iso joukko muita apulaisia, sillä olipa arveltu tulevan ainakin satakunta osanottajaa päivällisiin, ja niille kaikille piti nyt varata suuhun pantavaa. Sinne oli Jussila juuri kääntymäisillään kutsuakseen emäntää puheilleen, kun tämä töyttäsikin samassa eteiseen, suu vielä naurussa. — Mitä te siellä kakotatte? — Mitä me… hihihii! Olin juuri tulossa puhumaan sinulle sitä ryijyä. Sitä me nauroimme, kun kokki syötti Antin Mantalle senappia. Niin vanha ihminen eikä vielä tiedä mitä se on. Niin, Anttoo, muista nyt, että se Hilman ryijy tulee etummaiseksi siihen keskipöydälle, heti kun ovesta sisään tullaan, jollen minä itse sinne ennätä. Ja näytä nyt sitä minun juustoani toisillekin, kanttorille ja koeta nyt hyvä Anttoo puhua, että ne minutkin valitsisivat palkintotuomariksi käsitöihin ja kanttuurskan myös ja Mikkolan emännän, Mikkolan emännän kumminkin, sillä se on aina niin hyvä, ja kun minä näytän sille Hilman ryijyä, niin siitä varmaan tulee palkinto. — Olehan nyt, kyllä minä tietysti koetan, sanoi isäntä suopeana, vaikka tuskin hän oli kaikkia kuullutkaan, kun oli omissa mietteissään ja oli juuri aikonut omaa asiaansa ilmaista, vaan täytyi sen keskeyttää emännän sanatulvan vuoksi. Ja oikeastaan oli hän ne samat asiat kuullut ja niistä emäntänsä kanssa keskustellut jo monta päivää. Mutta yhtäkaikki tahtoi emäntä naisille tavallisella lipeydellä ja hellyydellä, kun on joku mielitietty asia ajettavana, vielä kerran teroittaa toivomuksiaan miehensä mieleen. Ja niin oli emäntä innoissaan ja liikkui kepeästi kuin nuori, vallaton tyttö, vaikka oli lehevä ja hyllyvä kuin heinäsuova ja jo kolmen lukuijässä olevan lapsen äiti, joista vanhin, tytär Hilma, jo oli seminaarissa valmistumassa tärkeään toimeen nousevan polven opettajana. Ja hän se oli heti kesälomalle tultuaan alkanut erään kylässä asuvan vanhan kankuri-eukon kanssa kutoa ryijyä, joka nyt piti hänen nimissään pantaman näytteille ja josta piti kaikin mokomin koetettaman palkintoa. — Kyllähän minä, kyllähän minä, myönnytteli isäntä, silminnähtävästi ajatellen kokonaan muuta. — Kuinka olet noin totinen, Anttoo? tiedusteli emäntä. — Voitko pahoin, vai pelkäätkö sitä esitelmääsi? — Mitä vielä, kyllähän se menee! Mutta tiedätkö mitä? Etpä arvaa, kun sinatööri tulee tänään meille, vaikkei tullut viimekesäiseen kokoukseen. Ja sinne olisi hänen kesäasunnostaan kumminkin ollut paljoa lyhyempi matkakin. — Ihanko totta? huudahti emäntä silmät suurina ja löi käsiään yhteen. — Mistä sinä kuulit? — Matti sanoi asemalla puhutuksi, kun oli niitä lippuja hakemassa, ja eivät kai ne turhia tohisseet. Hevosen oli tilannut postijunalle. Ja oltuaan hetkisen vaiti, jatkoi Jussila matalalla äänellä, juuri kuin olisi varonut sivulta kuulijoita. — Olisikohan se kuullut, tai itse lukenut jotain, eipä tiedä vaan. Se oli lehdissä, niinkuin muistat, että minä tulen pohjustamaan kysymyksen juurikasveista, eipä vaan tiedä, jos tahtoisi huvikseen kuulla, mitä tälläkin kulmalla tiedetään. — Vai tulee hän meille! No eipä ihmeempää, liekö käynyt muualla missään koko pitäjässä, ihmetteli emäntä letkautellen käsiään sivuihinsa, ja riensi juoksujalassa kyökkiin, niin että liha päällä hyllyi. Ja kahta tulisemmalla kiireellä siellä nyt liikuttiin ja kahta makeampana pullahteli kirisevien paistien haju ulos avoimista ikkunoista, niin että renkikin, joka parhaillaan keittiön päässä veti lippua tankoon, levitteli sieraimiaan ja seisatti pitkäksi aikaa toimensa. Mutta Anton Jussila itse meni kamariinsa salin sivussa, muutti siellä mustan verkasortuukin päälleen, suki huolellisesti hiuksensa peilin edessä, otti sitten pöytänsä laatikosta kokoon taitetun paperiarkin ja siirtyi saliin. Siellä oli jo asetettu ristiin ylitse lattian valkeilla liinoilla peitetyt pöydät päivällistä varten valmiiksi, sillä itse keskustelukokous eli kokouksen virallinen puoli tuli pidettäväksi lehdoilla koristetussa navetan parvessa. Kun tällaisissa kokouksissa aina on tavallista keskustella jostain tärkeimmistä yleishyödyllisistä ja maanviljelystä koskevista kysymyksistä, ja nämä keskustelukysymykset etukäteen määrätään, oli Jussila jo talvisessa johtokunnan kokouksessa päättänyt kerran esiintyä julkisesti hänkin ja näyttää tietojansa, ja ottanut "pohjustaakseen" kysymyksen "juurikasvien viljelyksestä ja niiden tarkoituksen mukaisesta käyttämisestä". Hän oli silloin itse ehdottanut tämän kysymyksen otettavaksi esiin kokouksessa. Tiesihän tavallisten viljain kylvöt ja pellon muokkaukset kuka hyvänsä, mutta tämä asia oli mutkallisempi ja uusi. Sitä ei tiennytkään joka mies, mutta hän oli sitä tarkoin kirjoista tutkinut ja paljon miettinyt, vaikka se kyllä häneltäkin oli jäänyt käytännössä toimeenpanematta. Jussila kierteli tyhjiä pöytiä salissa, mennen ikkunasta ikkunaan ja katsellen niistä vuoroin ulos. Välillä katsahti hän paperiin, jonka oli pöytälaatikosta ottanut, välillä piti hän taas sitä selkänsä takana ja luki ulkoa puoliääneen, teroitellen sen sisältöä vielä kertaalleen muistiinsa, vaikka hän oli samaa tehnyt jo kuukauden ajan joka päivä. Hän oli aina kuullut sellaisia pappejakin kiitettävän, jotka eivät "karttaa" käytä, ja päättänyt puhua vapaasti hänkin, niinkuin hihasta vaan. Se näyttäisi paremmalta, kunhan vaan muistaisi tarkoin asiansa ulkoa. Tämä oli pitkä juttu tämä ja tarkkaan puhuttava. Mutta onnistuisiko se, niin kuuluksi tulisi! Kyllähän hän oli joka kunnankokouksessa esiintynyt puhujana ja siellä tukkinut suun monelta tyhmyriltä, kun ei ollut ymmärtävämpiä kuulijoita muita kuin korkeintaan pappi. Kerran piti esiintyä paremman joukon läsnäollessa, josta oli toivo saada nimensä sanomalehteen, ja olihan se jo ollut edeltäpäinkin, jollei juuri suuremmissa, niin kumminkin noissa pikku sanomissa. — Oli rohkaistava itsensä ja pantava alku asialle, josta voisi maailmassa vielä koitua monta etua. — Niinhän olivat sanoneet savolaiset papinkokelaatkin, jotka talvea olivat heillä asuneet ja tutkinnoitaan lukeneet, että monta huonompaa puhujaa sitä valtiopäivillä änkyttää, kuin mikä hänestä voisi tulla, kun vaan harjaantuisi. Ja uutterasti oli silloin harjoitettu, ja tarkoin oli hän kuunnellut ja muistiinsa painanut niiden puheet, kun ne joulunpyhinä olivat esitelmiä pitäneet, ja oli hän sitten Anttoon päivänä pitänyt jo itsekin puheen niille vastaan, kun ne ensin olivat hänelle puhuneet. Pihkassa tosin oli silloin oltu, mutta hyvin se oli käynyt, kiittäneet olivat ja paukuttaneet käsiään. Oli hän rohjennut äänensä ilmoittaa jo parissa maanviljelyskokouksessakin tätä ennen, ja valtiopäivämiesvaaleissa pari vuotta sitten mielipiteensä lausunut siitä, että aina sama mies valittiin, vaikka kyllä löytyi muitakin yhtä eteviä, mutta ne