Rights for this book: Public domain in the USA. This edition is published by Project Gutenberg. Originally issued by Project Gutenberg on 2015-10-03. To support the work of Project Gutenberg, visit their Donation Page. This free ebook has been produced by GITenberg, a program of the Free Ebook Foundation. If you have corrections or improvements to make to this ebook, or you want to use the source files for this ebook, visit the book's github repository. You can support the work of the Free Ebook Foundation at their Contributors Page. Project Gutenberg's Sureeko Suomi Jumalan mielen mukaan?, by Mauno Rosendal This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook. Title: Sureeko Suomi Jumalan mielen mukaan? Muutamia Raamatun kysymyksiä nykyisiin oloihin Author: Mauno Rosendal Release Date: October 3, 2015 [EBook #50116] Language: Finnish *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK SUREEKO SUOMI JUMALAN MIELEN *** Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen SUREEKO SUOMI JUMALAN MIELEN MUKAAN? Muutamia Raamatun kysymyksiä nykyisiin oloihin Sovittanut M. ROSENDAL. Werner Söderström, Porvoo, 1891. "Vartija, mitä yö kuluu?" Jes. 21: 11. On sydäntalvi isiemme maassa. Jäät salpaavat rannikkomme, kylmän kahleissa ovat järvemme ja jokemme; lumihanget tukkivat tiet erämaiden metsiin. Nyt on pohjolan pitkä, kuukausia kestävä yö. Tuo ei ole outoa Suomen asukkaille. Herra, joka ohjaa kansojen vaiheet, antoi meille tämän talvisen maan, täällä opettaaksensa meitä ajattelemaan "mitä meidän rauhaamme sopii." Ei antanut Hän meille aineellista rikkautta eikä kutsunut meitä maailman silmissä loistaviin urotöihin: puutteen ja kärsimisten koulussa on hän Suomen kansaa kasvattanut sitä tehtävää käsittämään ja toimittamaan, jonka Hän, koko maailman kaikkivaltias hallitsija, sille uskoi. Olemmeko olleet viisaita, olemmeko Herran tahdon mukaan työtä tehneet? — — — Kun kristinuskon valo syttyi pakanamaailmassa, kaikui Herran sanansaattajan suusta muiden, kansojen korkeaan päätehtävään viittaavien todistusten kera tämäkin sana: "Jumala on eksytyksen ajat sallinut, ja ilmoittaa kaikille ihmisille joka paikassa, että he parannuksen tekisivät. Sillä hän on sen päivän säätänyt, jona hän on maan piirin tuomitseva vanhurskaudessa, sen miehen kautta, jonka hän on säätänyt, ja jokaiselle ilmoittaa uskon, siinä että hän hänen kuolleista herätti." Pitkä oli Suomen kansan "eksytyksen aika" — myöhään sai se tietää, että silläkin oli vanhurskas ja armollinen Jumala. Muinaistutkija, joka sadun kuutamossa liikkuu pakanallisten esi-isiemme haudoilla, kysyy tuolta "tietäjältä ijänikuiselta" turhaan: "vartija, mitä yö kuluu." Ainoa vastaus, jonka hän saa, on runon etäinen, eksyttävä kaiku. — — — Katso, jo valkenee taivaan reuna: Wäinön lapset näkevät ristin-merkin pystytetyn Aurajoen rannalle. Ihmetellen utelee Suomen heräävä kansa: "vartija, mitä yö kuluu?" Sille vastataan: Jesus Kristus on "maailman valkeus". Unelmain häälyvältä pohjalta siirtyy kansamme vähitellen totuuden horjumattomalle kalliolle. Ei se sille väleen pääse, se haparoi kauan, kauan tietämättömyyden pimeässä. Hitaasti kuluvat umpeen keski-ajan pitkät vuosisadat koetuksineen, kärsimisineen. "Vartija, mitä yö kuluu?" kysyy huoaten kristitty Suomi, kun murtumatonna on pakanuuden valta sen sydänmaissa, ja alituiset sodat uhkaavat vereen tukehuttaa sen vasta syttyneen tulevaisuudentoivon. Epätoivoon uupua on monesti tuo pieni vartijajoukko Suomen Siionin muureilla. Toisia kaatuu taistelussa, toiset luopuvat paimenvirastaan, väsyneinä vaikeasta tehtävästään: pitkä on talvisen pohjolan yö! Ken uskaltaa vakuuttaa, että Suomellekin on aamu koittava? Miten himmeää on vielä totuuden valo, kuinka paljo pettävää valevaloa siihen liittyy! — Legendat valehtelivat, luulousko eksyi eksymistään, etsiessään totuutta pimeässä, ja papit saarnasivat "rauha, rauha", vaikkei rauhaa ollutkaan, vaan tuo aamua ennustava valonkipinä ei kuitenkaan sammunut Suomen kansan sydämmessä, sillä täällä kysyttiin katolisuuden pimeimpinäkin aikoina: "vartija, mitä yö kuluu?"; ja jos useimmat vartijat vastasivatkin väärin, niin löytyi kuitenkin siellä täällä niitäkin, jotka, uskollisina sille totuudelle, jonka he olivat saaneet, ohjasivat kansan sen Herran puoleen, joka todistaa: "avukses huuda minua hädässäsi, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua." Herran käden kurittamana ja Hänen valmistavan armonsa opettamana astui Suomen kansa vihdoin uuden ajan kynnykselle. Lutherin valtaava herätyssaarna kaikui Euroopassa, vaatien kristikuntaa parannukseen ja uskoon. Pieni, koetuksen koulussa kasvatettu Suomen kansa oli yksi niitä, joille tämä saarna ei turhaan kaikunut. Uskonpuhdistuksen uudistava voima pääsi vaikuttamaan Suomalaisten sydämmissä. Lukemattomat eksytykset poistuivat esi-isiemme katsantotavasta, monet ennakkoluulot haihtuivat, ja suuremmalla luottamuksella kuin konsanaan ennen kysyi Suomi: "vartija, mitä yö kuluu?" Se sai luotettavampia