Rights for this book: Public domain in the USA. This edition is published by Project Gutenberg. Originally issued by Project Gutenberg on 2015-10-15. To support the work of Project Gutenberg, visit their Donation Page. This free ebook has been produced by GITenberg, a program of the Free Ebook Foundation. If you have corrections or improvements to make to this ebook, or you want to use the source files for this ebook, visit the book's github repository. You can support the work of the Free Ebook Foundation at their Contributors Page. The Project Gutenberg eBook, Veljekset, by Robert Louis Stevenson This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook. Title: Veljekset Talvinen tarina Author: Robert Louis Stevenson Release Date: October 15, 2015 [eBook #50222] Language: Finnish ***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VELJEKSET*** E-text prepared by Tapio Riikonen VELJEKSET Talvinen tarina Kirj. R. L. STEVENSON Englanninkielestä ["The Master of Ballantrae"] suomennettu. Otava, Helsinki, 1921. SISÄLLYS: I. Lyhyt kertomus siitä, mitä masterin poissa ollessa tapahtui. II. Mitä masterin poissa ollessa tapahtui. (Jatkoa.) III. Masterin vaellukset. IV . Mr. Henryn kärsimykset. V . Yö helmikuun 28:tta päivää vasten vuonna 1757. VI. Lyhyt kertomus siitä, mitä tapahtui masterin ollessa toisen kerran poissa. VII. Eräs seikkailu, johon majuri Burke joutui Intiassa. VIII. Vihamies talossa. IX. Mackellarin matka masterin seurassa. X. Mitä New-Yorkissa tapahtui. XI. Matka erämaahan. XII. Matka erämaahan. (Jatkoa.) ENSIMMÄINEN LUKU. Lyhyt kertomus siitä, mitä masterin poissa ollessa tapahtui. Tässä kerrottujen omituisten tapausten todellisen kulun selviytymistä on kauan odotettu, joten tiedonhaluinen yleisö ottanee selontekoni suosiollisesti vastaan. Tulin joutuneeksi läheiseen yhteyteen tämän aatelisen huoneen kanssa sen viime aikoina; sen kohtaloita ei kukaan voi selvittää paremmin kuin minä eikä todenmukaisempaakaan kertomusta saateta toivon. Minä tunsin masterin [nuoriherra, junkkari. Suom. muist.], monista hänen elämänjuoksunsa hämäräperäisistä osista on minulla luotettavia tietoja; hänen viimeisellä matkallaan minä purjehdin hänen kanssaan melkeinpä kahden kesken; minä otin osaa tuohon talviseen matkaan, josta niin monenlaisia juttuja on kiertänyt, ja minä olin läsnä hänen kuollessaan. Paroonivainajaa taas minä palvelin ilomielin lähes kaksikymmentä vuotta, kunnioittaen häntä sitä enemmän, mitä paremmin opin hänet tuntemaan. Siksipä näyttääkin minusta sopimattomalta viedä niin selvät todistukset mukanani hautaan; paroonin muisto velvoittaa minua tuomaan ilmi totuuden, ja minä luulen vanhuuteni vierivän leppoisammin ja harmaan pääni rauhallisemmin lepäävän tyynyllään, kun velvollisuuteni on suoritettu. Durrisdeerin ja Ballantraen Durie-suku Skotlannin lounais-osassa oli aina David I:n ajoilta ollut mahtava perhekunta. Paikkakunnalla on vieläkin tuttu eräs suvun ikää ilmaiseva säepari: Taas Durrisdeereill' on kostontyö: Moni välkkyy keihäs ja ratsun vyö... Nimi esiintyy myöskin eräässä toisessa säkeessä, jonka yleensä luullaan olevan Thomas of Ercildounen itsensä sepittämä — liekö totta, en tiedä — ja jota toiset ovat sovitelleet tämän kertomuksen tapahtumiin — olisi uskallettua sanoa, miten suurella syyllä: Toi Durie orhille satulan, tuli toisen ratsastaa. Polo päivä se sulholle ollut lie, orpo morsian vaikertaa. Historiakin vilisee heidän tekojaan, jotka (meidän aikamme silmissä) eivät näytä erittäin kauniilta; niitä monia nousuja ja laskuja, joiden alaisina Skotlannin suuret aateliset huoneet ovat olleet, on perhe seurannut mitä täsmällisimmin. Mutta kaiken sen minä sivuutan, päästäkseni tuohon muistettavaan vuoteen 1745, josta murhenäytelmämme juontaa juurensa. Tähän aikaan asui nelihenkinen perhe Durrisdeerin linnassa Solway-rannikolla, lähellä St. Brides'iä, suvun pääpaikassa uskonpuhdistuksen aikojen jälkeen. Vanha parooni, kahdeksas sen niminen, ei ollut vuosien vanhentama, mutta oli ennen aikojaan heikontunut. Lieden luona oli hänen sijansa; siellä hän istui lukien, puettuna vuorinuttuunsa, puhui vähän eikä koskaan vihaisesti: oli oikea vanha kotinurkassa kykkijä, mutta oli ahkerasti kehittänyt itseään opiskelemalla. Niinpä arvelikin seudun väki hänen olevan viekkaamman kuin päältä näytti. Ballantraen master, etunimeltään James, oli perinyt isältään halun vakavaan lueskeluun, ehkä osalta hänen hienoa käytöstäänkin; mutta se mikä isässä esiintyi vain kohteliaisuutena, muuttui pojassa pelkäksi luihuudeksi. Ensi näkemällä oli hänen elämänsä vain hurjaa ja huoletonta: hän joi myöhään yöhön ja pelasi vieläkin kauemmin; seudulla sanottiin hänen "olevan kova tyttöihin", ja aina hän esiintyi tappelupukarina, missä suinkin sopi. Mutta miten innokas hän olikin meluamaan mukana, yhtä nokkelasti osasi hän puikkia pois pelistä, joten hänen toverinsa tavallisesti saivat maksaa viulut. Jotkut tämän vuoksi häntä vihasivat, mutta kaikki muut vain sitäkin enemmän