nyt olivat olleet pienempiä asioita. Toista se oli nyt. Nyt piti olla varma. Ja varma hän jo oli luullut olevansakin, mutta heti kun kuuli, että senaattorikin tulee kokoukseen ja tietysti häntä kuuntelee, tuntui aivan siltä kuin alkaisi muisti pettää, ja sellainen pelko valtasi hänet, että sanat itse juhlatilaisuudessa saattaisivatkin takertua suuhun. Anton Jussila oli vähän tuskallisena tämän asian johdosta. Toiselta puolen oli se hänestä mainiota, että sellaisia korkeita kuulijoita oli tulossa. Siitä oli niinkuin jonkun tietämättömän hyvän aavistus hänelle tulevaisuudessa. Mutta toiselta puolelta ahdisti häntä se äkkiä tullut pelko, että jos ei onnistuisi. — Mutta sen täytyy onnistua! päätti hän puristaen huuliaan yhteen, pisti paperinsa sortuukin taskuun ja lähti vielä kertaalleen käymään ympäri talonsa, tarkastellen kaikki paikat ja antaen viimeisiä ohjeita ja neuvoja. Ja taas paloi hänellä sikaari hopeasuulaimessa, kun hän keppi kädessä kulki ympäri, jokaisen kanssa puhuessaan kuivasti rykien ja sylästen. 4. Tuskin oli leppoisa aamutuuli alkanut hulmautella lippuja pitkien riukujen nenissä kummassakin päässä Jussilan päärakennusta, kun jo alkoi saapua ensimmäisiä kokoukseen tulijoita, ja sitten niitä saapui yhä lisää koko aamupäivän. Kaikkein ensimmäisiä olivat oman kylän lapset, jotka eivät milloinkaan olleet sellaisia "tuuliviiriä" nähneet, ja nyt suuressa parvessa, avopäin ja paljain jaloin hyökkäsivät santakuopasta nummen syrjässä Jussilan kujan suuhun. He olivat saaneet ajetuksi karjansa laitumelle, yhtyneet paluumatkalla ja pistäytyneet vanhaan kokouspaikkaansa santakuoppaan, jossa tavallisesti keskustelut ja kilpailut eivät loppuneet, ennenkuin nähtiin yhtäkkiä koivupujon viippelehtävän törmän takaa kuoppaa kohti jonkun vanhemman ihmisen kourassa. Tällä kertaa ei iloinen aamuseura kuitenkaan keskeytynyt tavalliseen tapaan, sillä liput ennättivät nousta ennen. Nyt sitä riennettiin aika elämällä maantielle, kun nähtiin lippujen hiljalleen kohoavan kuin taikavoimalla aivan riukujen latvaan saakka ja siellä aukeavan leveiksi ja hulmahtelevan. Ei sentään rohjettu aluksi julkisesti esiintyä eikä lähemmäksi mennä, vaan jäätiin pitkään riviin maantien ojaan kahden puolen punaista kujaporttia ja ihmeteltiin aidan raoista. Mutta hetken päästä rohkeimmat jo avasivat varovasti portin ja alkoivat kuja-aidan suojassa lähennellä taloa, toiset vähitellen perässä. — Kyll' on aika viirit, ja vaatteesta tehty, sanoi yksi. — Katsos Kalle, kun ei olekaan tehty kukkoa niinkuin Anttilan viiriin, huomautti toinen. — Eikä hevosta niinkuin Mäki-Seppälässä, tuumi kolmas, pienimpiä joukosta. — Mutta on nämä siltä kauniimmat, vaikkei ole kuvaa mitään, ei kukkoa ei hevosta. Kun kävisi oikein ärjy tuuli, että kuulisi kuinka ne kitisee. — On ne koreat, punaista ja valkoista. — Ja sinistä, etkö näe? — Sopii ne noin suuret suureen taloon. — Älkää löpiskö, sanoi joku isompi joukosta. Ei ne viiriä ole eikä ne kitise. Tänne tulee tänään juhla, ja sitä varten ne ovat. — Mikä juhla? — En minä tiedä, mutta isä kertoi illalla. — Mutta jäädääskin katselemaan sitä. — Jäädään, jäädään! päättivät kaikki ja siirtyivät vähä vähältä, yhä rohkeammiksi tullen pihaportin eteen yhteen kasaan. Oli ne liput heti huomattu kylässäkin, vaikkeivät Jussilan rakennukset sinne näkyneet korkeitten peltotörmäin takaa. Lannanvetäjät näkivät ne kasoilleen, joita parhaillaan hajottivat, kyntäjä näki ne, kun sattui vakonsa päässä päätään nostamaan ja sinnepäin katsahtamaan. Kyntäjä antoi hevosen seistä ja katseli niitä, ja kasalla nojauttiin tadikkoon ja tuumittiin: saadaanpa nähdä antaako isäntä vapaata iltapäivää, että päästäisiin katsomaan. — Pitäisi sinne päästä, koska noin komeasti alkaa. — Anttilan Jussi kumminkin pääsee, se menee sinne kilpakyntöön. — Äläpä! Vai menee se. Sehän niissä on käynyt ennenkin. — Tanssitaankohan siellä? tuumasi piioista joku. — Eiköhän illemmalla. Tanssittiin kumminkin koululla ennen kun sitä juhlaa siellä pidettiin, vastasi joku paremmin tietävä. — Ja kuuluuhan sinne kanttori tulevan torvisoittoineen. — Vai tulee. Pitäisi sinne päästä. Ja veltosti heiluivat tadikot katseen yhä ollessa lippuihin kääntyneenä. Mattilan isäntä oli juuri ollut menossa pellolleen, kun huomasi portiltaan liput hänkin. Siihen hän seisattui niitä katselemaan, ja alkoi tuumia ja tuumaili kauvan, osaamatta eteenpäin tai takaisin, että mitähän tässä on tehtävä. Jokohan on otettava pyhä? — Ohoi! Kuules naapuri! huusi hän Ali-Mattilan isännälle, kun huomasi hänenkin seisovan piha-aitansa nojalla ja katselevan samaan suuntaan. — Olisikohan sinne mentävä? Ja naapurit yhtyivät lähemmin keskustelemaan asiasta, seisten kahden puolen aitaa, toinen selin toinen kyynärnojalla, katsellen Jussilaan päin. He olivat vanhanaikuisia miehiä kumpikin, vähän liikkuneita. Eivät olleet noin komeita lippuja nähneet sittenkuin keisari Helsinkiin meni. Silloin niitä oli ollut rautatieaseman katto täynnä, ja kun kansaa oli sinne kehotettu juhlavaatteissa menemään ja siellä junan ohi kiitäissä hurraamaan, olivat hekin molemmat menneet, pitäen sitä esivallan määräyksenä. Ja nyt, kun näkivät nuo komeat liput Jussilan katolla, tuli melkein samallainen tunne kuin silloinkin. — On sinne mentävä, päätettiin. — Ja menkööt väetkin. Kuka sen Jussilan tietää, jos sinne ei menisi, kun se on niin mahtava. Eihän se tosin mitään voi, vaikkei menisikään, mutta jos se pitäisi sitä ylenkatseena ja siitä rakentuisi eripuraisuutta. Niin tuumittiin kylällä, korjattiin työkalut pois ja vietiin hevoset hakaan. Puettiin sitten pyhänuttua ylle ja alettiin siirtyä Jussilaan. Oli sentään pitäjällä niitäkin, jotka tiesivät asiat paremmin ja niitä paremmin harrastivat, mutta aivan harvoja. Joku isäntä oli jo aikoja sitten itseksensä luvassa huolellisesti puhdistanut pienen pussillisen viljaa, joku emäntä oli varannut nipullisen pellavia, sommitellut parhaita kuituja somiksi pioiksi, tai jo keväällä kirkkaimmalla hangella valaissut palan palttinaa, toinen taas kirnunnut paraan taitonsa mukaan pienen pytyllisen voita, joku itsellisakka kehrännyt paasman hienointa neuletta, ja mitä mikin, kaikki siinä toivossa, että saataisi pieni palkinto, joku markkanen tupakka- tai kahvirahoiksi. Mutta niinkuin sanottu, niitä oli ani harvoja ja paraasta päästä sellaisia, jotka ennenkin olivat niissä kokouksissa olleet. Lapset portilla eivät ole huomanneetkaan, että sieltä jo takaapäin lähenee aikuisia. He eivät vähääkään aavista, että jo ihan selän takana moni käsi on valmis iskemään tukkaan kuin rohdintuttiin. Mutta paikan juhlallisuuden vuoksi he pelastuvat nyt. Heitä torutaan vaan siivosti ja käsketään rientämään kotiin, "risamekkoja", muuttamaan