vastauksia kuin milloinkaan ennen, ja suuri oli sen ilo, kun tuo jalo vartija, jonka nimi on lähtemättömästi piirretty aikakirjoihimme, antoi sille Jumalan erehtymättömän sanan kansan omalla kielellä, kehottaen sitä itse, erehtyvien ihmisten sanoihin ehdottomasti luottamatta, etsimään vastausta tuohon painavaan, monesti turhaan kertomaansa kysymykseen. Ja vastaus kuului: "meillä on vahva profeetallinen sana, ja te teette hyvin, että siitä vaarin otatte niinkuin kynttilästä, joka pimeissä valistaa, kunnes päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämmissänne." Ja tämän sanan valossa kirkastui jokaiselle ajattelevalle, Jumalan valtakuntaa etsivälle isänmaanystävälle Suomen kansan päätehtävä. Se oli kutsuttu ottamaan osaa totuuden suureen taisteluun pimeyden varjovaltoja vastaan. Senkin heikot voimat olivat käytettävät Jumalan valtakunnan kunniaksi, senkin halveksittu kieli oli "julistava Jumalan ihmeellisiä tekoja." Oliko se kestävä taistelussa, oliko se oppiva palvelemaan Herraa, kiittämään ja ylistämään Hänen pyhää nimeänsä? Pimeä oli vielä Suomessa, ja oudolta, sanomattoman vaikealta tuntui monesti Herran kuljetus. Siellä täällä säteili valoa, mutta väleen se sammui jälleen. "Vartija mitä kuluu yö?" Vartija sanoi: "kun aamu tulee, niin vielä yö on; jos te vielä kysytte, niin teidän pitää vielä sitten palajaman ja taas kysymän". Kuni pieni alus riehuvissa aalloissa taistelee Suomen kansan usko Jumalaan ajan myrskyisällä merellä. Kustaa Vaasan perilliset kamppailevat keskenään kruunusta, ja Suomi on monesti tämän ankaran taistelun näyttämönä. Jesuiittain salavehkeet, mahtavien ja vallanhimoisten herrojen sorto, alituiset sodat Venäjää vastaan, nälkävuodet ja muut onnettomuudet — ken ne kaikki luettelee! — ovat syöstä epätoivoon rohkeimmankin toiveet Suomen tulevaisuudesta. Keski-ajan pimeinä vuosisatoina, joina väki valta sääti lakeja kansoille, oli Suomessa päässyt voitolle se kirkko, jonka helmassa uskonpuhdistuksen siemen iti. Kun sitten vihdoin uusi aika koitti, sai kansamme aarteista kalliimman: Jumalan sanan omalla kielellään, vaan toivottoman pimeältä näytti jälleen tulevaisuus, kun Juhana kuninkaan hankkeet saada suomalaisia uudestaan taipumaan katolilaisuuteen näyttivät menestyvän. Oliko Suomi menettänyt oikeutensa tehdä työtä Herran viljavainiolla, eikö päässytkään Jumalan valtakunta, joka on "vanhurskaus, ilo ja rauha Pyhässä Hengessä" lähestymään sen hurmeisia rantoja? Oliko Suomalaisten kiitossävel puuttuva protestantisen kristikunnan yhä täysi- äänisemmäksi kasvavasta Jumalan ylistyksestä? "Vartija, mitä yö kuluu?" Nuijasodan verisestä melskeestä ei kuulu vastausta tuohon painavaan kysymykseen — ei tiedä yksikään valtiomies sanoa, onko Suomi kestävä niitä kovia iskuja, joita se yhä vaikeimmiksi käyneissä valtiollisissa olosuhteissaan kaikkialta saa. Mutta yön pimeässä kaikuu kuitenkin, jos kohta hyvin heikkona, Suomen kansan ylistyssävel sen omalla kielellä. Ensimmäinen suomalainen virsikirja valmistui juuri näinä koetuksen vuosina todistukseksi, ettei Herra vieläkään ollut hyljännyt pientä laumaansa täällä pohjan perillä. Hän esti Suomen perikadon, kukisti valheen juonet ja löi sortajat maahan. Lutherilainen uskonto pääsi voitolle, ja kärsimisten puhdistamana astui Suomi 17 vuosisadan vaiherikasta aikaa kokemaan. Omantunnon-vapauden painava kysymys on ratkaistava kristikunnassa. Euroopan sydänmaissa riehuu taistelu, vaan sinne on saapunut sotajoukkoja etäisestä pohjolastakin. Ruotsin suurin kuningas, Kustaa II Adolf, johtaa protestantein yhteisiä sotavoimia. Hänen sotajoukkonsa eturivissä vuodattavat Suomalaiset verensä taistelussa pimeyden varjovaltaa vastaan. Lähtemättömästi on kertomus tästä esi-isiemme jalosta taistelusta piirretty historian lehdille: vielä tänä päivänä muistetaan sitä kunnioituksella koko protestantisessa maailmassa. Mutta köyhää on maailman kunnioitus, itsekkäistä sen kiitos, petollista sen turva! Jos isänmaamme tulevaisuus olisi tuommoisista tukeista riippunut, olisi sen perikato ollut varma. Suuret kansat jakoivat voiton saaliin. Suomi jäi yhtä köyhäksi kuin ennenkin. — — Kun Bernhard Weimarista Lützenin tantereella vaati kaatuneen sankarikuninkaan sotajoukkoa kostamaan hänen kuolemaansa, piti hän puheen, mainiten nimeltä ne kansat, joiden edustajia sotajoukon riveissä löytyi, eikä unohtanut hän silloin, ratkaisevan vaaran hetkenä, Suomen kansan nimeä. "Ruotsalaiset, Suomalaiset ja Saksalaiset! Teidän, meidän ja totuuden puolustaja on kaatunut" - niin alotti hän puheensa. Muissakin tilaisuuksissa kuului jo 30-vuotisen sodan aikana Suomalaisten nimi, käytettynä eri kansan nimenä. Tuo lupasi Suomelle kansallista tulevaisuutta ja historiallista mainetta. Joko koittaa päivä tälle köyhälle maalle, joka kautta vuosisatojen on taistellut perikadon partailla, huokaeli Suomi. Mutta lupaus oli ihmisten lupausta, ja maine tuo, josta isänmaamme, vuodattaen verta lukemattomista haavoista, hetken unta näki, oli tämän maailman