen seisovan luukulla ja monen laivamiehen kohonneen makuupaikoiltaan kyynärpäiden varaan kurkottaen päätään ikään kuin kuunnellakseen kajuutasta kuuluvaa keskustelua. — Se ei koskaan käy päinsä, herra, lausui perämies Hawkhurst pudistaen päätään. — Ei, vastasi kapteeni, ei, vaikka hän olisi oma poikanikin. Mutta mitä on tehtävä? Hän ei anna pelotella itseään. Hawkhurst osoitti laskuportaita. — Säästäkää neuvonne siksi, kunnes minä niitä kysyn! ärähti kapteeni ja kääntyi synkkänä pois. Sillä välin Francisco asteli edestakaisin kajuutassa syviin ajatuksiin vaipuneena. Vaikka hän oli nuori, hän piti elämää vähäarvoisena; mikään side ei kiinnittänyt häntä siihen eikä tehnyt sitä hänelle elämisen arvoiseksi. Hän muisti äitinsä, mutta ei tämän kuolemaa, joka oli pidetty häneltä salassa. Seitsemän vuoden vanhasta hän oli purjehtinut Kainin seurassa orjalaivassa ja siitä asti ollut hänen parissaan. Viime aikoihin asti hänelle oli uskoteltu, että kapteeni oli hänen isänsä. Niinä vuosina, jolloin Kain harjoitti orjakauppaa, hän oli uhrannut paljon aikaa nuorukaisen kasvatukseen, ja sattumalta oli ainoa kirja koko laivassa Kainin alkaessa opettaa poikaa sama Raamattu, joka oli ollut Franciscon äidin oma. Tästä kirjasta hän oppi lukemaan, ja sitä mukaa kuin hänen kasvatuksensa edistyi, hankittiin uusia kirjoja. Saattaa tuntui omituiselta, ettei se kauppa, jota hänen kasvatusisänsä harjoitti, turmellut pojan luonnetta; mutta hän oli aina pitänyt neekereitä alhaisempana ihmislajina. Tämän otaksuman teki eurooppalaisten heitä kohtaan osoittama julmuus täysin ymmärrettäväksi. Franciscon luonne oli niin lempeä ja jalomielinen, ettei huonojen ihmisten antama esimerkki tai seurustelu heidän kanssaan voinut häntä turmella. Vartuttuaan hän alkoi yhä itsenäisemmin arvostella asioita ja häntä inhotti se julma tapa, jolla onnettomia tummaihoisia kohdeltiin. Ensi aluksi eivät tihutyöt olleet perin likaisia: laivoja oli otettu kiinni ja ryöstetty, mutta ihmishenget oli säästetty. Mutta pahuuden tiellä edistytään nopeasti, ja kun kuunari oli vapaiksi päästettyjen vankien kertomusten johdosta ollut usean kerran vaarassa joutua kiinni, ei viime aikoina enää säästetty ihmishenkiä, ja sangen usein oli murhia seurannut vielä häpeällisempiäkin tekoja. Francisco oli ollut hirvittävien tihutöiden todistajana, hän oli koettanut pelastaa onnettomia, mutta turhaan. Inhoten kapteenia, laivaväkeä ja heidän julmuuksiaan hän oli viime aikoina pelkäämättä lausunut julki ajatuksensa ja asettunut vastustamaan kapteenia, sillä kerran Kain oli ilmaissut, ettei Francisco ollut hänen poikansa. Jos joku laivamiehistä tai päällystöstä olisi puhunut kymmenennen osankaan siitä, mitä kapteeni oli saanut kuulla pelkäämättömän Franciscon huulilta, hän olisi jo aikoja saanut maksaa rohkeutensa hengellään, mutta Kainin rinnassa oli Franciscoa kohtaan tunne, jota oli mahdoton tukahduttaa, yhdessä elämisen ja tottumuksen aiheuttama tunne. Muutamia vuosia nuorukainen oli ollut hänen seuralaisensa ja tottumuksen voimasta ikään kuin osa hänestä itsestään. Ihmisluonteessa on taipumus, joka ei koskaan häviä, tarve omistaa jotakin, mitä rakastaa, suojella ja varjella, ja jollei sitä voi osoittaa ihmisolennolle, se kohdistuu koiraan tai muuhun eläimeen. Semmoinen oli se tunne, joka niin