ehjiä vaatteita päälleen ennenkuin saapuu vieraampia tulijoita, ja tulemaan sitten vasta kauniisti takaisin, niin pääsevät katsomaan pihalle saakka. Ja hepankekkaa heittäen siitä juostiin suoraan ylitse Jussilan kesantopellon kylään, niin että multa pölysi. Keskelle pihaa on lyöty koivuja puolikehään, tehty kuin juhannusmaja, johon on asetettu sahalautoja pukkijaloille istuimiksi ja pöytä keskeen. Samallaisia istuimia on rakennuksen seinämälläkin. Olisihan sinne sopinut mennä istumaankin, mutta sentään pysytteleksen oman kylän joukko, ensimmäisinä tulleet, piha-aidan ulkopuolella ja portin vaiheilla, ujoina vähän, kun huomaavat tulleensa liian aikaiseen. Kun olisivat olleet ajat ennallaan, ei siinä olisi ujosteltu, sillä Jussilan Anttoo oli kyllä poikamiehenä ollessaan ja vielä jälkeenkinpäin kulkenut omassa kylässä joka talossa kuin kotonaan, käynyt kaikissa kisapaikoissa ja monasti mallassaunoissakin huijaillut, ja olivat kyläläisetkin Jussilan vanhassa tuvassa monet tanssit pitäneet, mutta nyt vanhemmalla iällään ja varakkaaksi päästyään oli häntä alettu katsella suuremmalla kunnioituksella, ja sitä hän selvästi oli osoittanut itsekin vaativansa. Hänen taloonsa ei enää tultukaan niinkuin tavalliseen tasa-arvoiseen naapuriin. Hän oli tavallaan vieraantunut kyläläisistään ja entisistä ystävistään, vaikka kyllä hänet sentään aina emäntineen kutsuttiin kaikkiin suurempiin pitoihin, ja joka talossa hän aina oli ollut jotain papereita kirjoittamassa. Miehet siitä painuivat vähitellen portilta alemmaksi tallin puoleen, katsellen talon rakennuksia, joita moni tuskin oli uudessa kunnossa vielä nähnyt lähempää kuin maantieltä. Siellä yhdyttiin vanhaan Mattiin, joka oli koko kylän tuttu, ja jonka kautta kaikki Jussilan asiat kylällä tiedettiin, sillä hän ei milloinkaan väsynyt kehumasta isäntäänsä ja hänen toimiaan. Istuttiin tallinsillan kivijalustalle, pantiin piippuun ja kuunneltiin Matin selityksiä kaikesta siitä, mitä tänäpäivänä vielä saataisiin nähdä ja kuulla. Samassa astelee Anton Jussila itse keppi kädessä, sikaari hopeasuulaimessa hampaissa, miettivän näköisenä navetasta päin, ja tulee jo tallin sillan kohdalle. Matti, joka mehkaamalla on kylän miehille kehunut kuinka monta säkkiä "tuomaan kuonaa" heillä kulloinkin kannattaa peltoon ajaa, hiljentää ääntään sitä mukaa kuin isäntä lähestyy. Tämä on jo menossa ohitse, vaan seisattuu äkkiä ja katsahtaa sivulleen, juuri kuin vasta olisi huomannut, että siinä oli ääneensä puhuvia ihmisiä. Hän tekee hyvän päivän, tervehtää hätäisesti paria vanhempaa isäntämiestä kädestä ja jatkaa vakavana kävelyään pihaan. — Jaa, jaa, älkääpä sanoko! Kyllä sillä miehellä on meiningin haaskuuta, sanoo Matti, huomattuaan jonkun miesjoukosta nurpeasti urahtavan. Ja sitten alkaa hän juurtajaksain selittää yöllistä lippumatkaansa. Portilla huomaa Jussila taas kuin sattumalta vaimoväen, nyykäyttelee päätään ja kehottaa heitä käymään pihan puolelle istumaan. — Elkää ujostelko, vaikka tässä on vähän paikkoja siivottu. Käykää istumaan vaan tänne seinälle. Onhan täällä tilaa, kehottelee hän emäntiä. Mutta itse menee hän lehtimajaan keskellä pihaa, painuu huoahtaen notkealle laudalle istumaan, panee hattunsa pöydälle ja aikoo juuri pyyhkäistä otsaansa takkinsa hihalla, mutta tempaa samassa takataskustaan nenäliinan ja pyyhkii sillä. Sitten nousee hän seisaalleen taas ja alkaa kävellä edestakaisin lehtimajassa, katsellen vuoroin maahan, toisen vuoron ylös. On kuin puuttuisi häneltä jotain. Äkkiä kääntyy hän kyökin puoleen päin ja huutaa kovalla äänellä: — Tiina hoi! Useita punakoita, hikisiä naisten naamoja ilmestyy avonaiseen kyökin ikkunaan ja koko emäntärivin päät seinivieren laudalla kääntyvät sinnepäin yhtäaikaa kuin komennosta. — Onko Tiina siellä? — Täällä on, vastataan. — Käskekääpä tänne sitä. Tiina tulee kyökinportaita alas hihat kyynäspäihin käärittyinä, punakkana kuin saunan lavolta, ja juoksee poikki pihan isännän luo. — Hohhoh, Tiina! Kyllä meillä on ollut kuuma aamu tänään, mutta onhan sitä hommattava, jatkaa hän kovemmalla äänellä, — onhan sitä hommattava, että saataisiin jotain edistystä aikaan. Tuopa sieltä minulle pullo limunaatia ja lasi… tähän näin pöydälle. Saatuaan limonaadin, ottaa hän povitaskustaan rypistyneen paperin ja alkaa katsella sitä, aina väliin vetäen savuja, yskähdellen ja heittäen seinivierellä supattaviin emäntiin salaviistoja katseita. 5. Kansaa on kertynyt Jussilan talon täydeltä. Sillä vaikkei sitä ole paljoakaan paikastaan lähtenyt, on sitä sentään tullut viidestä pitäjästä, ja kun ne kaikki ovat tulleet yhteen kokoon, on siinä jommoinenkin joukko. Omasta pitäjästä sitä on kumminkin tullut eniten. Monella on ollut mukanaan näyttelyynkin pantavaa ja se otetaan vastaan ratasvajassa, joka sitä varten on tyhjennetty ja siistitty. Sinne asetetaan esineet kaikki ryhmittäin pöydille ja seinille niinkuin voitot arpajaisissa. Ani harva on tuonut mitään isompaa näytteille pantavaa tai elukoita. Joku on tullut aura ja parinkalut rattailla ja toinen hevonen tyhjänä jälessä juosten. Joku omanpaikkainen ojuri on astellut lapio kainalossa ja jollakulla pyssymiehellä on ollut rehlansa olallaan, sillä ojankaivussa ja vieläpä ampumisessakin kilpaillaan päivän kuluessa. Mutta suurin joukko kansaa on tullut pelkästä uteliaisuudesta, katsomaan mitä siellä näkisi. Ja jollei näkisi mitään muutakaan, niin näkisihän ainakin naapuripitäjien ihmisiä. Ennen muita on saapunut seuran varsinaisia jäseniä ja haaraosaston toimitusmiehiä, ollen lähemmin asiaan kuuluvia ja määrättyinä järjestämään kokouksen menoa. Ne ovat useimmat samalla jossain kunnallisessa toimessa ja jonkunlaisia henkiheimolaisia Jussilan isännälle, kun ovat kansan yhteisen hyvän harrastajia niinkuin hänkin. Ja ne kuletetaankin jokainen järjestään taloon saavuttuaan huoneelle ensin saamaan jotain virkistystä. Sitten he hajautuvat ympäri talon, touhuavat ja järjestävät, yhtyvät välillä parittain, välillä isompaan joukkoon, keskustelevat hetken ja kiireessä vähän väittelevätkin, juoksevat välillä, nyökkäävät ohimennen hyvän päivän jollekulle tuttavalle kansan joukossa ja kysyvät hengästyneinä, onko nähty isäntää sillä puolella, sillä häntä tarvittaisiin välttämättä. He ovat kovin tärkeän ja painavan näköisiä kaikki, sillä jokainen luulee, että juuri hänestä riippuu koko kokouksen menestys. Isäntä itse, Anton Jussila, seisoo keskellä pihamaata puhellen jonkun vastatulleen herrasmiehen kanssa sikaari hampaissa ja kädet housuntaskuissa, kun eräs toimikunnan jäsenistä juoksee hänen luokseen. — Pitääkö sen ryijyn oleman levällään etummaisella pöydällä, niinkuin se on asetettu? — Tietysti, kun se kerran on asetettu. — Niin