pettävää kunniaa. Herra oli Suomen kansan omakseen valinnut, ja Hänen todistuksensa kuului: "minun ajatukseni ei ole teidän ajatuksenne, ja minun tieni ei ole teidän tienne." Yhä selvemmin alkaa Suomen historiassa näkyä Jumalan käsialaa varoitukseksi, nuhteeksi, tuomioksi, lohdutukseksi ja horjumattomaksi toivoksi koetuksen koulussa kasvatettujen esi-isien lapsille. Kansamme tulevaisuus oli varma, sen kansallisuus ja omatakeinen kristillinen sivistys oli hyvässä turvassa, sillä Herra oli sen linna — mutta ehtona, pyhän Jumalan peruuttamattomana ehtona, oli, että Suomi, tyytyen Hänen lihaa ja verta masentavaan kuljetukseensa, yhä paremmin oppisi käsittämään ja noudattamaan Hänen tahtoansa. Samassa määrässä kuin se olisi altis siihen, kelpaisi se edustamaan Hänen valtakuntaansa maan päällä. Joka nöyrtyy Herran väkevän käden alle, sen Hän korottaa — ylpeä joutuu häpeään. Suomalaiset olivat Saksassa nähneet protestantisuuden jaloimman sankarin polvilla rukoilevan apua sotajoukkojen Jumalalta — ja voittavan; he olivat kuulleet mahtavain katolisten hurjat kerskaukset ja nähneet heidän sortuvan taistelussa. Oliko kokemus tuo säilyvä kansamme muistossa? Vielä riehui Saksassa 30:nen vuotinen sota, kun Suomalaisille vihdoin tarjottiin tilaisuutta harjoittaa tieteellisiä opintoja heidän omassa maassa. Turun yliopisto perustettiin. Se lupasi kansallemme virittää valoa pimeässä. "Vartija, mitä yö kuluu?" Eikö tuo ole koittavan aamun enteitä? Eikö se turvaa Suomen kansallista tulevaisuutta, vai onko tämäkin lupaus pettävää kangastusta vain? Luulojenko vallassa on Suomen kansa, riemutessaan yliopistonsa vihkiäisissä? Ei. Jumalan käsi tarjoo sille tuon kalliin lahjan, Hänen kaikkiviisas neuvonsa kutsuu Suomen asukkaita sivistyneen kansan oikeuksia nauttimaan. Mutta ei Hän näitä oikeuksia tarjoo viljeltäviksi ihmisten lihallisen, synnin turmeleman mielen mukaan. Hän itse tahtoo määrätä Suomen sivistyksen suunnan ja laadun. Miten hämärä on "Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan" etsivien oppineiden käsitys sivistyksen suhteesta Herran sanaan, kuinka pintapuolisesti, käsittävät hurskaatkin vielä Jesuksen painavat sanat: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta!" Ajan rientävät hetket, tämän maailman vaihtelevat ilmiöt, ihmiselämän pyrinnöt ja riennot — kaikki on arvosteltava Jumalan sanan mukaan. Vaan tämä sana viittaa kaikkialla näkyväisistä näkymättömiin, katoavaisista katoamattomiin, maallisista taivaallisiin. Kaikki tiede, kaikki sivistys on oikeutettua ainoastaan niihin määrin, kuin se kehittyy tällä pyhän raamatun sanan viitottamalla tiellä. Jos se ei pyrikään ylöspäin, vaan ihmisneron pettämänä hylkää sen käden, joka tarjoutuu sitä kohti täydellisyyttä ohjaamaan, niin se eksymistään eksyy, kunnes kypsyy vanhurskaan Jumalan tuomiolle. Jumalan pelko on kaiken tosi sivistyksen juuri ja latva. Se kansa, joka tämän totuuden käsittää ja sen mukaan kehittyy, on kutsuttu toimittamaan suuria Hänen valtakuntansa palveluksessa maan päällä. Joka sen unohtaa, on tuomittu perikatoon, miten mainehikkaalta ja sivistyneeltä se sitten maailman silmissä näyttäneekään. Samoin kuin yksilöä, vaatii Jumala jokaista kansaakin, jonka Hän kutsuu pimeydestä ihmeelliseen valoonsa, toimimaan ijankaikkisuus silmämääränä. Löytyy ainoastaan yksi katoamaton valtakunta: Jesuksen Kristuksen valtakunta. Se kansa, joka, pyrkien mielivaltansa määräämään itsenäisyyteen ja synnin vapauteen, sen turvista luopuu, se häviää, kukistuu ennen pitkää. Sen tulevaisuutta ei turvaa aineellinen rikkaus, ei suuri valta, ei kansallinen itsetietoisuus, ei kehittynyt sivistys — ei mikään voima: se on kuoleman oma. Historia on täynnä tätä totuutta todistavia Jumalan tuomioita. Monesti viipyivät ne kauan, moni Herrasta luopunut kansa kerskasi vuosisatoja voitoistaan, voimastaan, mutta sen perikato joutui joutumistaan, kunnes aikakirjat eivät siitä enää mitään kertoneet. Valevalon häikäsemänä, ei se pelännyt pimeyttä, ei enää kysynytkään: "Vartija, mitä yö kuluu?" Sen jumalattomuus kaivoi sille haudan todistukseksi, "ettei Jumala anna itseään pilkata". Olemme viitanneet Turun yliopistoon ja siihen käänteesen, jonka sen perustaminen sai aikaan kansamme kehkeytymisessä. Maamme aineellinen köyhyys, sen syrjäinen, kahden mahtavan valtakunnan välinen asema, sen kansan omituinen, vakaa ja suruvoittoinen luonne, joka jo muinaisuuden pimeässä neuvoi sitä kunnioittamaan viisautta aarteista kalliimpana — kaikki kehotti sitä etsimään niitä "tavaroita, joita ei koi raiskaa eikä varkaat varasta." Se oli kutsuttu edistämään Jumalan valtakuntaa, taistelemaan totuuden puolesta niillä voimilla, jotka se Herralta oli saanut, sen armon turvissa, jonka Hän nöyrille antaa. V oidaksensa täyttää tätä korkeaa tehtävää, tuli sen oppia yhä tarkemmin erottamaan Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa, kuolla synnille ja elää vanhurskaudelle. Eikä saavuteta tätä taitoa kuin itsensäkieltämisen ja Herran pelvon tiellä. Oliko