lujasti liitti Kainin Franciscoon ja joka tähän asti oli pelastanut nuorukaisen hengen. Kuljettuaan hetken aikaa edestakaisin nuorukainen istuutui arkulle, jolta kapteeni äsken oli noussut; hänen katseensa kääntyi heti Pompeiukseen, joka kurkisti kajuuttaan ja viittasi hänelle sormellaan. Francisco nousi, otti kaapista pullon, jossa oli viinaa, lähestyi ovea ja ojensi pullon neekerille lausumatta sanaakaan. — Herra Francisco, kuiskasi Pompeius, Pompeius sano — kaikki neekerit sano — jos te aiko karata, tulee neekerit myös. Pompeius sano — kaikki neekerit sano jos tahto tappaa te — ei koskaan tappa, jos vain yksi neekeri elä. Sitten neekeri työnsi kädellään Franciscon hiljaa luotaan ja kiiruhti välikannelle. HYÖKKÄYS Vihdoin tuuli alkoi puhaltaa. Kapteeni määräsi yhden miehen tähystämään tarkasti, itse hän asteli kannella edestakaisin ensimmäisen perämiehen kanssa. — Mahdollisesti se on lähtenyt vasta päivää tai paria myöhemmin, sanoi kapteeni jatkaen keskustelua, mutta sen olen ottanut huomioon laskuissani, ja luottakaa siihen, että jos se kulkee itäistä väylää, tapaamme sen heti kohta. Jollei se tule näkyviin illalla, kun vielä on valoisaa, lasken suoraan merelle. Minä tunnen portugalilaisen. Nyt on hyvä tuulenpuuska; levittäkää halkaisijapurje ja pitäkää silmällä, että ankkuri on valmiina. Päivä alkoi kallistua iltaan. Päivällinen oli kannettu kajuuttaan. Kapteeni meni sinne ja istuutui pöytään Franciscon kanssa, joka söi ääneti. Kapteenin viha oli nyt lauhtunut ja hän koetti aloittaa keskustelun pojan kanssa. Mutta aivan yllättäen tähystäjä ilmoitti havainneensa laivan näköpiirissä. — Siinä se nyt on! huudahti kapteeni ja hypähti ylös, mutta istuutui jälleen kuin hillitäkseen levottomuuttaan. Francisco, joka nojasi kyynärpäitään pöytään, vei kätensä otsalleen ja peitti silmänsä. — Se on suuri laiva, herra. Saatoimme erottaa toisen reivin sen märssypurjeessa, sanoi Hawkhurst, joka pisti päänsä kajuutan ikkunasta sisään. Kapteeni otti äkkiä siemauksen viinipullosta, loi vihaisen katseen Franciscoon ja riensi kannelle. — Nyt varuillanne, pojat! huusi kapteeni tarkasteltuaan tuokion vierasta laivaa kaukoputkellaan. Hyvä, se se on. Kootkaa aurinkopurjeet ja nostakaa ankkuri. Pojat, tuossa laivassa on enemmän hopeaa kuin teidän arkkuihinne mahtuu, ja Goan kirkkojen hyvät pyhimykset saavat huoleti odottaa vielä jonkin aikaa kultaisia kynttilänjalkojaan. Käden käänteessä oli väki täydessä työssä, kaikki miehet kiskoivat ankkuriköyttä laivan peräpuoleen ja nostivat ankkurin keulalaidan alle. Kahta minuuttia myöhemmin "Kostaja" purjehti merelle ja ohjasi kulkunsa vieraan laivan tien poikki. Tuuli kiihtyi, ja kuunari kynti aaltoja kiitäen kuin hai saaliinsa perässä. Tunnin kuluttua saattoi selvästi erottaa laivanrungon, mutta aurinko oli laskeutumaisillaan, ja ennen kuin rosvolaivassa oli ehditty saada selville portugalilaisen tykistö, oli jo pimeä. Oli mahdoton sanoa, oliko vieraasta laivasta huomattu kuunaria vai ei; ainakaan se ei ollut muuttanut suuntaansa. Arvatenkaan sen väki ei olisi pitänyt sen enempää lukua, vaikka olisikin nähnyt sen. "Kostajassa" ei suinkaan oltu jouten. Keskilaivan pitkän tykin ympäriltä oli raivattu pois kaikki esineet, jotka olivat olleet tiellä; muut tykit oli samoin pantu kuntoon, ammustarvikkeet