ylistivät, ja hänestä toivottiin paljon, kunhan hän vakaantuisi. Eräs varsin musta pilkku tahrasi hänen mainettaan, mutta asia oli heti saatu haudatuksi ja oli minun seudulle saapuessani niin moneen väärään vääristelty, että minä arkailen sitä kertoa. Jos se oli tosi, oli se kamala niin nuoren miehen teoksi, kammottavaa juorua taas, jos se oli tuulesta temmattu. Lienee syytä mainita, että hän aina oli kehunut itseään leppymättömän kostonhaluiseksi ja että häntä oli uskottu, niin että seudulla puhuttiin masterin "pahannahkaisuudesta." Kaiken kaikkiaan hän oli nuori aatelismies (vuonna 1745 ei vielä 24-vuotias), joka ikäisekseen oli herättänyt tavatonta huomiota seudulla. Eipä siis kumma, että sitä vähemmän kuultiin toisesta pojasta, mr. Henrystä (lordi Durrisdeer vainajasta), joka ei ollut varsin paha eikä liioin eteväkään, vaan tuollainen kunnon miehenalku, jommoisia seudulla löytyi yltä kyllin. Hänestä kuultiin vähän, sanoin, mutta todellisuudessa puhuttiin vieläkin vähemmän. Vuonon lohenkalastajat hänet tunsivat, sillä hän otti innolla osaa heidän toimeensa; sitäpaitsi oli hän oivallinen eläinlääkäri ja johti jo melkein poikana suurinta osaa tilusten hoidossa. Kuinka vaikea sellainen tehtävä perheen silloisen aseman vuoksi oli, tiedän minä parhaiten, tiedänpä myöskin, miten helposti siinä virassa joutuu ankaruudesta ja itaruudesta syytteeseen. Perheen neljäs jäsen oli miss Alison Graham, läheinen orpo sukulainen, jolla oli perintönään melkoinen omaisuus, isän liiketoimillaan kokoama. Näitä rahoja parooni useinkin tarvitsi pulassaan, tiluksia näet kun rasittivat monet kiinnitykset; ja tästä johtui, että miss Alison oli valittu masterin tulevaksi puolisoksi. Neidillä puolestaan oli kyllä hyvää tahtoa; mitä taas masterilla oli, on toinen kysymys. Miss Alison oli soma tyttö, hyvin vilkas ja itsepäinen, aivan omin valloin kasvanut, kun paroonilla itsellään ei ollut tytärtä ja rouva oli kuollut aikoja sitten. Tähän perheeseen saapui nyt tieto prinssi Kaarlen maihinnoususta, ja sai heti aikaan ankaraa erimielisyyttä. Parooni, pankolla-istuja kun oli, puolusti varovaisuutta. Miss Alison oli toista mieltä, koska se näytti urheammalta, ja master oli tällä kertaa hänen puolellaan (muuten minulle kerrottiin heidän hyvin harvoin olleen samaa mieltä). Häntä houkutteli seikkailu, mikäli minä asiaa ymmärsin; häntä kiusasi tarjoutuva tilaisuus saada talo jälleen jaloilleen, eikä suinkaan vähemmän toivo päästä omista veloistaan, jotka olivat suuremmat kuin kukaan aavisti. Mr. Henry ei näytä ensiksi paljoa puhuneen; hänen vuoronsa tuli vasta jälkeenpäin. Toiset puhuivat sinne tänne kokonaisen päivän, kunnes sopivat keskitiestä: toisen pojan piti lähteä tappelemaan kuningas Jaakon puolesta, paroonin ja toisen jäädä kotiin ja pysytellä hyvinä ystävinä Yrjö-kuninkaan kanssa. Epäilemättä oli tähän sovintoon pääsy paroonin ansio, ja samaa suuntaa seurasivat, kuten tiedetään, monet etevät perhekunnat. Mutta kun ensimmäinen riita oli voitettu, syntyi toinen; parooni, miss Alison ja mr. Henry näet olivat kaikin sitä mieltä, että nuorimman oli lähdettävä sotimaan, mutta master, ollen rauhaton ja turhamainen, ei millään ehdolla tahtonut suostua jäämään kotiin. Parooni pyysi, miss Alison itki, mr Henry puhui varsin selvää kieltä, mutta mikään ei auttanut. "Durrisdeerin kantaherran on kuninkaan rinnalla ratsastettava", sanoi master. "V oisihan se olla jotain", vastasi mr. Henry, "jos me asettuisimme miehekkäästi sille puolelle. Mutta miten me käyttäydymme? Pelaamme väärää peliä!" "Durrisdeerin huonetta me pelastamme, Henry", sanoi hänen isänsä. "Ja pidä mielessä, James", sanoi mr. Henry, "että jos minä lähden ja prinssillä on onnea yrityksessään, on sinun helppo sopia Jaakko-kuninkaan kanssa. Mutta jos sinä lähdet ja retki epäonnistuu, jakaantuu omistusoikeus ja kilvenkanto meidän kesken. Ja mitä minusta silloin tulee?" "Sinusta tulee lordi Durrisdeer", sanoi master. "Minä panen pöytään kaikki, mitä minulla on." "Siihen peliin minä en rupea!" huusi mr. Henry. "Minä joutuisin asemaan, missä kukaan järkevä ja kunniallinen mies ei voisi suostua olemaan. Minusta ei tulisi niin mitään", huusi hän. Vähän jälkeenpäin hän käytti lausetapaa, joka ehkä oli avoimempi kuin hän oli ajatellut. "Sinun velvollisuutesi on jäädä tänne isän luo", sanoi hän. "Tiedäthän sinä olevasi suosikki." "Ahaa!" virkkoi master. "Kateus alkaa kuulua! Sinä kai mielelläsi astuisit minun kannoilleni — hurskas Jaakoppi?" kysyi hän, nimeä ivallisesti korostaen. Mr. Henry kääntyi ja meni hallin toiseen päähän, sillä hänellä oli erinomainen kyky vaieta. Pian hän palasi. "Minä olen nuorempi, siksi minun täytyy lähteä", hän sanoi, "ja minun herra isäni käskee minua, siksi minun tulee se tehdä. Mitä siihen sanot, veljeni?" "Minä sanon sinulle, Henry", sanoi master, "että kun itsepäisiä sattuu kaksi yhteen, niin on ainoastaan kaksi tapaa asian ratkaisemiseksi: joko tapella — siihen luullakseni ei meillä kummallakaan ole halua — tai