Suomen kansa löytävä elämän tien ja oppiva sitä vaeltamaan? "Se tie on kaita ja portti ahdas, joka vie elämään, ja harvat ovat, jotka sen löytävät." Eksytyksen sumut ja synnin varjot salaavat siltä vielä tämän maailman lukemattomat vaarat; yön kuutamossa näyttävät monet ilmiöt, joita ei kukaan päivän kirkkaassa valossa enää ihaile, niin omituisen viehättäviltä. "Vartija, mitä yö kuluu?" Lutherilaisen kirkon turvissa alkoi Suomi työskennellä henkisen elämän laajalla viljavainiolla. Työ oli vaikeaa ja hitaasti se edistyi. Esi-isiemme raaka, sodan veriseen leikkiin harjaantunut voima ei helposti taivu kristillisen sivistyksen kuuliaisuuteen. Mutta viljelyksen voitot alkavat kuitenkin näkyä kaikilla aloilla. Kouluja perustetaan, lukutaito pääsee yleisemmäksi, kaupunkeja syntyy, kauppa ja teollisuus virkistyvät, raa'at tavat muuttuvat ainakin jossain määrin hienommiksi. Ken ei ole altis iloitsemaan, nähdessään sivistyksen heikon taimen juurtuvan kylmässä isänmaassamme? Ja kuitenkin — onpa tässä surunkin aihetta! Tuo painava kysymys: onko Suomen kansasta tuleva kristitty kansa sanan oikeassa merkityksessä, onko se kehittyvä yhä kelvollisemmaksi työntekijäksi Herran viinimäessä, esiintyy esiintymistään aikakirjojemme lehdillä jokaisen ajattelevan, Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan etsivän isänmaanystävän luettavana. Varoittavan painava kysymys tuo! Ei siinä kylliksi, että lutherilainen uskonto ulkonaisesti on turvattu, että puhdasta, p. raamatun mukaista oppia saarnataan kansalle. Tuo on vain Jumalan valtakunnan lähestymisen ensimmäinen ehto, vaan tämän valtakunnan todellinen tuleminen edellyttää paljo enemmän. Kristinusko on ennen kaikkea uusi elämä . Onko elämä koittava Suomen kansalle? Joka pelkkään tietoon turvaa, haparoitsee vielä pimeässä. Se usko, jonka kulmakivenä on kuollut puhdasoppisuus, rakentaa sannalle. — — Herran Hengen valaisemana ja Hänen voimansa tukemana oli Luther toimittanut uskonpuhdistuksen suuren työn. Jumalan sanan horjumattomalle kalliolle oli tuo jalo huone rakennettu virittämään valoa kansoille. Kirkkaina loistivat siellä "kynttilät," nuo Herran antamat, totuuden taistelussa kasvatetut opettajat, ja lukemattomat eksyneet löysivät siellä elämän tien. Jota kovempi ahdinko oli, sitä hartaammin siellä rukoiltiin, jota nähtävämpi vaara, sitä likempänä Herra. Ei ollut aika nukkua, voimallisten vihollisten uhatessa: rukouksissa valvottiin, yhtynein voimin — ne saatiin Herralta — pidettiin huolta siitä, ettei valo temppelissä päässyt sammumaan. Mutta kun tuo suuri voitto oli voitettu, ja ulkonainen rauha saavutettu, alkoi sotajoukko antautua kerskaavan suruttomuuden valtaan. Rukouksissa taisteleva tosi usko kävi yhä harvinaisemmaksi, tiedostaan ja puhdasoppisuudestaan kopeileva luulousko yhä yleisemmäksi. Menneiden aikojen taisteluista puhuttiin paljo, esi-isien voitoista saneltiin, kun ei enää jatkettu totuuden taistelua eikä uusia voittoja voitettu. Turvattuna, mahtavana seisoi uskonpuhdistuksen rakentama "Jumalan maja ihmisten keskellä;" sielunvihollinen ei enää yrittänytkään väkivaltaisella rynnäköllä sitä valloittaa, mutta hän tuli salaa yöllä sen kynttiläjalkoja siirtämään pois. Ja taitavasti, niinkuin aina, hän menetteli. Jotta ihmiset eivät huomaisi hänen tekojaan eivätkä alkaisi valittaa: "pimeys on meidän saavuttanut," sytytti hän valevaloa kynttiläjalkojen autioiksi jääneille sijoille, kehui suruttomien uskoa, — lohdutti, nukutti! Muistuttaen ortodoksismin varjopuolista, emme suinkaan saa sen hyviä hedelmiä halveksien tuomita. Silloin vakaantui lutherilainen tunnustus, tiede oppi kunnioittamaan kirkkoa äitinään, perhe, yhteiskunta, valtio nöyrtyivät noudattamaan uskonnon vaatimuksia, tunnustuskirjat rakensivat salpoja lahkolaisuuden mielivallalle, vaatien raittiutta, järjestystä, vakavuutta. Etenkin häirityn, alituisten sotien hävittämän Suomen sivistystyölle oli tämä arvaamattoman suuresta merkityksestä. Kaiken inhimillisen turmeluksen uhallakin näemme näissäkin vaiheissa armon Jumalan käden. Mutta elämän Henki poistui poistumistaan kristikunnasta, kuoleman yö loi varjonsa kaikkialle. Jos joku siellä täällä vielä epäillen kyseli: "vartija, mitä yö kuluu?" ja jos muutamat valveilla olevat vartijat saarnasivatkin parannusta ja puhuivat varottavia sanoja "puhdasoppisuuden aikakauden" suruttomalle kansalle, niin oli tuo muka "lain orjuutta", "kerettiläisyyttä", jota jokaisen "oikeauskoisen" mitä huolellisimmin tulisi karttaa. Että "taivaan valtakunta kärsi väkivaltaa" uskonpuhdistuksen emämaissakin, todistaa muiden kera Juhana Arndtin elämäkerta. Hänen täytyi paljon kärsiä totuuden puolesta: uskonpuhdistuksen kirkko oli yksissä valtion ja sivistyneitten kanssa solminut liiton tuommoista, kristikunnan unta häiritsevää saarnaa vastaan! Samankaltaisiksi kuin muualla muuttuivat ortodoksismin aikakaudella Suomenkin kirkon olot. Ja kirkon tilasta riippui kansamme tulevaisuus. "Vartija, mitä yö kuluu?" kysyttiin täälläkin vielä, vaan