mutta se täyttää koko pöydän ja kanttuurska tahtoisi siihen pöytäliinansa. Siellä on siitä riita. — Onko meidän emäntä siellä? — Ei ole. — No hae hänet sinne, kuuluuhan hänkin toimikuntaan. Sovittakoot siellä sitten parhaansa mukaan. Samassa juoksee Matti puheille. — Pastoori tuli! Saakohan hänen hevosensa panna talliin, kun sanoo ettei se rattaissa pysy? — Ois, kaikkia sitä nyt kysellään! Tietysti, tietysti. Hän on niinkuin sotapäällikkö, joka valmistaa paraatia jonkun korkeamman henkilön nähtäväksi, ja jonka luo adjutantit joka puolelta rientävät neuvoja kysymään. Ja hän tahtoo sen korkean vieraan silmissä esiintyä niin edullisessa valossa kuin mahdollista, ja niin tahtovat kaikki muutkin toimikunnan jäsenet, kuultuaan että sellainen on tulossa. Paljon on jo saapunut muitakin herrasmiehiä, oman paikan virkamiehiä, kartanonomistajia ym. — Godag bror! kuuluu yhdeltä puolelta. — Aah! Mjukaste tjänare fru Helenius! kumarretaan toisaalla. — Nä, men man får ju treffa herr agronomen här, sanoo joku, ja rientää tervehtimään erästä juuri saapunutta, nuorta herrasmiestä, jolla on rillit nenällä ja pienet viiksen alut kierrettyinä korvia kohti, ja joka niitä yhä kierrellen katselee ympärilleen aivan kuin olisi joutunut johonkin ventovieraaseen, outoon paikkaan, jossa ei tiedä miten olla kuin elää. — Jo, man ska' nu lära de där tuppelinerna att odla rofvor, vastaa puhuteltu mielihyvästä nauraen, kun huomaa, ettei hän sentään vielä ole joutunut kokonaan hunningolle. Siihen samaan yhtyi Jussilakin kohteliaasti kumartamaan ja tervetulleiksi ottamaan tulijoita, niinkuin hän teki kaikille herrasmiehille, vaikka kovin häntä suututti, että heillä aina oli se "kapulakielensä" ensimmäisenä. Ei hän sentään sisimmässään itse siitä kielestä ollut niin vihoissaan — se häntä enimmin katkeroitti, ettei sitä pitänyt ymmärtää eikä itse osata käyttää. Ja sitä hän oli monasti ajatellut ja ystävilleenkin puhunut, että kun sitä vaan voisi vielä vanhana oppia, niin sitten niitä herroja ja ruunun rottia vasta oikein kelpaisi "tuukata". Yksi toisensa jälestä alkoi jo saapua niitäkin pitkämatkaisempia, jotka olivat rautateitse lähimmälle asemalle tulleet ja siitä hevosella Jussilaan. Ja yhtäkkiä käy hymäys portin puolella olevien joukossa, että nyt se tulee sinatööri. Se tieto leviää miehestä mieheen ja kaikki ahtautuvat portille, johon samalla ajaa kaksi herrasmiestä samoilla rattailla, astuvat alas ja puhuvat keskenään, tehden liikkeitä käsillään, juuri kuin siinä lopettaen jotain tiellä tapahtunutta keskustelua. Toinen tulijoista on suuri, muhkea mies muodikkaassa puvussa. Hän vetäsee ryhdikkäästi keltaisen hansikkaan oikeasta kädestään ja maksaa tuojalle kyytirahan. Moni kansan joukosta, joka ei tunne kumpaistakaan miehistä, ottaakin tämän senaattoriksi, sillä toinen herra on paljoa mitättömämmän näköinen, vanha ja hiukan koukistunut. Mutta useammat sentään tuntevat hänet ja kuiskailevat: "katsokaas paroonia". Hän on sisuksiltaan ja perustuksiltaan talonpoika, naapuripitäjän mahtavin mies, ja istunut tuomiokuntansa edusmiehenä jo monilla valtiopäivillä, mutta aina mahtavan ja hienon esiintymisensä vuoksi on häntä piloillaan alettu kutsua "parooniksi". Hän on myös maanviljelysseuran puheenjohtaja, ja on tehnyt senaattorille seuraa samoilla rattailla, ja tämän kanssa innokkaasti puhunut kansalle, ehkäpä itselleenkin tärkeistä asioista, joita ei jokaisen syntisen korvan ole sallittu kuulla. Jussila on portilla vastassa etummaisena, seisten pönäkkänä, vaikka vähän epävarmana, kuinka vastaanoton oikeastaan pitäisi tapahtuman ja mitä siinä olisi sanottava. Salainen kateus "paroonia" kohtaan on aina kytenyt hänen rinnassaan joka kohdassa, missä he vaan ovat yhteen sattuneet, ja nytkin se taas pyrkii vastustamattomasti ja entistään vimmatummalla voimalla esiin, kun hän näkee, kuinka tutunomaisesti tämä puhelee senaattorin kanssa. Se tunkee tekemään häiriötä jo muutenkin tuskallisessa asemassa. Ja vilaukselta likistyvät Jussilan huulet ohuiksi yhteen, mutta hän voittaa sentään heti itsensä ja ajattelee, että koittaa se kerran minunkin vuoroni. — No niin, no niin, jahaah, tjaah, puhuu esimies hienosti sointuvalla äänellä, vetäen toisenkin hansikkaan kädestään ja asettaen sen toisen kanssa sievään palloon. Sitten heittää hän katseensa väkijoukkoon, tehden omituisen, kohauttavan liikkeen silmäluomillaan, juuri kuin paremmin nähdäkseen, ja lähestyy senaattorin kanssa porttia. — Sanomattoman hauskaa, jatkaa hän sitten erityisesti suhahtavalla S:llä, — sanomattoman hauskaa, että olemme saaneet näin paljon kansaa, näin erittäin vilkkaan osanoton kokoukseemme. Se on edistyksen merkkejä. Jahaah, tässähän onkin tämän talon isäntä, ellen väärin muista, sanoo hän huomattuaan Anton Jussilan vastassaan. Tuo "väärin muista" pistää Jussilaa kuin veitsellä, sillä he olivat siksi vanhat tuttavat, siksi usein yhdessä olleet, ettei hän voinut käsittää näiden sanain tarkoitusta. Mutta pitemmälle hän ei ehtinyt sitä asiaa ajattelemaan, sillä samassa tarjosi toinen jo kättä, ja sanoi sitten senaattoriin päin kääntyen: — Niin, tässä on tämän talon omistaja, haaraosastomme uusi esimies Anton Jussila. Jussilaa hykäytti omituisesti rinnan alta ja huulet vavahtivat hiukan, kun näki senaattorin ojentavan kättään. Hän ei saanut sanaakaan suustaan, vaikka niitä oli ollut valmiina paljonkin, tempaisi vaan hatun kouraansa, teki syvän, vähän kömpelönpuolisen kumarruksen ja työnsi kättä vastaan tervehtäjälle, niin että kalvosin lensi nyrkin päälle ja peitti kokonaan sekä hänen omansa että senaattorin käden. — Tervetuloa, herra si-sinatööri! hän sai vihdoin sanotuksi, työntäessään punakkana kalvosinta takaisin takkinsa hihaan. Mutta korkea vieras hymähti tuskin huomattavasti ja asteli vähän kumarassa eteenpäin, keppi keskeä kiinni vasemmassa kädessä ja oikealla silmälasiaan kohennellen. Silloin törähtivät yhtäkkiä torvet, katkaisivat räikeillä marssin sävelillä tyynen hiljaisuuden ja saivat repäisevällä äänellään melkein koko yleisön kömmähtämään, paitsi muutamia poikaviikareita, jotka vilkuvin silmin tunkeilivat päärakennuksen ja eteisen nurkkaukseen ja tiesivät mitä tuleman piti. Kaiku remahti seinästä seinään, rakennuksesta toiseen ja takaisin taas, huppelehti ja telmi pihamaalla juuri kuin ei olisi osannut ulos rakennuksien ahtaasta piiristä. Mutta lopulta kohahti se korkeammalle, löysi tien nummelle ylös, ja siellä sillä oli tilaa ja sinne se haipui kuulumattomiin rajattomassa vapaudessaan. Kuunneltiin siinä soittoa suut auki, silmät pystyssä, eikä heti huomattukaan, mikä temmellys ja kauhu syntyi hevosten joukossa pitkin aitoja ja ulkohuoneitten seinämiä, missä ne seisoivat, toiset