antaa asia sattuman varaan — tässä on kultaraha. Suostutko heittoon?" "Heitä", sanoi mr. Henry, "jos on kruunu, niin minä jään." Raha lensi; kruunupuoli jäi ylöspäin. "Pitäköön Jaakoppi hyvänään", sanoi master. "Katua me sitä saamme, ennenkuin leikki on lukossa", sanoi mr. Henry lähtien hallista. Miss Alison otti lattiasta kultarahan, joka oli lähettänyt hänen rakastettunsa sotaan, ja heitti sen suureen ikkunaan maalatun perhevaakunan läpi. "Jos sinä rakastaisit minua niinkuin minä sinua, niin olisit jäänyt", huusi hän. "Jos kunnia ei rakkaamp' ois, niin mitä lemmellä", lauloi master. "Oo", huudahti miss Alison, "sinulla ei ole sydäntä — kunpa joutuisit surman suuhun!" ja juoksi samassa itkien pois, omaan huoneeseensa. Master kuului silloin kääntyneen parooniin päin erinomaisen iloisen näköisenä. "Siitä näyttää tulevan aika perhana eukoksi", sanoi hän. "Sinä olet perhana pojaksi minulle", puhkesi parooni puhumaan, "sinä, jota minä aina olen suositellut, häpeä sanoa. Et ainoatakaan ilon hetkeä ole minulle tuottanut syntymästäsi asti, et yhtä ainoata", ja vielä kerran hän sanoi saman. Masterin kevytmielinen käytöskö vai hänen vääjäämättömyytensäkö paroonin niin kovin sai suunniltaan, en voi sanoa; mahdollisesti vaikuttivat siihen myöskin mr. Henryn sanat suosikkipojasta; viimemainittua selitystä tukee sekin, että mr. Henry tämän jälkeen paremmin huomattiin. Masterin ja perheen välit olivat siis varsin rikkinäiset, kun hän lähti ratsastamaan pohjoista kohti. Jäljelle jääneistä se tuntui sitäkin surullisemmalta, kun kaikki näytti nyt olevan liian myöhäistä. Uhaten ja houkutellen oli master saanut kokoon kourallisen miehiä, jotka olivat aika tavalla päissään jo lähtiessään, lauloivat ja melusivat vanhan luostarin mäessä. Valkoinen kokardi oli jokaisen hatussa. Tuon pienen joukon yritys kulkea läpi Skotlannin omin neuvoin näytti epätoivoiselta, ja vieläkin vaarallisemmaksi teki asian se, että miehet mäelle kiivettyään näkivät lahdelmassa kuninkaan laivastoon kuuluvan sota-aluksen, joka olisi voinut tehdä heistä lopun lähettämällä yhden ainoan veneen rantaan. — Seuraavana iltapäivänä oli mr. Henryn vuoro: hän lähti aivan yksin isänsä kirje mukanaan tarjoamaan miekkaansa kuningas Yrjön käytettäväksi. Miss Alison oli sulkeutunut huoneeseensa ja itki itkemistään, kunnes molemmat veljekset olivat poissa. Muuta hän ei tehnyt kuin neuloi kokardin masterin hattuun, ja John Paul kertoi sittemmin minulle, että se oli aivan kyynelten kostuttama, kun hän sen toi masterille. Kaikessa, mitä seurasi, pysyivät mr. Henry ja vanha parooni sopimuksen rajoissa. Mistään erityisestä toiminnasta en tosin nähnyt merkkiäkään, enkä luule että heillä oli erityistä rakkautta kuningas Yrjöä kohtaan. Mutta ainakin muodollisesti pysyivät he nuhteettomina uskollisuudessaan, kirjoittelivat lordi- presidentille, pysyivät kiltisti kotona, eivätkä olleet tekemisissä masterin kanssa niin kauan kun sotaa kesti. Ei ollut masterkaan ahkerampi itsestään tietoja antamaan. Miss Alison tosin hänelle lähetti sanoja varsin ahkeraan, mutta monta vastausta ei hän liene saanut. Kerran oli Macconocchie neidin kirjettä viemässä ja tapasi prinssin joukot Carlislen luona; master prinssin suosikkina ratsasti aivan hänen rinnallaan. Macconocchie kertoo masterin ottaneen kirjeen, avanneen sen ja sitten siihen vilkaistuaan supistaneen suutaan kuin vihellykseen; sitten pisti hän kirjeen vyöhönsä, josta se hevosen hypähtäessä putosi maahan, masterin siitä välittämättä. Macconocchie sen nosti maasta ja säilytti sitä sitten aina; olen sen itse nähnyt hänen hallussaan. Luonnollisesti saapui Durrisdeeriin tietoja, hajanaisia huhuja, jotka käsittämättömiä teitänsä kulkevat kautta maan. Siten saivat kotonaolijat lähemmin selkoa suosiosta, jota master nautti, sekä suosion luulotelluista syistä; hänen sanottiin kiivenneen armoon imartelemalla irlantilaisia — omituisen häpäisevää hänen laiselleen miehelle; mutta muistettava on, että hänen kunnianhimonsa oli hänen ylpeyttään voimakkaampi. Hänestä tuli Thomas Sullivanin, majuri Burken ja muiden sellaisten eriämätön ystävä, joten hän tietysti loittoni omista maanmiehistään. Hän oli osallisena kaikissa pikku juonissa, teki tuhannet kerrat tenää lordi Yrjölle, oli aina sitä mieltä kuin arveli prinssinkin olevan, olkoon se sitten ollut hyvin tai huonosti, ja näyttää yleensä, kiipijä kun oli, vähemmän välittäneen siitä, miten sota luonnistui, kunhan sai suotuisissa tilaisuuksissa hankituksi itselleen mahdollisimman suuren määrän suosiota. Hyvin hän muuten sodassa työnsä teki, sitä ei kukaan kieltänyt. Mikään pelkuri hän ei ollut. Sitten saapui tieto Cullodenin tappiosta; Durrisdeeriin sen toi eräs talonpoika — ainoa, kertoi hän, joka oli elossa mäkeä ylöspäin kiivenneestä remuavasta joukosta. Pahaksi onneksi olivat John Paul ja Macconocchie juuri samana aamuna löytäneet pensaikosta sen kultarahan, joka oli koko onnettomuuden syynä; sitten he olivat tehneet "pikku käväisyn" kapakkaan, joten heillä