useimmat vartijat vastasivat: "rauha, rauha", ja ne, jotka puhuivat muuta, joutuivat epäluulon ja sorron alaisiksi. Suomi kehittyy, monet epäkohdat poistetaan sen yhteiskunnallisista oloista, varallisuus karttuu, sivistys edistyy — mutta pimeämpi kuin konsanaan ennen on tulevaisuuden taivas. Ja ennenkuin 17 vuosisata kuluu umpeen, näkyy yön pimeässä Jumalan kostava käsi. Hän lyö vanhurskaudessa, ja lyö kovasti. Nälkävuodet, jonka vertaisia leivän puutteesen harjaantunut kansamme ei milloinkaan ole kokenut, kysyvät sen voimia toivottomuuteen asti — ja kuoleman enkeli iskee Herran käskystä armottoman kovaan sen harvalukuisiin riveihin. Tuskin alkaa Suomi vähän tointua näistä kärsimisistä, ennenkuin "ison vihan" kauhut kätkee sen tulevaisuuden vielä synkemmän epätoivon pimeään. Joka ei usko Jumalaan, hän ei voi selittää, kuinka kansamme kukistumatta kesti nuo äärettömät koetukset, joiden alaisena se 18 vuosisadan alussa oli. Se on historiallinen arvoitus, johon tämän maailman viisaat, eivät keksi selitystä. Oi, että oppisimme Jumalan sanan valossa lukemaan Suomen kansan merkillistä historiaa! Kirkastumistaan silloin meille kirkastuisivat Herran viisaat neuvot armaan isänmaamme tulevaisuudesta. Me oppisimme epäilemään itseämme ja luottamaan Häneen, joka vanhurskaudessa monesti löi, vaan ei milloinkaan hyljännyt tätä köyhää kansaa, jonka huulilta vielä näiden viimmeisten aikojen syysmyrskyissä Herran kunnian kiitos ja ylistys on kaikuva puhtaampana ja todellisempana kuin ennen, jos vain nöyrrymme Hänen edessänsä, teemme parannusta ja annamme sijaa Hänen käsittämättömälle armolleen. Suuri tehtävä tuo! Oudoksuisimmeko että Hän meitä siihen valmistaa koetusten ja kärsimisten koulussa? Joka epäilee, hän tutkikoon Jumalan sanan valossa kansamme vaiheita menneinä aikoina. Niistä tässä vielä sananen. Työläästi tointui Suomen kansa "ison vihan" iskemistä vammoista, mutta se tointui kuitenkin. Kuoleman esikartanoista palautti Herra sen elävien joukkoon ihmeitä tekevän armonsa kiitokseksi ja ylistykseksi. Hän vuodatti lohdutuksen öljyä sen syviin haavoihin, loi siihen uutta elinvoimaa, kehottaen sitä uuteen työhön ja uuteen taisteluun totuuden puolesta. Jo pilkotti jälleen toivon tähti pilvien lomasta Suomen tulevaisuuden taivaalla. Se ei valehdellut: totuuden Jumala itse oli sen sytyttänyt poistamaan epätoivon pimeän esi-isiemme sydämmistä. Oliko Suomi nyt muistava, että Jumala on pyhä, vanhurskas, oliko se paremmin kuin ennen kiittävä Hänen käsittämätöntä armoaan? "Vartija, mitä yö kuluu?" —"Yö on mennyt, nyt on kirkas päivä" huutaa kerskaten "valistusaikakauden" kevytmielinen sukukunta, ja tuon jumalattoman huudon kaiku kuuluu siellä täällä Suomessakin, ennustaen uusia vanhurskaan Jumalan sallimia kärsimisiä isänmaallemme ja sen kansalle. Jälleen hävittävät sodat toukojamme ja vasta elpynyttä sivistystämme, kun viholliset hyökkäävät maahan, ja hallitus häälyy sinne tänne omaa etuansa valvovien puolueitten orjana. Levoton on aika, ihmiset alkavat aavistaa, että ratkaiseva hetki on tulossa. Ja se joutuu tämä hetki vanhurskaan Jumalan hetkenä: etäältä kuuluu jo Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin sotien myrsky! Mutta ennenkuin isku kohtaa Suomea, valmistaa Hän, joka ohjaa kansojen vaiheet, esi-isiämme sitä vastaanottamaan. Ihmeellisesti edistyi isänmaamme 18 vuosisadan vaiheissa, vaikka ne monesti tuntuivat sille hyvin vaikeilta. Se ei ole sattumusta vain, kuten maailma väittää, että Porthan juuri siihen aikaan esiintyy herättämään Suomalaisten kansallisuudentunnetta ja että isänmaallinen sivistystyö silloin alkaa kyntää vakojaan henkisen elämämme viljavainioon. Sitä auraa ei ennen oltu käytetty, ja sentähden oli maa niin viljelemätöntä. Herra, joka oli kutsunut Suomen kansan valtakuntansa palvelukseen, antoi sen löytää tämän aseen, jotta se sitä käyttäisi Hänen kunniakseen. — — Ja ennen kaikkea ei se ole "sattumusta" vain, että juuri näihin aikoihin Jumalan valtakunta lähestyy isänmaatamme voimallisemmin kuin milloinkaan ennen. Suomen suuri herännäisyyden aika on tulossa: sen enteet ovat nähtävinä jo 18 vuosisadan vaiheissa. Tämän pohjoisen Siionin särjetyiltä muureilta alkaa kuulua heränneitten paimenten, totuuden Hengen tukema parannussaarna, ja Helluntaipäivän ihmeestä puhutaan Savon erämaissa. Herra hallitsee, Hän armahtaa, auttaa! — — Isku kohtaa Suomea. Se katkasee tuon 700 vuotta kestäneen Suomen ja Ruotsin välisen liiton. Lukemattomat sydämmet särkyvät, kun epätoivoon synkkään peittyy isänmaan tulevaisuus. "Vartija, mitä yö kuluu?"