riisuttuina, toiset aisoissa. Kaikki ne lakkasivat syömästä, korskahivat ja teroittivat korviaan. Joukossa oli sellaisiakin, jotka ennen olivat sattuneet musiikkia kuulemaan tai olivat muuten rohkeampia, ja ne pysyivät rauhallisina, mutta toiset vauhkoontuivat aivan. Kovalla metelillä ja huudolla juoksevat nyt miehet asian huomattuaan niitä hillitsemään. Yksi, kaikkein likimpiä, reuhtoo piha-aidassa rattaineen. Se hyökähtää eteenpäin, mutta kun tölmää rintansa korkeaan pisteaitaan, peräytyy se niin pitkälle kuin pääsee ja pingottaa riimunsa vartta korvat luihussa ja sieraimet suurina. Ja kun peräytymällä ei huomaa pääsevänsä tuota räminää pakoon, heittäytyy se kovalla voimalla sivuun, riimun varsi kätkee, ja kun omistaja kiroten ja kirkaisten ehtii paikalle, menee se jo täyttä laukkaa kujaan, häntä ojossa ja kokkareet ratasten koriin pompahdellen. Papin renki, joka herransa lähettyvillä on seisonut lasi-eteisen edustalla, ihan torvien vieressä, huomaa hänkin hevosten levottomuuden ja alkaa juosta huutaen talliin päin. — Ho ho, ho ho! ettei vaan pastoorin hevonen. Siunaa ja varjele kuinka tuo tuosta. — Älä hohota siellä, huutaa Matti vastaan tallin puolelta. — Sehän on tallissa papin hevonen ja viidestä kohti kiinni, neljästä pilttuun pohjassa ja nuoren pätkä viidettä — kuuntele siellä musiikkia vaan! Tämän melskeisen välinäytöksen muuten niin rauhalliseen ja juhlalliseen kokouksen alkuun sai toimitusmiesten määräyksestä aikaan pitäjään lukkari, joka uudenajan miehenä ja nuorena, innokkaana soiton harrastajana oli kuntaansa perustanut torviseitsikon ja saanut torvien näppäimiin ja talonpoikaispoikien huuliin jo sen verran eloa, että julkisissa paikoissa rohkeni tuoda soittokuntansa esiin. Nyt oli hän sen asettanut salin ikkunan alle, eteisen siimekseen, mihin oli nostettu pöytä nuottikirjoja varten ja tuolit soittajille, sekä lyöty muutamia koivuja verhoksi pihan puolelle. Ja kun merkki annettiin, paukautti hän kämmentä pöytään, ja silloin remahtivat kiiltävät messinkitorvet leveitten suittensa täydellä voimalla. Mutta johtajalla ei ollut aikaa huomata sen vaikutusta. Hän huitoi molemmin käsin tahtia vaan, ja löi välillä kämmeniään pöytään niin että nuottikirjat poukahtelivat ja pöytä säesti soittoa kuin rumpu. Marssin kestäessä oli Jussila kulettanut korkean vieraan ja seuran puheenjohtajan saliin, ja sille puolelle niitä näkyi eteisen ovesta puikahtelevan useita muitakin saapuvilla olevia herroja ja kunnan virkamiehiä. 6. Kokouksen virallinen puoli on alkanut. Puheenjohtaja on juhlallisena astunut navetan siltaa ylös parvelle, joka on sisustettu kokoushuoneeksi, ja asettunut istumaan perälle parven lattiasta kohotetulle lavalle, pöydän taa, kirjoineen, papereineen ja läkkipulloineen niinkuin lehtimajaan, sillä koivun ja pihlajan oksilla on koristettu lavan tausta ja molemmat sivut. Pöytäkirjan pitäjä on ottanut tilansa hänen vasemmalle puolelleen, pöydän päähän. Kaikki mahtihenkilöt, kuntain etevimmät ja ylisummaan ne, joilla tässä tilaisuudessa on tai jotka luulevat itsellään olevan jotain sanottavaa, ovat asettuneet etumaisiksi, lähimmäksi puheenjohtajaa, ja istuvat siinä varsin painavan ja vaikuttavan näköisinä, tuntien hetken tärkeyden ja tämän kokouksen yleistä hyvää tarkoittavan luonteen. Heidän takanansa, niin pitkälle kuin notkuvia lautoja riittää, istuu muita vähemmin näkyviin pyrkiviä henkilöitä, mutta siitä ovelle asti ahtautuu koko suuri parvi täyteen muuta rahvasta, tunkeillen, toisiaan tölmien ja kaulojaan kurkottaen, sellaisella sohinalla ja kohinalla, ettei siitä tahdo tulla loppua ollenkaan. Puheenjohtaja seisoo jo lavallansa nojaten molemmin käsin pöydän syrjään ja kiikuttaa yläruumistaan edestakaisin, kohautellen silmäluomiaan. Mutta temmellys oven puolella melkein äityy vaan ja kuuluu sieltä selvästi muun turinan seasta meheviä kirouksia "varpaille astumisesta" ym. Kun puheenjohtaja huomaa, että kohina hänen seisovasta asennostaan ja merkitsevistä katseistaan huolimatta yhä jatkuu, ottaa hän lyijykynän käteensä ja painaa sitä hetken pystyssä pöytään, niin että outo luulisi hänen aikovan työntää sen siitä lävitse. Sitten naputtaa hän sillä muutaman kerran pöytää, yskähtelee sieraimistansa juurikuin suulaen ja nenän yhtymäseudussa olisi joku tukkeuma puheenjuoksulle, ja alkaa puhua. Hän lausuu kaikki kokoukseen saapuneet tervetulleiksi, huomauttamalla erityisesti yhtä, hän kääntyy tässä kohdassa sivummalla yksikseen istuvaan senaattoriin, — yhtä väsymätöntä ja harrasta isänmaan ystävää, jonka aina valvova silmä nyt on sattunut tätäkin isänmaamme sopukkaa näkemään ja läsnäolollaan virkistämään. Kaikki luovat silmänsä senaattoriin päin, joka istuu tuolillaan takakenossa hattu polvella ja kiertelee mietteihin vaipuneena partaansa, katse väsyneen ja raukean näköisenä epämääräisesti väkijoukkoon kääntyneenä. Sitten tekee puheenjohtaja, tavantakaa nenästään yskähtäen ja samalla toistaen jonkun tärkeämmän sanan, "lyhyesti" selkoa tämän "jalosta aatteesta syntyneen ja kansan yhteistä parasta tarkoittavan" seuran viimevuotisesta vaikutuksesta ja julistaa kokouksen avatuksi. Jussila on koko puheen ajan katsellut kulmat rypyssä puheenjohtajaa ja välillä vilaissut, minkä vaikutuksen hänen puheensa tekisi sivummalla istuvaan korkeaan henkilöön. Mutta kun hän on huomannut, ettei senaattori ole mitään erityistä liikettä tehnyt, eikä millään tavalla katsettaankaan kääntänyt, on hänen otsansa taas hetkeksi silinnyt. Sillä hänen on aina pistänyt sisullensa ja pistää nytkin sen miehen puhetaito, joka siinä pöydän takana niin vapaasti ja rohkeasti, käsillään liikkeitä tehden sanoja singauttelee ja voi melkein tyhjästä puhua noin pitkältä. — Kun voisi oppia sen konstin, mietti Jussila. — Mutta se on opittava, koko elämän uhalla on se opittava, sitä on harjoiteltava ja oltava rohkea! Ja kun sitten ruvetaan valitsemaan palkintotuomareita, niin nousee Jussila ensimmäisenä reippaasti ylös, kakasee onnistumattomasti kurkkuaan, luettelee läpitse koko ystäväpiirinsä, isäntiä ja emäntiä, mitä niitä kokouksessa läsnä on, ja sanoo lujalla äänellä, että se ja se siihen ja siihen talouden haaraan, heilauttaen kättään kutakin nimittämäänsä henkilöä kohden. Sitten hän istuu ja alkaa tyytyväisen näköisenä leukaansa silitellen kuiskailla jotain vieruskumppanilleen, Mikkolan isännälle. Mikkola nousee ylös ja luettelee taas samat henkilöt, jättäen sentään itsensä pois, mutta mainitsemalla sen sijaan tilallisen Anton Jussilan ja hänen emäntänsä. — Jahah. Jahah! sanoo puheenjohtaja. — Merkitkää ylös, sihteeri! Ja niin ehdottavat useimmat etevimpien nimessä kulkevat isännät ja emännät toinen toistaan, kunnes palkintotuomarien luku on