palatessaan ei ollut kultarahasta paljoa jäljellä, vielä vähemmän ymmärryksestään. Sitten John Paulin tietysti piti suoraa päätä saliin, missä perhe istui pöydän ääressä, ja siellä hän kiljumaan: "Tom Macmorland on juurikään tullut kylään ja — oi, oi, oi — kaikki muut jääneet!" Sanoma otettiin vastaan vaieten, aivan kuin kuolemantuomio. Mr. Henry vain vei käden silmilleen ja miss Alison painoi päänsä käsiinsä. Parooni itse näytti kalmankalpealta. "Minulla on toinen poika jäljellä", hän sanoi, "ja kuulehan, Henry, se minun on sanottava sinulle, että rakkaampaa poikaani en ole vielä kadottanut." Tämä oli omituista puhetta asiain ollessa sillä kannalla kuin olivat, mutta parooni nähtävästi ei ollut unohtanut mr. Henryn sanoja ja kärsi omantunnontuskia muistaessaan niitä monia vuosia, joina hän oli saanut kärsiä sortoa. Mutta ihmeellistä puhetta se oli, eikä miss Alison jaksanut sitä sietää. Hän puhkesi puhumaan, moittien paroonia hänen luonnottomista sanoistaan ja mr. Henryä siitä, että hän kehtasi istua hyvässä turvassa veljen viruessa kuolleena, vieläpä itseänsäkin siitä, että hän oli rakastetulleen eron hetkellä tullut sanoneeksi pahoja sanoja, kehui masteria suvun ylpeydeksi ja vakuutti rakastavansa häntä yli kaiken. Hän väänteli käsiään huutaen: "James, James!", niin että kaikki palvelijat olivat ihan kummissaan. Mr. Henry nousi seisaalleen, kädet tuolin selustimella. Nyt oli hänen vuoronsa kalveta. "Oo", hän huudahti, "tiedänhän minä että sinä häntä rakastit." "Sen tietää koko maailma, jumalan kiitos", huusi hän, ja lisäsi sitten, mr. Henryn puoleen kääntyen: "Mutta onpa jotain, minkä vain minä tiedän — sinä petit hänet sydämessäsi." "Herra tiesi", huokasi toinen, "toivotonta rakkautta molemmin puolin." Tämän jälkeen kului aika suuremmitta muutoksitta; perheessä oli nyt vain neljän jäsenen asemesta kolme, ja aukko oli alituiseen tappiota muistuttamassa. Sopii pitää mielessä, että miss Alisonin rahoja välttämättä tarvittiin talossa. Niinpä toisen veljen kuoltua parooni alkoi ajatella hänen naittamistaan toiselle. Päivät päästään vaikutti hän hiljalleen siihen suuntaan; hän istui lieden luona latinalainen kirja kädessään ja katseli neitiä ystävällisin ja sydämellisin ilmein, mikä kovasti kaunisti tuota vanhaa herraa. Itkiessään sai neiti aina osanottoa, jollaista voi osoittaa pahempia aikoja kokenut vanheneva mies, joka alkaa keveästi käsitellä murhettakin. Jos neidin tuska kävi raivokkaaksi, alkoi hän jälleen lukea latinalaista kirjaansa, aina kuitenkin kohteliaasti anteeksi pyytäen; jos neiti taas, kuten usein sattui, tarjoutui paroonille lahjoittamaan omaisuutensa, niin tämä selitti kuinka suuressa ristiriidassa esitys oli hänen kunniantuntonsa kanssa sekä vakuutti samalla, että vaikka hän suostuisikin, mr. Henry varmaankaan ei koskaan niin tekisi. Varmaa on, että tällainen hiljainen vaikutus suuressa määrin horjutti neidin lujia päätöksiä. Epäilemättä paroonilla muutenkin oli suuri vaikutus tyttöön, kun hän oli saanut olla tälle sekä isänä että äitinä, joten tytön suonissa saattoi sanoa juoksevan Durrisdeerien verta, ja olisikin hän tehnyt mitä hyvänsä, kun Durrisdeerien kunnia oli kysymyksessä. Minun raikkaan, onnettoman herrani kanssa hän kuitenkaan ei olisi mennyt naimisiin — niin kummalta kuin se kuuluukin — ellei hän olisi ollut niin vähän kansan suosiossa. Tämä oli Tom Macmorlandin työtä. Tom ei ollut oikeastaan ilkeä, mutta hänellä oli eräs paha vika, löysä kieli, ja kun hän oli ainoa seudulta sodassa ollut, tai oikeammin sieltä takaisin palannut, niin oli aina sellaisia, jotka mielivät häntä kuunnella. Olen pannut merkille, että joka ikisen taistelun jälkeen hävinneet mitä innokkaimmin koettavat saada itsensä uskomaan, että heidät on petetty. Tomin esityksen mukaan olivat kaikki upseerit kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa tehneet voitavansa pettääkseen kapinoitsijoita; heidät oli petetty Derbyn, samoin Falkirkin luona. Yöllinen peräytyminen oli lordi Yrjön konnantyötä, ja Cullodenin tappioon oli syynä Macdonaldien petos. Vihdoin sai tuo tyhmyri sellaisen himon laitella petoshistorioita, että hänen piti saada mr. Henrykin mukaan. Mr. Henry oli (niin hän juttusi) pettänyt Durrisdeerin miehet lupaamalla tuoda jäljessä enemmän väkeä; hän muka olikin sen sijaan vienyt joukkonsa kuningas Yrjölle. "Niin, heti seuraavana päivänä!" kirkui Tom. "Tuo kelpo, uljas master ja nuo oivat, pulskat pojat, jotka hänen kanssaan lähtivät, olivat tuskin ehtineet yli harjanteen, kun hän, tuo kavala lurjus!... Niin, niin, on käynyt kuten hän halusi: nyt tulee hänestä parooni, ei sen vähempää, ja moni uljas poika viruu kylmänä nummen kanervikossa!" Tässä Tom purskahti itkuun, jos oli sattunut saamaan jotain juodakseen. Kun vain kyllin kauan juttuaa, saa aina jonkun uskomaan. Tomin kertomus mr. Henryn menettelystä syöpyi vähitellen ihmisiin; ne, jotka tiesivät paremmin, veivät sitä edelleen puheenaineen puutteesta, ne taas, jotka eivät mitään tienneet tai