—Vaienneet ovat vartijain äänet, kaatuneet sankarit! Rohkeimmankin toivo raukeaa. Mutta armon Jumala varjelee tuota orvoksi jäänyttä, vieraan herran palvelukseen joutunutta köyhää Suomen kansaa. Se ei sorrukaan orjan asemaan: jalo ruhtinas lupaa sille tulevaisuuden, ja kuningasten kuningas siunaa tämän lupauksen. Vaan kolkon oudolta näyttää vielä kauan. Epäillen, peläten astuu Suomi tulevaisuutta kohti. — Jalot isänmaanystävät puhuvat kehottavia sanoja, Kalevalan runot kootaan, Runebergin kannel soi, Suomen kansallisuudentunne herää uuteen eloon ja taivas kirkastuu vähitellen. Kuluu muutamia vuosia, ja isänmaamme tulevaisuus näyttää paljoa onnellisemmalta kuin milloinkaan ennen. Nuo jalot kansalaisetko, jotka tuona tärkeänä käänteen aikana uhrasivat voimansa isänmaan palveluksessa, Suomen kansan oma murtumaton voimako — nekö pelastivat Suomen perikadosta? Siihen tapaan puhuu monesti nykyinen, Jumalasta luopunut sukupolvi, vaan tämä puhe on pettävää ja vaarallista: se kokoo yhä synkempiä pilviä isänmaamme taivaalle. Jos Jumalan sanan valossa tutkimme kansamme vaiheita, saamme toisen vastauksen tähän painavaan kysymykseen. Ja tämä vastaus kuuluu: esi-isiemme suuri, uskollinen Jumala armahti tätä kansaa, sillä se heräsi synnin unesta ja sen huulilta alkoi kuulua särjettyjen sydänten kiitos ja ylistys. Kertomus Suomen herännäisyydestä on kauniin lehti kansamme historiassa. Se luo ihmeellistä valoa menneiden aikojen vaiheisin, ylönluonnollisen toivon säteitä isänmaamme tulevaisuuteen silloinkin, kun tämä tulevaisuus kätkeytyy epätoivon pimeään. Kysymys on vain siinä, käsitämmekö, tahi oikeammin, tahdommeko käsittää tämän merkillisen lehden pyhiä totuuksia. Harvan, tuskin minkään kansan kirkkohistoria tietää uskonpuhdistuksen aikojen jälkeen kertoa niin valtaavan suuresta uskonnollisesta liikkeestä, kuin Suomen herännäisyys oli. Pyhän Hengen tuuli liikutti silloin miltei jokaista taloa ja mökkiä koko maassa, tuo voimallinen herätyshuuto: "tehkäät parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt" kaikui pohjasta etelään, idästä länteen, vaatien Suomen kansaa päättämään, tahtoiko se ehdottomasti antautua sen Herran omaksi, joka sen vaiheita kautta vuosisatojen oli vanhurskaudessa ja armossa ohjannut, vai toista herraa palvella. Harvat olivat ne, joihin tämä herätyshuuto ei jollain tavoin koskenut. — — Ei ole totuuden vakaa saarna, joka ketään säälimättä paljastaa maailman turhuuden ja synnin, vielä milloinkaan iskenyt ihmisten sydämmiin, herättämättä vastustusta, vihaa, ja tämän kohtalon alaiseksi joutui se kyllä Suomessakin. Mutta kaiken inhimillisen turmeluksen uhallakin heräsivät silloin lukemattomat synnin unesta elävää Jumalaa hengessä ja totuudessa palvelemaan. He antautuivat taisteluun sen valtakunnan puolesta, jonka perustukset eivät konsanaan horju. Sen edistäminen ja levittäminen Suomessa oli heidän isänmaanrakkautensa ydin ja voima. Ja tämä voima oli kukistamaton, sillä se oli totuuden, oli Herran voima. Tyytyen Jesuksen todistukseen "maailmassa on teillä tuska, mutta olkaat hyvässä turvassa minä voitin maailman" loi Suomen herännyt kansa vakaan katseen tulevaisuuteen. Niin kauan kuin se omia voimiaan epäili, ei ollut sillä syytä epäillä Herraa. "Kun se oli heikko, niin oli se väkevä." "Etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin kaikki nämä teille annetaan." Näin kuuluu Herran lupaus. Se lupaus pysyy. Kuningasten Kuningas ei ole milloinkaan hallitsijavalaansa rikkonut. Tämän horjumattoman totuuden sai Suomikin kokea. Todistuksena on isänmaamme ennen aavistamaton edistys viimmekuluneina vuosikymmeninä. Tästä tietää jokainen sivistynyt Suomen mies ja nainen paljon kertoa, vaan onko jokainen heistä myöskin altis raamatun hengessä tunnustamaan: "Herralta on tämä tullut ja on ihmeellistä meidän silmiemme edessä?" Myöntävä vastaus olisi totuuden ja Jumalan pilkkaa. Yhä harvemmalta Herra enää kunnian sai onnen ja myötäkäymisen päivinä. Tuo vakaa parannussaarna alkoi vähitellen lannistua, kun nuo suuret johtajat olivat muuttaneet "Herran lepoon" eivätkä lapset enää vaeltaneet "isien säädyissä." Unelmain valtaan antautui Suomi, laskien voittojaan tämän maailman pettävän laskutavan mukaan ja kuvaten tulevaisuuttansa jos kuinka toivorikkaaksi. Ei Jumalan valtakunnan tuleminen enää ollut sen pääpyrintönä, ei enää kysytty: "Vartija, mitä yö kuluu?" Kevytmielisen lapsen tavoin unohti nuori Suomi isien vakaat varoitukset ja tuhlasi maailman palveluksessa heiltä saadun kalliin perinnön. Mieltyen itseensä ja omasta voimastaan kerskaten, unohti se tuon peruuttamattoman ehdon, josta neljännen käskyn siunaus riippuu. Vanhurskaan Jumalan sallimat katovuodet hillitsivät kyllä hetkeksi sen syntistä riemua, mutta kun koetuksen aika oli ohitse, antautui se törkeämpään jumalanpilkkaan kuin konsanaan ennen. Lyöden tuuleen ne varoittavat äänet, jotka, kuuliaisina totuuden Hengelle, vielä siellä täällä todistivat "synnistä, vanhurskaudesta ja tuomiosta," ei se enää pelännyt Jumalan vihaa, vaan kokosi syntiä synnille. Onko esi-isien armollinen Jumala jättävä luopuneet lapset eksytyksen pimeään? Onko Hän ottava valtakuntansa meiltä pois ja antava sen muille, joilta Hän saa paremman hedelmän? "Vartija, mitä kuluu yö" kuu kevytmielisimmänkin täytyy myöntää, että synkät pilvet jälleen peittävät tulevaisuutemme taivaan? * * * * * Rukoillen apua Herralta, olen tämän talvisen yön pimeässä siitä sanasta, joka