täysi, jolloin puheenjohtaja kuuluvalla äänellä kysyy, onko se kokouksen yksimielinen tuuma ja päätös. Oven puolelta parvea kuuluu sama epäselvä sorina, joka kaiken aikaa on puhetta säestänyt ja josta ei tiedä onko se myötä vai vastaan, ja puheenjohtaja napauttaa kuuluvasti kynällään pöytään ja käskee sihteerin merkitsemään pöytäkirjaan kutka ovat valitut. Julistetaan sitten keskustelukysymykset alkaviksi ja niistä on ensimmäisenä "juurikasvien tarkoituksenmukainen viljelys ja käytäntö". Jussila oli tähän saakka ollut aivan levollisena, seurannut innokkaasti vaalin menoa, eikä hetkeen ollenkaan muistanutkaan, että juuri hänen piti se kysymys pohjustaa. Nyt on tosi edessä, eikä se tunnukaan hänestä oikein lyövän yhteen niiden kuvitusten kanssa, joita oli hänen eteensä auennut silloin kun hän kysymystä valmisteli, kirjoitti ja kamarissaan ääneensä luki. Hän oli sitä silloin lukenut vaan niinkuin olisi ollut omassa kuntakokouksessa tuttujen kesken, eikä ollut laisinkaan osannut ottaa lukuun senaattoria, agronomia eikä monia muita vieraita herrasmiehiä. Ja nyt alkoi hänen rohkeutensa pettää. Yhtäkkiä pälkähti päähän ajatus, että jos ilmoittaisikin ettei ollut muilta kiireiltä ennättänyt kysymystä valmistaa, vaan että siitä kyllä sopisi muutenkin yleiseen keskustella. — Mutta ei, se ei sovi, sillä itsehän hän oli sitä tehtävää pyytänyt jo kuukausia sitten, ja toisekseen tulisi siitä ilmeinen häpeä ja hänen arvonsa olisi kerrassaan mennyttä juuri sillä hetkellä, siinä kauvan odotetussa ja kauvan valmistetussa tilaisuudessa, jossa hänen sille pitäisi antaa pääpotku nousemaan päin. Hän nousi päättävästi seisaalleen. Mutta polvissa alkoi vähän vavahdella, suupielet värähtelivät ja yskäkin tuli arkana, kiljahtavana, eikä ollenkaan niinkuin jokapäiväisiä asioita puhutessa. — Kun sopisi puhua istuillaan, mietti hän, — ettei olisi niin jokaisen nähtävänä, tahi kun olisi pöytä mihin nojata niinkuin puheenjohtajalla, sillä tämähän on niin turvatonta. Hänkin katselee tuolta niin odottavan näköisenä, eikö lie ollut itselleenkin ennen vaikeata, ja kaikki katselevat, ja ovat nyt niin hiljaa oven puolessakin, äsken siellä kyllä sohisivat. Ja hän katsoi taakseen niinkuin olisi tahtonut sanoa, että rähiskää nyt edes siellä! Tuntuu kuin penkki vetäisi Jussilaa istuilleen takaisin ja hän todella kyyristyykin vähän matalammaksi, koukistaen polviaan ja painaen päätään olkapäittensä väliin. Vieruskumppanit, jotka huomaavat hänen tuskallisen tilansa eivätkä soisi omalle pitäjälle mitään häpeätä tulevan, vaan vallan päinvastoin, nykivät häntä salaa reiteen ja kuiskivat, että "anna tulla vaan!" Ja Jussila alkaa. — Naurista, hm hm, naurista on monta eri lajia, valkoisia ja, hm hmm… ja vaikka hän katselee lattiaan, tuntee hän sentään senaattorin raukean katseen ja puheenjohtajan puoleksi pilkallisen, puoleksi säälivän hymyn päällään, ja muisti pettää, vaikka aamulla vielä oli osannut sanottavansa ulkoa kuin isämeidän. Eikä ollut aikaa ajatella mitä ne nyt olivat ne toiset naurislajit, sillä siitä tulisi liian pitkä keskeytys. Hiki oli ollut jo ennestäänkin ylen kuumassa ja kansaa täyteen ahdetussa navetan parvessa, jonka asfalttikattoon aurinko paistoi täydeltä terältä, vaan nyt alkoi vesi valua vallan virtana hänen kasvoiltaan, ja tuntui niinkuin joku sisällinen voima sillä hetkellä olisi pakottanut häntä hyökkäämään väkijoukon lävitse ja ulos ja juoksemaan karkuun koko talostaan. Jussilan emäntä istuu kanttorin rouvan kanssa sivuseinällä. Hän on puhunut tälle paljon heidän Anttonista, sen toimista ja ankarasta kiireestä, ja pysyttänyt lehevää muotoansa hyvin näkyvissä, mutta nyt on kuin painuisi hänkin pienemmäksi istuimellaan ja hän vetää kasvonsa kattotuolista riippuvan pihlajan oksan verhoon, vaikka pikkuista ennen oli sen taivuttanut sivulle. — Onkohan se Anttoo kipeä? Mikähän sille nyt tuli? Täällä on niin kauhean kuumakin, kuiskailee hän vierustoverilleen tuskallisena. Mutta lähimmät ystävät ovat uhuttaneet ja kehottaneet Jussilaa yhä, että "ann' tulla vaan", hän oli lujalla tahdolla, melkein hammasta purren saanut murretuksi sisällisen heikkoutensa ja vapisevin käsin kaivanut moneen ryppyyn mytistetyn paperin taskustaan. Siitä alkaa hän lukea aluksi väräjävällä, vaan sitten yhä vakautuvammalla äänellä, ja lukee melkein sanasta sanaan "Arrheniuksen maanviljelysopista" otetun luvun juurikasvien viljelyksestä, ja on loppuun päästyään jo niin rohkea, että puristaa paperin kourassaan housunsa taskuun ja sanoo ulkomuististaan, kuinka paljon niitä päivässä sopii lehmälle antaa, ja että ne "järkiperäisessä karjanhoidossa ovat ihan välttämättömiä". Ilman niitä ei ole karjasta mitään tuloa toivomista. Nyt sitä olisi tullut vaikka kuinka pitkältä, kun vaan olisi ollut ainetta jatkaa, ja vielä pohjustuksensa lopetettuaan seisoo Jussila kotvan aikaa pyyhkiellen kämmenellään otsaansa ja katsoen tyytyväisenä ympärilleen, nähdäkseen minkä vaikutuksen tämä hänen tietojensa näyte oli tehnyt. Parvella oli kaikki ennallaan, sama sohina oven puolella, missä kuljettiin sisään ja ulos, ja sama virallinen jäykkyys ja painava kuumuus perän puolella. Ja vaikkei mitään erityistä vaikutusta huomannutkaan, piti Jussila tätä sentään ensimmäisenä varsinaisena voittonaan julkisuuden alalla, joskin se oli ontuen saavutettu. — Kyllä sitä sentään lähtee, kun alkuun pääsee ja on oikea asia mistä puhuu, sanoi hän hiljaa vieressään istuvalle Mikkolan isännälle. — Saas nähdä vieläkö on kellään mitään sanottavaa siihen? No, ehkä jotain, mutta ei se siitään enää selvene! Asia ei sentään ollut Jussilan selityksellä vallan valmis, sillä lyhyen äänettömyyden perästä kohottautui agronomi, se ennenmainittu nuori herrasmies istuiltaan ja pyysi puheen vuoroa. — Ka! Mitähän tuolla on sanottavaa, kuiskasi Jussila, joka oli tullut erittäin vilkkaaksi, kääntyeli joka taholle ja sopotteli lähimpänä istuvien kanssa, juurikuin nyt jälestäpäin olisi tahtonut näyttää, ettei se ollut ollenkaan pelko eikä hämmästys, joka häntä puheensa alussa oli vaivannut. — Jokohan alkaa muutella ohjeitani, poika! Ja sillä aikaa, kun agronomi huonolla suomen kielellä ja pitkissä sotkuisissa lauseissa tekee laajalta selkoa juurikasviviljelyksen levenemisestä yleensä, selittelee Jussila kuiskimalla lähimmilleen, mitä miehiä nuo akronoomit oikeastaan ovat. — Ne eivät tienneet oikeasta asiasta mitään, ei niin mitään. Eikä hän voinut niitä sietää kirjoista temmattuine viisauksineen, vaikka viime syksynä hänenkin sentään oli täytynyt hakea luokseen yksi mokoma ja sitä passata, kun oli koetettava palkintoa niityn hoidosta ja saatava puoltolause. Sekin oli ensin ruvennut moittimaan ojia ja antamaan neuvojaan, niin kuin ne aina