halusivat kylvää pahaa, kuulivat ja uskoivat ja kylvivät sitä ympärilleen evankeliumina. Mr. Henryä alettiin vältellä, ja pian kuului väkijoukosta murinaa hänen ohikulkiessaan, jopa naiset (jotka ovat uskalikkoja siksi, että tietävät olevansa turvassa) huutelivat syytöksiään hänelle vasten kasvoja. Masteria ylistettiin enkeliksi. Muistettiin, ettei hän koskaan ollut millään tavoin ahdistellut vuokralaisiaan, mikä ei suinkaan valetta ollut: masterhan yleensä vain menetti rahoja. Hän oli ehkä hiukan raisu, sanoi kansa, mutta onhan toki tuhat kertaa parempi olla tekemisissä suoraluontoisen, hurjan veitikan kanssa, joka aivan pian tasaantuu, kuin sellaisen kirotun verenimijän ja emäketun kanssa, joka istuu nenä kirjoissa kiinni, yrittäen talonpoikaparkoja vahinkoon. Eräs naikkonen, jolla oli lapsi masterilta ja jota viimemainittu oli kohdellut varsin karkeasti, otti esiintyäkseen hänen muistonsa puolustajana. "Missä on se sorja poika, joka luotti sinuun?" huusi hän ja heitti kivellä mr. Henryä kasvoihin. Mr. Henry pysäytti hevosensa ja katsoi naista, veren vuotaessa hänen huulestaan. "Mitä, Jess?" hän kysyi. "Sinäkinkö? Pitihän sinun paremmin minut tuntea." Mr. Henry näet oli auttanut häntä rahalla. Naikkonen piti varalla toista kiveä ja näytti aikovan heittää. Mr. Henry nosti suojakseen oikean käden, jossa hänellä oli ratsupiiska. "Mitä, lyötkö sinä naista, kurja...?" huusi hän, juoksi tiehensä ja kirkui aivan kuin todellakin olisi saanut selkäänsä. Seuraavana päivänä kulki kulovalkean tavoin yli seudun tieto siitä, että mr. Henry oli lyönyt Jessie Brownia, niin että henki oli ollut vaarassa. Olkoon tämä esimerkkinä siitä, miten lumipallo kasvaa. Juoru synnytti toisen, joten herraparkani pian oli niin pahassa huudossa, että hänen oli pysyteltävä sisällä talossa kuten paroonikin. Ei hän kuitenkaan millään tavalla kotona näyttänyt kokemistansa kärsivän; juorun aihe oli joka tapauksessa liian arkaluontoinen asia puheeksi otettavaksi, ja mr. Henry oli hyvin ylpeä ja tahtoi salata visusti muilta mitä hän mielessänsä hautoi. Vanha parooni lienee saanut asiasta jotain kuulla, ellei muilta, niin John Paulilta. Joka tapauksessa täytyi hänen huomata, ettei poika enää kulkenut kylällä. Mutta luultavaa on, ettei edes hän tiennyt, kuinka vihamielisiä mr. Henrylle oltiin, ja mitä miss Alisoniin tulee, saapuivat uutiset vasta viimeiseksi hänelle ja hän niistä vähimmin välitti. Juuri siihen aikaan, jolloin tyytymättömyys oli pahimmillaan (sitten se häipyi kuten oli tullutkin, herra ties minkä vuoksi), tulivat vaalit pidettäväksi lähimmässä kylässä, St. Brides'issä, Swift-joen varrella. Kansaan oli levinnyt levottomuutta syystä tai toisesta — en tiedä lienenkö kuullutkaan miksi — ja sanottiin, että illempana näkyisi halottuja kalloja, ja että sheriffi oli tilannut Dumfriesistä sotaväkeä. Parooni tahtoi mr. Henryä lähtemään kokoukseen; se oli välttämätöntä suvun arvon vuoksi, väitti hän. "Muuten saatetaan sanoa, ettemme me enää ole johtajia seudullamme." "Vähänpä minä kelpaan johtamaan", sanoi mr. Henry; ja kun häntä yhä ahdistettiin, lisäsi hän: "Minä sanon teille selvän totuuden; minä en uskalla näyttäytyä." "Ennen sinua ei kukaan meidän talossa ole noin puhunut!" huudahti miss Alison. "Mennään kaikin kolmen", sanoi parooni; ja totta tosiaan hän sai saappaat jalkaansa (ensi kerran neljään vuoteen — John Paul sai ponnistella ankarasti, ennenkuin ne olivat jalassa); miss Alisonkin ilmaantui ratsupuvussaan, ja kaikki kolme lähtivät St. Brides'iä kohti. Kadut olivat täynnä koko seudun pahinta roskaväkeä, joka tuskin oli havainnut mr. Henryn, ennenkuin alkoi viheltää, hoilata ja kirkua: "Juudas!" "Missä on master?" ja "Missä ovat ne reippaat pojat, jotka hänen kanssaan lähtivät?" Olipa siellä joku, joka kivenkin heitti, mutta useimmat kuitenkin kiljuivat sitä häpeäksi, kun vanha parooni ja miss Alison olivat mukana. Paroonille selvisi kymmenessä minuutissa, että mr. Henry oli ollut oikeassa. Hän ei hiiskunut sanaakaan, käänsi vain hevosensa ja ratsasti takaisin kotiin pää painuksissa. Ei miss Alisonkaan mitään virkkanut, mutta ajatteli varmaan sitä enemmän. Hänen ylpeytensä oli loukattu, sillä hän oli täysverinen Durie, ja hänen sydämensä kaiketi kutistui murheesta, kun hän näki serkkuansa näin häpeämättömästi kohdeltavan. Sinä yönä ei hän mennyt ensinkään makuulle. — Olen usein moittinut rouvaa, mutta kun ajattelen tuota yötä, annan hänelle mielelläni kaikki anteeksi. Ensi työkseen hän aamulla meni vanhan paroonin luo. "Jos Henry vielä minut tahtoo", hän sanoi, "niin hän saa minut." Henrylle itselleen puhui hän toisin: "Rakkautta minä en voi antaa sinulle, Henry, mutta niin totta kuin Herra elää, mitä suurimman säälini." Kesäkuun ensimmäisenä päivänä 1748 vietettiin heidän häitänsä. Joulukuussa samana vuonna minä ensi kerran seisoin päärakennuksen portilla, ja siitä asti minä voin kuvailla tapauksia kuten todistaja oikeudessa, omien huomioitteni nojalla. TOINEN LUKU. Mitä masterin poissa