on "meidän jalkaimme kynttilä ja valkeus meidän tiellämme," etsinyt vastausta tuohon painavaan kysymykseen: "vartija, mitä yö kuluu?" Paljon tätä nykyä Suomen oloista sanellaan ja kirjoitetaan, ja hyvin tiedän, etteivät minun heikot sanani ansaitse päästä kauas kuulumaan. Rohkenen kuitenkin ne julkaista, koska niillä en muuta tarkoita, kuin kehottaa jokaista isänmaanystävää, joka näinä koetuksien aikoina on altis turvaamaan esi-isien uskolliseen Jumalaan, Häneltä ainoalta etsimään apua armaalle isänmaallemme. Ei Hän meitä vielä ole hyljännyt, vaikka Hän meiltä armonsa vanhurskaudessa salaa. Todistuksia ei puutu, vaikka pimeä on synnin yö. Mainitsen tässä ainoastaan yhden tämmöisen todistuksen, joka teki syvän vaikutuksen etenkin meihin Pohjois-Suomen asukkaisin, vaatien meitä kiittämään ja ylistämään Herraa. Joka oli tilaisuudessa omin silmin näkemään ja omin korvin kuulemaan Kuopion hiippakunnan papiston esiintymistä sen kokouksessa Oulussa viimme Syyskuussa, hänen täytyi ajatella: Jumala on meille vielä armollinen! En mainitse nimiä, sillä en tarkoita ihmisten kunniaa, vaan Herran. Ajatellessamme esi-isien taistelua totuuden puolesta, ja etenkin muistellessamme tuota suurta herännäisyyden aikaa, on meillä kyllä syytä valittaa: "auta Herra, sillä pyhät ovat vähentyneet ja uskolliset ovat harvat ihmisten lasten seassa," mutta Herra ei ole vähentynyt, "Hänen armonsa on joka aamu uusi." Tämän kirjoittaja ei omasta kokemuksesta tiedä todistaa, millainen tuo Herran armon ihmeellinen aika, jota hän tarkoittaa, oli; hän on vain täällä pohjan perillä katsellut noita sen isänmaan peltoon kyntämiä syviä vakoja. Niiden ääressä — ne eivät ole vielä kasvaneet aivan umpeen! — ja lähellä noiden jalojen, Pyhän Hengen valaisemien opettajien hautoja, syttyy sammuvakin toivo uudelleen! Viitaten Herran armoon isänmaatamme kohtaan menneinä aikoina ja Hänen horjumattomiin lupauksiinsa, uskallan julkaista nämä rivit. Armon Jumala suokoon niille siunauksensa! "Luuletkos että Kaikkivaltias pelkää sinua rangaista, ja käydä oikeudelle kanssas?" Job. k. 22: 4. Ylpeys on turmeltuneen ihmisen perussynti. Sentähden ei kukaan luonnostaan ole altis kuulemaan semmoista puhetta, joka paljastaa hänen rikoksensa ja nuhtelee häntä synnistä. Jollei Jumalan Henki saa häntä nöyryyttää, niin karttaa, vihaa hän jokaista, joka uskaltaa hänelle tuohon tapaan puhua. Hän kuuntelee kernaammin imartelijan halpaa kiitosta, vaikka hän ylenkatsoo häntä ja tietää hänen valehtelevan, kuin totuuden vakaita sanoja, jos nämä vain jollain tavoin loukkaavat hänen itserakkauttaan. Miten käsittämätön on synnin syvyys! Ja semmoiset kuin yksityiset, ovat kansatkin. Kuinka monesti on meidänkin isänmaan alttarilla suitsutettu ylpeyden epäjumalalle! — Miten oudolta kuuluisi esim. noissa riemastuneissa laulu- ja soittojuhlissa, joita Suomessa viimme aikoina on niin paljon vietetty, puhe tämmöinen: ei ole aika riemuten laulella, kun olemme syntiä tehneet Herran edessä, tunnustakaamme itsemme syyllisiksi ja vuodattakaamme katumuksen kyyneleitä? Miltei mielipuolena pidettäisiin semmoista puhujaa, eikä hän saisi monta sanaa sanotuksi, ennenkuin "juhlavieraat" kilvan hänen keskeyttäisivät. Miksi? Sentähdenkö, että hän puhuisi perättömiä, viskaisi valheellisia syytöksiä kuulijakuntansa silmiin? Ei, vaan sentähden, että hän lausuisi masentavan totuuden, jota ei ylpeys siedä kuulla. — — Kirkossa sopii vanhan tavan vuoksi joskus julki jumalattomankin huulin tunnustaa: "me olemme syntiä tehneet isäimme kanssa," vaan niin ajattelee suruton maailma — ei semmoinen mieli saa häiritä iloamme, kun isänmaan rakkaus saa sydämmemme sykkimään ja kanteleemme soimaan. Ja mitä pahaa on Suomen kansa tehnyt, mitä syytä katumukseen sillä on? Katukoon se, joka on rikkonut. Suomi ei ole rikkonut! Tähän tapaan ajattelevat tämän maailman suruttomat lapset. He ovat unohtaneet, että kansankin tila, sen pyrinnöt ja riennot ovat arvosteltavat Jumalan, eikä ihmisten mielen mukaan. — "— Te tulette vihattavaksi kaikilta minun nimeni tähden" ennusti ristin Herra opetuslapsilleen. Kaikkina aikoina ovat nämä sanat toteutuneet. Sentähden onkin tuo suolainen totuus outo vieras maan päällä. Koettaen puolustaa itseään jos millaisilla tekosyillä, pukeutui kristittyjen saarna tuon tuostakin maailmaa miellyttävään pukuun, jotta se ei herättäisi vihaa. Jos se riisui yltään tuon kirjavan puvun, joutui se aina sorron ja vainon alaiseksi. Mutta ihmispelko poistaa jumalanpelon, ja se kansa, joka ei pelkää Jumalaa, on suuressa vaarassa. Ken uskaltaa esiintyä todistamaan: Suomen kansaan tuo viittaus ei sovellu? Eikö meidän päinvastoin täydy myöntää, että parannussaarna monessa paikoin on miltei kokonaan vaiennut, että maailman ystävyys ja ihmispelko on poistanut jumalanpelon? Eikä koske tämä surkea totuus ainoastaan paimenviran edustajia: se soveltuu valitettavasti arveluttavan yleisesti sanankuulijoihinkin — niihinkin, joille Jesus on rakas ja jotka tahtovat olla Hänen tosi