tekevät, kun heitä itseään ei ole haettu ojamittaa antamaan, mutta kun hän oli suoraan sanonut, ettei hän haukkumisia kuullakseen ollutkaan herraa niitylleen vienyt, oli se heti ruvennut hyväksi mieheksi. Tietää se toistain turhia vedellä, lopetti Jussila yhä kovemmalla äänellä, joka loppui väkiseltä päässeeseen naurun hytkäykseen. Mutta agronomi on jo ennättänyt iskeä kiinni Jussilan pohjustukseen. Hän sanoo, että edellisen puhujan antamat ohjeet ovat vanhentunutta, ruotsalaista "metoodia", jonka hän huomasi varsinkin siitä, että puhuja oli maininnut vakojen välimatkan 67 senttimetriksi, sillä nykyjään käytetty ainoa oikea välimatka on 65 senttimetriä. Hän on sitä itse Saksanmaalla tutkinut ja mittaillut. Jussila teroittaa korviaan. — Mitä se sanoo! Ettäkö 65 senttimetriä. Ei ikinä, kun opistossakin sanottiin… ja neljäkösataa kuormaa lantaa? Se on hassahtanut, poika paha, kuiskii hän taas ja tekee sellaisen liikkeen niin kuin aikoisi siirtyä istumaan takanansa olevan polville, ja sanoo kovalla äänellä: "herra puheenjohtaja". — Isäntä Jussilan puheenvuoro. — Mitä edelliseen puhujaan tulee, niin en voi hyväksyä hänen vakovälimatkojaan. Kyllä se on 67 senttimetriä paras, niin sanottiin opistossa ja niin sanoo Arenjuskin. Ja jos sellainen määrä lantaa tarvittaisiin, niin eihän niitä viljelisi kukaan. — Luuleekohan tuo herraspoika, ettei meidän Anttoo tunne uusia mittoja, sopotti Jussilan emäntä kanttorin rouvalle. — Heti uudenvuoden aamuna, kun uudet mitat tulivat voimaan, pyysi Anttoo tesilitran kahvia, hihii. Tunsipa silloin jo… — Mitä tapaa te itse olette käyttänyt? kysyy agronomi Jussilalta. Nyt huomasi Jussila, että olisi pitänyt pitää suunsa kiinni. — Enhän minä ole tullut niitä itse koettaneeksi kuin vähän hajakylvöllä suossa, änkkäili hän hiukan hämillään. — Mutta hyvää rehua ne ovat, lisäsi hän kuuluvammin, koettaen saada asian toiselle tolalle. Mutta agronomi väitteli innostuneena välimatkasta yhä, vaikka varmaan hän ei ollut kylvänyt rehunaurista enempää kuin Jussilakaan. Oven puolella seisoo vanhoja ukkoja käyden välillä ulkona piippuun pistämässä ja siellä omista asioistaan keskustelemassa, välillä taas tullen vinnin puolelle kuuntelemaan. Siinä on joukossa miehiä, jotka kyllä ovat naurista "sylkeneet" ja muistavat naurispuuron maun niiltä ajoilta, kun vielä kaskia vierrettiin ja niissä naurista juurusrukiin seassa viljeltiin. Mutta se viljelystapa on jäänyt jo unohduksiin ja he ovat kylväneet vaan perunaa ja vähän lanttua seinivierille, silmämäärällä vaot ajaen, käyttämättä siinä sen tarkempia mittoja. Heitä näyttää toisten väitös puheenjohtajan pöydän puolella tavallaan huvittavan ja pitävät he siitä omaa keskusteluaan puheenvuoroista huolimatta. — Kuules Mattila, sanoo siinä väkijoukossa muuan ukko toiselle miehelle, joka seisoo vähän sivulla hänestä — kun meillä ei ole vielä sitä meeterimittaakaan… Nuori kansa ympärillä purskahtaa nauruun ja perältä kuuluu monista suista: hs! hs! — Kyllä minulla on se vanhanaikainen naurismitta vielä suussani, jos se siksi tulisi, sanoo Mattila. — Mutta pantaisiinko nyt kaikki sonta naurismaahan ja tulisi leivästä loppu. Ei taitaisi nykyinen polvi ruveta naurishaudalla elämään. Ehei, kun peltoni vä'itän, niin rukiin siihen kylvän. — Lehmillehän niitä syötetään, kuulitteko, sanoo joku. — Kuralle ne panevat lehmänkin. — Ettekö te voi olla hiljaa täällä, vanhat miehet! sanoo kovin loukatun näköisenä muuan nuori, hieno isäntämies, joka koettaa pujotteleida joukon lomitse ulos. — Sinatöörikin istuu siellä ja te häpäisette mehkallanne koko kokouksen. — Hän viisi meidän nauriistamme. On hänellä parempaakin pään vaivaa! — Eipä tiedä, sanoo toinen, — koska on niin kauvan siellä viipyneet minunkin maakirjani. Ja juttu käy entistä menoaan vaan kiellosta ja tyssäytyksestä huolimatta, vaikka jonkun ajan kyllä vähän tukautettuna. Perällä parven väitellään yhä samasta asiasta ja aina innokkaammin vaan. Jokainen, joka luulee asiaan jotain tietävänsä, pyytää puheenvuoroa. Muuan lihava kartanon omistaja naapuripitäjästä, joka harjoittaa suurta sahaliikettä, väittää kysymyksessä olevaa viljelystä äärettömän tuottavaksi. — Syy on vaan siinä, sanoo hän, — että talonpoikainen kansa on niin vanhoillista ja kaikkea yritteliäisyyttä vailla, ettei se tahdo eikä rohkene panna pääomaa kiinni mihinkään, ja tämä viljelys vaatii uudenaikaisia työkaluja ja paljon ostolantaa. Kun saataisiin ennakkoluulot voitetuiksi, leviäisi juurikkaiden viljelys kylläkin. — Kelpaa sen puhua, kelle saha jauhaa rahaa kuin köyttä, vaikka ruokkisi vehnäpullilla koko karjansa, sanoo taas oven puolelta joku kuuluvasti. Silloin nousee istuiltaan sivuseinällä muuan vanha, hienopiirteinen ukko yksinkertaisessa puvussa ja ottaa puhevuoron. — Eihän vanhan tarvitsisi enää näihin nuorten seuroihin sekaantua, sanoo hän vakavalla, hiljaisella äänellä, mutta tekee sentään mieli jotain joukkoon puhua. Enhän minä tiedä mitään näistä uudenaikaisista viljelyksistä, kun olen kaiken ikäni karjaani heinillä ja suuruksen voimalla vaan lypsättänyt ja sillä maidossa pysynyt, enkä asiaan pysty sanomaan kokemuksestani sitä enkä tätä. Mutta voihan tätä uuttakin keinoa koettaa kuka tahtoo, ja jos se niin hyödyllistä on ja maidon annille etuisaa, kuin tässä on väitetty, niin eiköhän herra agronomi asian lopuksi näyttäisi meille kuinka se käy päinsä. Onhan täällä auroja ja pehmeätä peltoa, niin ehdottelen minä, että tämä herra kyntäisi meille muutamia harjavakoja niillä omilla mitoillaan, koska kuuluu vallan siihen toimeen olevan palkattu ja tuntuu tässä joukossa paraiten sen konstin tuntevan. Lähdettäisiin miehissä katsomaan ja oppimaan. — Kyllä Kartanon ukko tietää mitä puhuu, kuuluu ääniä takaapäin, jossa muuten nyt on oltu aivan hiljaa. Agronomi kumartaa puheenjohtajalle ja lausuu jotensakin tiukasti, ääni hiukan värähtäen: — Pyydän huomauttaa edelliselle puhujalle, etten minä ole tullut tänne kenellekään kyntömieheksi. Se hänen pitäisi tietämän. Minun virkani on antaa tietopuolista opastusta ja kehotan arvoisaa puhujaa tässä kohdassa kääntymään kynnönneuvojan puoleen. — Onko se sellainenkin virkamies? Lieneeköhän tuo täällä nyt? kysyy Kartano. — Jaa, minä en voi tietää, tiuskahtaa agronomi ja painautuu istumaan taas, heittäen niskaansa niin että tukka höllähtää ja rillit solahtavat oikealta kohdaltaan alemmaksi nenän selälle. — Mutta kun kruunu niitä monenmoisia maanviljelysherroja palkkaa, jatkaa Kartanon ukko itsepäisenä, ja sentään tälläkään kulmalla ei ole juuri milloinkaan niitä toimessaan nähty, niin olisipa nyt kerran katseltu, mitä ne saavat aikaan. Puheenjohtaja alkaa naputella kynällään pöytään, senaattori, joka kaiken ajan on istunut pää