ollessa tapahtui. (Jatkoa.) Matkani loppu-osa kului helisevänä pakkaspäivänä joulukuun lopulla, ja oppaana minulla oli itse Patey Macmorland, Tomin veli. Karheatukkaiseksi, paljasjalkaiseksi kymmenvuotiaskölliksi oli hänellä suurempi varasto ilkeämielisiä juttuja kuin koskaan olin kuullut; hän oli ajoissa oppinut kyntämään veljensä vasikalla. Minä en itsekään vielä ollut varsin vanha; ylpeyteni ei ollut vielä kukistanut uteliaisuuttani, ja kukapa ei moisena koleana aamuhetkenä olisi antautunut kuuntelemaan seudun vanhoja kertomuksia ja katselemaan matkan varrella paikkoja, missä ihmeellisiä asioita oli tapahtunut? Minä kuulin Claverhousen tarinan ratsastaessamme suoseudun halki ja juttuja pirusta kiivetessämme yli harjanteen. Luostarin seutuvilla sain kuulla yhtä ja toista vanhoista munkeista ja paljonkin salakuljettajista, jotka käyttävät sen raunioita varastohuoneinaan ja senvuoksi laskevat rantaan lähempänä kuin kanuunankantaman päässä Durrisdeerista, ja koko matkan olivat Duriet ja mr. Henry-parka ennen muita muistettuina. Minulla oli siis moninaisia ennakkoluuloja sitä perhettä kohtaan, jonka palvelukseen tulin joutumaan. Sen vuoksi tulinkin jommoisenkin hämmingin valtaan nähdessäni Durrisdeerin kartanon lepäämässä suojaisessa sievässä lahdelmassaan luostarikukkulan alla muhkeine ranskalais- tai italialaistyylisine asuinrakennuksineen (minä en taidetta ollenkaan ymmärrä) ja somine ympäristöineen, missä oli tarhoja, nurmikoita, pensaikkoja ja puita niin hauskana ryhmänä, etten ollut moista milloinkaan ennen nähnyt. Ne rahat, jotka tuohon oli käytetty, olisivat voineet saada perheen jälleen jaloilleen; nyt kului joka vuosi suuria summia komeuden ylläpitoon. Mr. Henry itse tuli ulos ja toivotti minut tervetulleeksi; hän oli pitkä, tumma herrasmies (Duriet ovat kaikki tummia), kasvot avomieliset, mutta jurot; hän oli tanakkarakenteinen, mutta ei näyttänyt reippaalta; kättä hän antoi minulle kuin vertaiselleen, ja hänen tasainen, ystävällinen puheensa sai minut heti kotiutumaan. Hän vei minut halliin, vaikka minulla oli ratsusaappaat jalassa, esitelläkseen minut paroonille. Oli vielä valoisaa, ja silmäni sattuivat kaikkein ensiksi lasiin maalatussa vaakunakilvessä olevaan kirkkaaseen neliöön; muistan pitäneeni sitä rumentavana, sillä sali oli muuten komea perhemuotokuvineen, laudoitettuine kattoineen ja koristeltuine tulisijoilleen, jonka yhdellä kulmalla parooni istui lukemassa Liviustaan. Parooni oli mr. Henryn näköinen; hänellä oli jokseenkin samanlainen avoin ilme, vain hienompi ja tyytyväisempi. Hänen juttelunsa oli myöskin äärettömän paljon mielenkiintoisempaa. Hänellä oli paljon kyselemistä Edinburghin yliopistosta, jossa minä äskettäin olin saanut maisterin arvon, ja erinäisistä professoreista, joiden asema ja toiminta näytti olevan hänelle varsin selvillä. Kun näin keskusteltiin asioista, jotka tunsin, pääsin pian vapaasti juttuamaan uudessa kodissani. Tällä välin tuli rouva sisään; miss Katarina, jonka syntymistä odotettiin seuraavassa kuussa, vaikutti, etten heti ensi silmäyksellä tullut erittäin huomanneeksi hänen kauneuttansa. Kun rouva sitä paitsi esiintyi alentuvaisemmin kuin muut, joutui hän arvossapitoni kolmannelle sijalle. Ei kestänyt kauan, ennenkuin kokonaan olin kadottanut uskoni Tom Macmorlandin juttuihin ja muuttunut Durrisdeerien perheen uskolliseksi palvelijaksi, jona sittemmin olen aina pysynyt. Eniten miellyin mr. Henryyn. Hänen kanssaan minä tein työtä ja opin hänet tuntemaan vaativaksi herraksi. Kaiken ystävällisyytensä hän säästi vapaahetkiksemme. Hän piti huolta siitä, että työ ei päässyt loppumaan hovimestarilta, vieläpä varsin tarkoin valvoikin toimiani. Tapahtuipa kuitenkin vihdoin, että hän nosti nokkansa papereistaan ja sanoi hiukan pelokkain ilmein: "Mr. Mackellar, minä pidän velvollisuutenani sanoa, että olen teihin tyytyväinen." Se oli ensimmäinen saamani kiitos, ja sen jälkeen hänen valvontaintonsakin laimeni. Ei kestänyt kauan, ennenkuin mr. Mackellaria kaivattiin joka asiassa, ja enin osa toimiani Durrisdeerissa on tapahtunut milloin ja miten minä tahdoin, eikä moitteen rahtuakaan koskaan ole ilmennyt. Silloinkin, kun mr. Henry ankarimmin minua ahdisti, minä tunsin, että pidin hänestä. Siinä oli varmaan osaksi sääliäkin, sillä jokainenhan voi nähdä, miten onneton hän oli. Joskus hän vaipui kesken laskelmiamme syviin mietteisiin, istui ja tuijotti kirjan sivuun tai ulos ikkunasta, ja hänen ilmeensä tai huokauksensa herättivät minussa mitä suurinta uteliaisuutta ja sääliä. Eräänä päivänä olimme jonkun asian vuoksi jääneet kauemmaksi aikaa konttoriin. Huone sijaitsee ylimmässä kerroksessa ja on sieltä näköala yli lahdelman ja — pitkin metsäistä vuorijonoa — yli koko leveän hiekkarannikon. Sieltä näki laskeutuvaa aurinkoa vasten, miten vapaakauppiaat liikkuivat miehineen ja hevosineen pitkin merenrantaa. Mr. Henry oli tuijotellut länttä kohti pitkät ajat, niin että minä ihmettelin, miten hänen silmänsä kestivät aurinkoa. Äkkiä