opetuslapsiaan. Herramme vakuuttaa: "joka minun tunnustaa ihmisten edessä, sen tunnustan myös minä minun Isäni edessä, joka on taivaissa, mutta joka minun kieltää ihmisten edessä, hänen minä myös kiellän Isäni edessä." Ken meistä rohkenee väittää noudattaneensa tämän painavan kehotuksen? Ja kuitenkin siitä riippuu niin äärettömän paljo! Mutta kun "suola näin on menettänyt makunsa," niin on meitä uhkaamassa Jumalan sanan ennustus. Se kuuluu: "aika on että tuomion pitää Jumalan huoneesta alkaman. Mutta jos se ensin meistä alkaa, minkä lopun ne saavat, jotka eivät Jumalan evankeliumia usko?" Niin — millainen on loppu oleva? Totisesti: meillä on syytä vihdoinkin tehdä parannus, perinpohjainen parannus! — — — "Kuka on Herra, jonka ääntä meidän kuulla tulee", huutaa Faraon tapaan moni meidän aikanamme jo täällä Suomessakin, semminkin jos parannuksesta puhutaan. Nuo "vapaat aatteet", joiden turmiollinen vaikutus on nähtävänä kaikkialla kristikunnassa, ovat saaneet kannattajia täälläkin. Miltei yhtä turhaa on nimikristittyjen lukemattomalle joukolle puhua parannuksesta. He ovat "autuaita Jumalan lapsia," ei heille muka lakia saa saarnata. Täytyykö, asiain näin ollen, raamatun vaatimuksen, että "Kristuksen nimeen pitää saarnattaman parannusta ja syntein anteeksi antamusta kaikissa kansoissa," mukaantua enemmistön katsantotavan mukaan? Onko ajanhenki pakottava parannussaarnaajat vaikenemaan? Pieni on enää niiden luku, jotka ihmisiä pelkäämättä uskaltavat saarnata parannusta niin, kuin Herran sana ja esimerkki sitä saarnaamaan vaativat. Ovatko nuo harvat kestävät taistelussaan ajanhenkeä vastaan vai onko heidänkin ääni vaikeneva? Jos niin kävisi, jos kaikki suola menettäisi makunsa, niin yhteiskunta mätänisi. Silloin toteuisi meille tuomioksi tämäkin Herran ennustus: "missä raato on, siihen kotkat kokoontuvat." — "Herra armahda meitä, sillä me olemme sangen viheliäisiksi tulleet!" Mutta jos ihmiset pelkäävätkin paljastaa maailman syntejä, niin löytyy yksi, joka ei pelkää: Hän, josta kirjoitettu on: "luuletkos että Kaikkivaltias pelkää sinua rangaista, ja käydä oikeudelle sinun kanssas?" Ei Hän kysy, milloinka meillä on sovelias aika tulla Hänen oikeutensa eteen, milloinka paraiten kestämme rangaistusta. Hän määrää hetken, kysymättä neuvoa keneltäkään, säätää rangaistuksen, ketään pelkäämättä. Ja mitä syytä meillä Suomalaisilla on olettaa, että Hän tekisi poikkeuksen meidän suhteen? Eikö tuommoinen ajatus päinvastoin ole mieletön, kun kertomus Herran vanhurskaista tuomioista niin lähtemättömästi on piirretty historiamme lehdille? Jos myötäkäymisen hetkinä olemme eksyneet tuohon tapaan ajattelemaan raskaana painaa tämä synti vanhurskaan Jumalan vaa'alla! — niin älkäämme toki niihin määrin kevytmielisiä olko, että lyömme Hänen varoituksensa tuuleen silloinkin, kun Hänen sallimuksestaan tulevaisuuden taivas on pilviin peittynyt eikä yksikään meistä tiedä, milloinka se jälleen valkenee! Nöyrtykäämme Herran eteen! Sitä Hän meiltä odottaa, sillä Hän on pyhä, vanhurskas. Jumalan tuomiot ovat luettavina koko ihmiskunnan historiassa. Ei yksikään kansa voinut niitä karttaa, ja ne, jotka eivät niistä taipuneet, joutuivat perikatoon. Ei Israelkaan, tuo Herran valittu kansa, saanut ylpeillen kerskata, ja kun eivät Kaikkivaltiaan rangaistukset saaneet sitä parannukseen nöyryttää, niin turmeluksen tulva hävitti lupauksen maan ja viskasi sen paatuneet lapset vaahtona pakanamaailmaan. Auttakoon Herra Suomen kansaa parannusta tekemään, ennenkuin katumuksemme on myöhäistä! "... jokainen suu pitää tukittaman, ja kaiken maailman pitää Jumalan edessä vikapään oleman." Room. 3: 19. "Miksis peität kasvos ja unohdat meidän raadollisuutemme ja ahdistuksemme?" Ps. 44: 25. Ei viihdy ilo nykyään Suomessa: alakuloisuus vallitsee kaikkialla. Nykyinen ahdinko painaa leimansa iloisimmankin katseesen, vaatien kevytmielisintäkin hetken miettimään armaan isänmaan kohtaloa. Kohoavatko ihmisten ajatukset vihdoinkin sen Herran puoleen, joka hallitsee kansojen, niinkuin jokaisen yksityisenkin vaiheet? Harvat ovat myötäkäymisen päivinä alttiit muistamaan kaikkien hyvien lahjojen antajaa, ja mitä etenkin niihin etuihin tulee, joita Suomi viimme aikoina on nauttinut, niin ei ole monikaan ihmetellen ajatellut: mitenkä köyhän Suomemme tulevaisuus noin toivorikkaana meille hymyilee? Kerran kuulin lapsena kerrottavan J. W. Snellmanin vastanneen eräälle sanomalehtimiehelle, joka kerskaten oli sanellut niitä näitä isänmaamme "luonnollisista oikeuksista." Hän kirjoitti: "niin, luonnollisia kyllä ajattelemattoman mielestä: härkä, joka käypi lihavalla apilas-laitumella ei ensinkään ihmettele, miten tuo oivallinen apilas kasvaa." Itse asiaa en silloin ymmärtänyt, vaan selvään muistan, että ajattelin: "härkä ei tiedä mitään Jumalasta, joka kasvun antaa." Tämä muisto lapsuudenajan onnellisilta päiviltä johtui äsken mieleeni, ajatellessani isänmaani nykyistä asemaa ja sovittaessani siihen salmistan sanat: "älkäät olko niinkuin orhiit ja muulit, jo