tuotu paikoilleen, kaikki oli järjestetty taistelun varalta yhtä jäntevästi ja yhtä lujaa sotakuria noudattaen kuin sotalaivassa. Vainottua alusta ei ollut päästetty näkyvistä. Merirosvolaivan kapteeni piti sitä yhä silmällä yökaukoputkellaan. Noin tuntia myöhemmin oli kuunarin ja takaa-ajetun laivan välimatka mailia lyhempi, ja kuunari muutti nyt suuntaansa päästäkseen tuulen alapuolelle kaapelinmitan päähän laivasta. Kain seisoi partaan luona ja huusi vieraalle. Siitä vastattiin portugalin kielellä. — Kääntäkää vastatuuleen tai ammun teidät upoksiin! jatkoi Kain samalla kielellä. Portugalilaiset antoivat ratkaisevan vastauksen lähettämällä tiheän luotituiskun hätyyttäjiä vastaan. Tykit oli suunnattu liian korkealle, niin etteivät laukaukset osuneet kuunarin matalaan runkoon, mutta vaikutuksen ne kuitenkin tekivät: halkaisijapuomi meni mereen, isonmaston kahveli halkesi ja joukko sekä kiinteitä että juoksevia köysiä putosi jymähtäen kuunarin kannelle. Musketinluodit tuottivat vielä enemmän tuhoa: kolmetoista merirosvoa haavoittui, niistä muutamat pahasti. — Hyvin tehty, herra portugalilainen! kiljaisi Hawkhurst. Pirukaan ei olisi voinut arvata teitä noin rohkeaksi. — Kyllä se kepponen tulee heille kalliiksi, vastasi tyynesti Kain, joka oli pysynyt vaarallisella paikallaan. — Veri verestä, kun minusta on kysymys, virkkoi toinen perämies katsellen kapeaa punaista verivirtaa, joka käsivarteen tulleesta haavasta valui pitkin vasemman käden sormia. Ota jotakin riepua ja sido tämä haava, Bill! Sillä välin Kain oli antanut tykkimiehille käskyn suunnata korkeammalle, ja nyt vastattiin myös kuunarista. — Nyt riittää, pojat! Käskekää kääntymään oikealle, Hawkhurst! Meidän ei kannata menettää enempää väkeä. Kuunari kääntyi ja purjehti purjeet höllällä vastustajastaan poispäin. Portugalilaiset, jotka luulivat kuunarin pakenevan odottamattomasta vastarinnasta pelästyneenä, kohottivat kaikuvan hurraahuudon. — Viimeisen kerran te nyt hurrasitte! sanoi Kain pilkallisesti. — Nyt ylös tuuleen, Hawkhurst! Miehittäkää pitkä tykki ja pitäkää huoli siitä, että joka laukaus osuu portugalilaiseen! Muu väki asettakoon uuden halkaisijapuomin ja ryhtyköön pujottamaan ja solmimaan takilaa. Kuunari kääntyi ja kulki nyt samaan suuntaan kuin portugalilainen, noin mailin verran tai vähän enemmän sen takana. Pitkää 32-naulaista tykkiä käytettiin säännöllisesti; jokainen laukaus osui vainottuun laivaan, tunkeutui sisään kajuutan ikkunasta tai muualta peräpuolelta. Turhaan laiva muutti suuntaansa kääntäen vastustajalle kylkensä; kuunari vähensi heti purjeitaan pysyäkseen siitä saman matkan päässä, joten laivalla ei ollut mitään hyötyä laitatykeistään; mutta kuunarin pitkä tykki teki yhä tuhojaan. Vieras laiva oli merirosvojen armoilla eivätkä he suinkaan säästäneet uhriaan. Kolme tuntia kesti takaa-ajoa, kunnes tykki, joka oli messinkiä, kuumeni siinä määrin, että merirosvokapteenin täytyi käskeä lopettamaan ampuminen. Oliko vieras laiva antautunut vai ei, sitä oli nyt pimeässä mahdoton saada selville. Pitkällä tykillä ammuttaessa oli vaihdettu uusi isomaston kahveli ja halkaisijapuomi, kaikki kiinteät ja juoksevat köydet oli korjattu. Kuunari pysyi entisen matkan päässä laivasta ja seurasi sen vanavedessä, kunnes aamu valkeni. Portugalilainen laiva oli niitä