hänen ilmeensä synkistyi ja hän siveli kädellä otsaansa; sitten kääntyi hän hymyillen puoleeni. "Ette voisi arvata, mitä ajattelin", sanoi hän. "Minä mietiskelin, että olisin onnellisempi mies, jos saisin ratsastella noitten lakia rikkovain joukkojen kanssa tuolla rannalla ja panna henkeni vaaralle alttiiksi." Minä vastasin huomanneeni, ettei hän tosin ollut erittäin iloluontoinen, ja että oli varsin tavallista kadehtia toisia luullen, että asia parantuisi, jos osat vaihtuisivat. Minä selitin asiaa käyttämällä Horatiuksen sanoja, äsken leivottu akateemikko kun olin. "Niinpä kyllä", hän vastasi. "Ja sitten voimme jälleen ryhtyä laskuihimme." Pian sen jälkeen sain vihiä siitä, mikä häntä painosti. Sokeankin täytyi huomata, että talon yli lepäsi synkkä varjo, Ballantraen masterin muisto. Kuolleena tai elävänä (siihen aikaan häntä pidettiin kuolleena) oli hän veljensä tiellä; hän oli hänen tiellään kansan keskuudessa, missä mr. Henrylle ei kukaan suonut hyvää sanaa, vaikka masteria kyllä itkettiin ja ylistettiin; samoin kotona, missä isä, vaimo, vieläpä palvelusväkikin kallistuivat samaan suuntaan. Yleisen mielipiteen johdossa esiintyi kaksi vanhaa palvelijaa. John Paul, pieni, kaljupäinen, juhlallinen ja vatsakas mies, joka olemukseltaan tuntui varsin vakavalta ja yleensä oli sangen uskollinen ja luotettava, oli masterin puoluelaisten johtaja. Ei kukaan uskaltanut niin paljon kuin John. Hänen ilonaan oli kaikkien nähden halventaa mr. Henryä, ja usein hän sitäpaitsi muodosteli vertailuja, jotka eivät olleet mr. Henrylle eduksi. Varmaankin parooni ja rouva häntä siitä moittivat, mutta ei koskaan niin ankarasti kuin olisi pitänyt, ja kun John vain päästi kyyneleet valloilleen ja alkoi valitella masterin — "tuon rakkaan poikansa" — kohtaloa, annettiin kaikki anteeksi. Henry itse oli tästä kaikesta vaiti, näytti vain milloin rasittuneelta, milloin murheelliselta. Kuolleen kanssa hänen oli mahdoton kilvoitella, ja mitenkä hän olisi voinut moittia vanhaa palvelijaa liiallisesta uskollisuudesta? Hänellä ei ollut luontoa sellaiseen. Toisen puolueen etunenässä oli Macconocchie, vanha juopporenttu, aina valmis kiroilemaan, haukkumaan ja kerskumaan. Olen usein ajatellut tässä ilmenevää omituista psykologista piirrettä, sitä nimittäin, että nämä miehet kumpikin ottivat puolustaakseen henkilöä, joka oli aivan erilainen kuin he itse, joten he siis tuomitsivat omia virheitään ja välittivät viisi hyveistään, kun ne esimiehessä ilmenivat. Macconocchie sai pian vainutuksi salaisen taipumukseni; hän osoitti minulle suurta ystävällisyyttä ja saattoi tuntikausia haukkua masteria, niin että minäkin unohdin työni. "Ihan ne ovat hulluja täällä joka ainoa, Jumala heitä kolauttakoon, niin että silmät aukenevat!" oli hänen tapanaan murista. "Master — piru niiden kurkkuun istukoon, jotka häntä niin nimittävät! Mr. Henryn tässä nyt masterina pitäisi olla. Eivät he niin kovin masteria kaivanneet, kun hän oli täällä, se on varmaa. Jospa hän ei koskaan olisi maailmaan tullut! En koskaan ole kuullut hyvää sanaa hänen suustaan, eikä kukaan muukaan, haukkumista, pureskelua ja jumalatonta sadattelua — piru hänet periköön! Hänen häijyydellään ei ollut rajoja. Hieno herra hän oli olevinaan. No niin, oletteko koskaan kuulleet Wully Whitestä, kankurista? Niin nähkääs, Wully oli oikein potra poika olevinaan, ei ollenkaan minun miehiäni, en koskaan voinut häntä sietää; mutta hän oli kylläkin suuri omasta mielestään ja katsoi voivansa nousta masteria vastaan jonkun hänen koiranjuonensa vuoksi. Eikö ollutkin sankarillista, että Ballantraen master suostui kankurin kanssa taistelemaan, häh?" vihelsi Macconocchie. (Joka kerta kun hän mainitsi masterin täydellisen nimen, tapahtui se jotenkin vihaisesti pihisten). "Ja hän teki sen. Oli se oiva urakka. Hän jyskytti miehen ovea, huusi 'möyvöy!' hänen savupiippuunsa, sai ruutia hänen takkaansa ja noita-ämmiä hänen ikkunoihinsa, kunnes mies uskoi itse vanhan Erkin häntä ahdistavan. No niin, summa oli se, että Wully tuli hulluksi eikä lopuksi tehnyt muuta kuin makasi polvillaan ulisten, mylvien ja rukoillen, kunnes pääsi pois. Se oli selvä murha, jokainen sen sanoi. Kysykää John Paulilta, — hän kovasti häpesi juttua, hän, joka itse on niin jumalinen. Oiva urotyö Ballantraen masterin tekemäksi!" Kysyin häneltä, mitä master itse oli asiasta arvellut. "Mitäpä minä tiedän?" hän vastasi, "hän ei koskaan sanonut mitään." Samalla alkoi hän totuttuun tapaansa kirota ja sadatella ja aika ajoin tuli vinkuen hänen nenästään: "Ballantraen master!" Erään tällaisen purkauksen aikana hän näytti minulle kirjeen, jonka oli nostanut maasta Carlislessa ja jossa vielä näkyi hevosenkengän jälki. Mutta se oli viimeinen kerta, sillä hän puhui niin ilkeästi rouvasta, että minun oli häntä ankarasti moittiminen ja sen kerran perästä karttaminen häntä. Vanha parooni oli aina ystävällinen mr. Henryä kohtaan; joskus hän osotti kiitollisuuttansakin hänelle varsin somalla tavalla, saattoi taputtaa häntä olkapäälle ja sanoa: "Minulla on tässä kunnon poika!" Ja kiitollisuutta hän varmaan tunsi; olihan hän järkevä ja oikeamielinen mies. Mutta luulen myöskin, ettei hän muuta eikä enempää tuntenut, ja tiedän varmaan mr. Henrynkin niin uskoneen. Hänen rakkautensa suuntautui kokonaan kuolleeseen poikaan. Tällä en tahdo sanoa hänen usein päästäneen tätä tunnettaan ilmoille: minun nähteni se tapahtui yhden ainoan kerran. Parooni kysyi kerran kuinka tulin toimeen mr. Henryn kanssa, ja minä kerroin hänelle asian niinkuin se oli. "Niin", sanoi hän, tuijottaen sivuttain takkavalkeaan. "Henry on hyvä poika, varsin hyvä poika. Olette kai kuullut, Mackellar, että minulla on ollut toinenkin poika. Pelkään, ettei hän ollut niin kelpo poika kuin Henry; mutta Jumala paratkoon, herra Mackellar, hän on kuollut, ja hänen eläessään me kaikki hänestä ylpeilimme, ylpeilimme syystäkin. Joskaan hän joka suhteessa ei ollut mallikelpoinen, niin me, ehkä sentähden, kuitenkin pidimme hänestä sitä enemmän." Viime sanoja sanoessaan hän miettivästi tuijotti tuleen; sitten hän jälleen kääntyi puoleeni ja sanoi varsin vilkkaasti: "No niin, minua ilahuttaa, että te niin hyvin sovitte mr. Henryn kanssa. Hän on teille hyvä isäntä, saatte olla varma siitä." Samalla avasi hän kirjansa, mikä oli tavallisesti sen merkki, että keskustelu oli lopussa. Mutta hän varmaankin luki varsin vähän ja ymmärsi vieläkin vähemmän. Cullodenin tappotanner ja master olivat melkein hänen ainoita ajatuksiaan, kuten minun alkoi olla omituinen mustasukkaisuus kuollutta kohtaan mr. Henryn puolesta. Kun en ole vielä kertonut rouvasta, voi lukija pitää tunnettani liioiteltuna, mutta saa itse päättää, kun kertomukseni on lopussa. Sitä ennen on minun kuitenkin kerrottava eräästä toisesta asiasta, joka minua lähemmin tutustutti olosuhteisiin. Ennenkuin olin ehtinyt olla puolta vuotta Durrisdeerissa, sattui, että John Paul sairastui ja joutui sänkyyn; minun vähäpätöisen arveluni mukaan oli juopottelu hänen kipunsa varsinaisena syynä, mutta häntä hoidettiin hyvin, ja hän käyttäytyikin kuin pyhimys, jota on kohdannut Jumalan lähettämä vitsaus. Pappikin, joka häntä kävi katsomassa, näytti lähtiessään varsin juhlalliselta. Sairauden kolmantena aamuna tuli mr. Henry luokseni ja näytti olevan kovin allapäin. "Mackellar", sanoi hän, "minä pyydän teiltä pientä palvelusta. Me maksamme erästä avustusta, jonka John Paul tapaa viedä perille. Nyt, kun hän on kipeä, en tiedä, kenen muun puoleen kääntyisin kuin teidän. Asia on hyvin arkaluontoinen; itse minä en hyvällä syyllä voi lähteä rahoja viemään, Macconocchie'ta en uskalla lähettää, hän ei osaa pitää suutansa ja minä olen — minä — minä en halua, että vaimoni saa siitä mitään tietää." Puhuessaan punastui hän aina korvia myöten. Totta puhuen täytyy minun tunnustaa, että kuullessani rahojen menevän Jessie Brownille, naikkoselle, jonka maine ei mielellään voinut huonontua, minä luulin mr. Henryn yrittävän salata omaa harha-askeltaan. Sitä voimakkaammin minuun vaikutti totuus, kun sen sain kuulla. Jessie Brown asui eräässä ahtaassa solassa St. Brides'in syrjäisimmässä kolkassa. Siellä asui pahinta roskaväkeä, enimmäkseen salakuljettajia. Solan suulla istui mies, jolta oli pää halkaistu, ja kauempana oli kapakka, missä jotkut nuoret miehet lauloivat ja melusivat, vaikka oli vasta aamupäivä, kello ei yhdeksääkään. En todellakaan ole koko isossa Edinburghissa nähnyt pahempaa kulmaa, ja olin kääntyä takaisin. Jessien asunto oli ympäristönsä kaltainen, eikä hän itse sen parempi. Hän ei suostunut antamaan minulle kuittia (jonka tuo järjestystä rakastava mr. Henry oli minun käskenyt ottaa), ennenkuin oli lähettänyt hakemaan juomatarpeita ja minä olin kilistänyt lasia hänen kanssaan. Ja kaiken aikaa hän pieksi kieltään aivan päättömästi ja kevytmielisesti; joskus hän teeskenteli olevansa hieno nainen, toisinaan lasketteli varsin sopimattomia sukkeluuksia, olipa vielä joskus niin likentelevä, että olin häpeästä haljeta. Rahoista hän puhui traagillisemmin. "Ne ovat verirahoja!" sanoi hän; "minä otan ne vastaan petetyn verirahoina! Nähkääs, miten minut on alennettu. V oi, jos se sorja poika palajaisi, niin kyllä kaikki muuttuisi. Mutta hän on kuollut — makaa ylämaan kukkulain välissä — se sorja poika, se sorja poika!" Hän kirkui sorjaa poikaansa, löi käsiänsä yhteen ja kohotti katseensa taivasta kohti — asento, jonka hän kaiketi oli oppinut joltakin kiertävältä teatterijoukolta; minusta näytti hänen surunsa suurimmalta osalta olevan teeskentelyä, ja hän palasi juttuunsa alinomaa vain sentähden, että hän enää voi kerskua ainoastaan häpeästään. En tahdo väittää, etten olisi ollenkaan häntä säälinyt, mutta sääliini sekaantui inhoa ja se katosi kokonaan, kun hänessä tapahtui viimeinen muodonvaihdos. Saatuaan kylliksi pauhata minulle ja vihdoin kirjoitettuaan kuitin hän sanoi: "Tuoss' on ja marssi matkaasi!" ja käski sopimattomasti manaillen minua viemään kuitin sille kavalalle konnalle, joka oli minut lähettä