harvoja Itä-Intian purjehtijoita, joita Portugalin hallitus vielä aika ajoin lähetti maahan, joka kerran oli ollut sen herruuden alaisena, mutta jossa sillä nykyään on ainoastaan muutamien mailien laajuinen alue. Se oli matkalla Goaan, ja siinä oli pieni sotaväenosasto, uusi kuvernööri kahden poikansa kanssa, piispa veljentyttärineen sekä tämän kamarineito. Kun laiva lähti purjehtimaan mukanaan sellainen lasti, se oli tietysti harvinainen tapaus, josta yleisesti puhuttiin jo aikoja ennen lähtöä. Jo useita kuukausia ennen Kain oli saanut tarpeelliset tiedot laivan lastista ja määräpaikasta, mutta — kuten portugalilaisille usein tapahtui — lähtö lykkäytyi kerran toisensa perästä, ja vasta kolme viikkoa sitten hän oli saanut varman tiedon siitä, että laiva todella oli lähtenyt. Kain purjehti silloin nopeasti pitkin rannikkoa väijytyksiin Sleepers-lahteen. Kuunarin tykki oli saanut aikaan suurta tuhoa. Laivan miehistöstä sekä sotamiehistä oli monta kaatunut ja huomatessaan puolustusyritykset turhiksi eloon jääneet alkoivat ajatella omaa turvallisuuttaan ja riensivät lastiruumaan etsiäkseen suojaa sen loukoista. Kun kuunarin tuli taukosi, portugalilaisen laivan kannella oli ainoastaan kapteeni sekä ahavoitunut merimies, joka piti perää. Muu laivaväki ja matkustajat olivat sulloutuneet ahtaaseen soppeen lastiruuman pohjalle, toiset hoitelivat haavoittuneita, toiset rukoilivat pyhimyksiä. Piispa, pitkä, arvokkaan näköinen mies, joka näytti olevan kuudenkymmenen korvilla, oli polvillaan keskellä tuota parin, kolmen lyhdyn heikosti valaisemaa ihmisryhmää vaipuneena hartaaseen rukoukseen, joka hänen täytyi aina väliin keskeyttää, kun oli annettava synninpäästö haavoittuneille, joita henkitoreissaan kannettiin hänen eteensä. Hänen toisella puolellaan oli polvillaan hänen orpo veljentyttärensä, noin seitsentoistavuotias tyttö, joka toisinaan loi silmänsä piispaan tämän rukoillessa ja katseli sitten taas säälivin silmin kuolevia maanmiehiään, joiden viimeisiä hetkiä tämä pyhä toimitus lohdutti. Piispan toisella puolella seisoi kuvernööri don Felipe de Rivolta molempine poikineen, jotka olivat kukoistavia nuorukaisia ja kuninkaan palveluksessa. Don Felipe itse oli synkkä; hän käsitti, että pahin oli odotettavissa. Vanhempi poika katseli lakkaamatta Teresa da Silvaa — juuri samana iltana he olivat kävellessään yhdessä laivan kannella vaihtaneet uskollisuudenlupauksia, juuri tänä iltana he olivat tunteneet sanomatonta riemua nykyisyydestä ja koristaneet loistavin unelmin tulevaisuutensa. Portugalilaisten päällikkö oli mennyt peräpuolelle ja pysähtynyt peränpitäjän, vanhan Antonion viereen. — Minä näen sen yhä vielä kaukoputkellani, eikä se kuitenkaan ole ampunut ainoatakaan laukausta lähes kahteen tuntiin. Luuletko että sen pitkä tykki on jotenkin vioittunut? Siinä tapauksessa meillä olisi mahdollisesti vielä toivoa. Antonio pudisti päätään. — Minä pelkään, herra kapteeni, ettei meillä ole enää toivoa. Huomasin pamahduksesta, että tykki on messingistä; tuollainen kuunari ei voisikaan pitää niin pitkää ja suurta rautatykkiä. Aivan varmasti sen päällikkö vain odottaa metallin jäähtymistä ja päivän valkenemista. Yksi tai pari kauaskantavaa tykkiä
Enter the password to open this PDF file:
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-