kumarassa niin kuin omissa mietteissään, katsahtaa ylös, ja agronomi alkaa kiivaasti puhua persoonallisuuksista ja loukkauksista. Jussila on hyvillään kovin, kun agronomia annetaan nenälle, mutta se häntä pistättää, ettei pitänyt itse osata sitä tehdä, osata eikä rohjeta, vaan että piti tuon ukon päästä se sanomaan. Siitä sitä taas tyhmät isännät, torpparit ja muut itselliset ylistävät ja kahta innokkaammin sen vetelemisiä kunnankokouksissa kuuntelevat. Se se aina kaikki asiat sotkee. Samassa tunki eräs mies väkijoukon lävitse perälle saakka joku paperi kädessä ja jäi vähän epäröisenä ensimmäisen penkkirivin kohdalle seisomaan. Joku kysyi mikä paperi se oli. Mies ei tiennyt muuta kuin että se asemalta vaan tänne määrättiin tuomaan sille herralle, mikä se nyt olikaan, ja hän selkähevosella toi. Asia selvisi siten, että siinä oli sähkösanoma senaattorille. Senaattori repäsi sen hermostuneesti auki, nousi sitten istuiltaan ylös ja meni keskustelemaan puheenjohtajan kanssa. — Hänen piti tänä iltana matkustaa suoraa päätä Helsinkiin, vaan tahtoi kumminkin miettiä asiaa hiljaisuudessa ja pyysi päästä yksinäiseen huoneeseen hetkeksi. Isäntä itse, Jussila, johdatti hänet väkijoukon lävitse parvelta alas, vei kamariin salin sivussa ja kysyi ovella tarvitsiko herra sinatööri mitään. Ei sanonut hän mitään tarvitsevansa ja isäntä poistui saliin, johon emäntäkin jo oli rientänyt jälestä ja nyt uteliaana kyseli mitä tärkeitä asioita heillä oli ollut, kun he niin yksissä olivat huoneelle tulleet. Ja unohtaen kokonaan väittelyt navetan parvessa jäivät he kumpikin saliin ja istuivat siellä hiljaa sopotellen. Emäntä oli tuhannessa tuskassa siitä, että olikohan vaan kaikki paikat tarpeeksi siistityt kamarissa. Ja kun ruuan laittajat kantoivat saliin astioita ja asettivat niitä siellä paikoilleen juhlapäivällistä varten, sanoivat he kumpikin hyvin salaperäisen näköisinä: hiljaa, hiljaa herrantähden! ja osoittivat kamarin oveen. Mutta senaattori avasi kamarissa akkunan, josta omenapuitten ja koivujen lomitse näkyi pellon takaa nummi ja sen loivaa lapetta alas laskeutuva keltainen maantie. Ikkunan kohdalla oli viheriällä veralla päällystetty kirjoituspöytä ja siinä erityisellä matolla kirjoituskojeet siistissä järjestyksessä, sekä näkyvimpänä kaikista isopäinen kuntakokouksen sinetti niin kuin kuningas sakkilaudalla. Toisella puolella pöytää oli ikkunan pielessä piikkiin pistettynä suuri pakka "Uusia Suomettaria", toisella puolella samallaisessa piikissä muita papereita. Kirjoitusmaton sivulla oli kuntakokouksen pöytäkirja ja nurkassa riippui iso, nahkainen kirjalaukku. Senaattori ei niihin pannut mitään huomiota. Hän ei voinut aavistaa, että viereisessä huoneessa kaksi henkeä sykkivin sydämin ja hehkuvin silmin koetti arvailla, että mitähän se tuumii kun täällä sivukylässä näkee sellaisen komean kirjoituspöydän, siinä kunnan sinetin ja pöytäkirjan, eiköhän silmäille pöytäkirjaa, Suomettaret ja ja… Mutta vieras siellä kamarissa istahti vaan huokaisten tuolille pöydän edessä saatuaan ikkunan auki, laski kyynärpäänsä pöytään, painoi leukansa kämmeniään vastaan ja katseli miettivänä ikkunasta ulos. Äkkiä antoi hän kätensä luisua partaansa pitkin alas, vilkasi haukotellen ympärilleen pöydällä, nousi sitten ylös ja kurkisti ovesta saliin. Jussila säpsähti juuri kuin olisi ollut jossain pahanteossa. — Voisiko isäntä antaa minulle pienen palan paperia ja kirjekuoren? Isäntä hypähti kumarrellen kamarin pöydän luo ja otti laatikosta paperia pöydälle kokonaisen pakan, vilaisten hätämältään ympäri. — Kaikki sattui hyvästi, mainiosti, ajatteli hän. — On hän varmaan huomannut, että minä olen kuntakokouksen puheenjohtaja, ja suu hymyillen tyytyväisyyttä avasi Jussila sivulta pöydän kurkoittaen läkkipullon korkin, sekä vetäytyi sitten syrjään, samalla kun senaattori nykäsi tuolin lähemmäksi pöytää ja istui. — Äs! sanoi hän samassa ja vei kynänvarren lähemmäksi lasisilmiään. Jussila, joka juuri oli ollut poistumaisillaan kamarista, säikähti niin kuin olisi tuli ollut irti, ja riensi takaisin. — Olikohan vaan kynä huonossa kunnossa? kysyi hän tuskallisella äänellä, minä otan uuden täältä laatikosta. — Ehei, naurahti senaattori. — Minä vaan ajatuksissani pistin väärän pään mustepulloon ja tahrasin isännän paperin. Olen aina tottunut pitämään kynänvarren näin päin terä oikealle. Se menee siitä suorastaan pulloon näin, katsokaas, ja nyt en malttanutkaan katsoa. — Kunpa sen olisi tiennyt, ajatteli Jussila, seisten siinä kuin katuvainen syntinen ja pyyhkien kynänvartta nenäliinaansa. Ja kun hän salissa yhtyy emäntään ja piikaan, on hän niin tulistuneen ja suuttuneen näköinen, että nämä melkein säikähtävät. — Ois, vois! Saakeli sitä kantaalia kumminkin! Ettei pitänyt tietämän, ettei pitänyt sinullekaan sattuman, sen siellä siivoilit, että olisit sen asettanut näin päin! ähkii hän kuiskimalla, heilautellen toista kättään nyrkissä, toinen niskatukassa, ja alkaa ällistyneille naisille tulitikulla näytellä ja selittää, kuinka päin kynänvarsi vasta on asetettava. Navetan parvella alkaa keskustelu laimentua, puheenjohtaja painaa tuon tuostakin päänsä alas ja vie kätensä suunsa eteen, sihteeri istuu käsi poskella ja raapustelee lyijykynällä pöytää. Oven puoli parvea on tullut melkein tyhjäksi ja peräpenkeillekin ilmaantuu aukkoja. Ja kaikkiin kysymyksiin merkitään pöytäkirjaan vaan lyhyesti "keskustelu vastaukseksi". 7. Kuuma päivä, seisoskeleminen ja varsinaisen toimen puute on alkanut raukaista enimpiä kokouksessa olijoita, ja yleisenä tunnussanana haukotuksien lomassa on: huhhuh, kyll on kuuma! Ja tuumitaan toinen toiselleen, että saisipa jo sataa kerran. — Saisipa makeastikin. — Mutta kun ei sada. — No ei koko kesänä. Hohhoh sitä hellettä! Omankyläiset ovat lähteneet yksi toisensa jälestä kotiinsa. Pitkämatkaiset ovat käyneet rattaittensa luo, juotelleet hevosiaan ja sitten istuneet aisalle tai nurmelle ratasten taa haukkaamaan kotoisia eväitä. Mutta kaikki ne, jotka tahtovat uhrata kaksi markkaa keskiruumiinsa vahvistukseksi, syödä herroiksi herrain seurassa, oleilevat piha-aituun sisäpuolella ja odottavat juhlapäivällisen alkamista. Siinä he kävelevät istuskelevat ja juttelevat ryhmissä. Senaattori on istunut puheenjohtajan ja sen lihavan sahaherran kanssa lehtimajaan pihan keskessä ja härppivät siinä limonaatia vilpoisikseen. Sillä paikalla tuntuu olevan erityinen vetovoima muutamiin nähden. Jussila siinä jo on istunut kotvan aikaa, miettien mitä ottaisi puheeksi hänkin puolestaan. Pappi on kävellyt useita kertoja ohitse ja ympäri ja lopulta mennyt majan sisäpuolelle hänkin ja istunut laudalle kädet polvilla. Lukkari on väsynyt tahtia lyömään ja siirtynyt hänkin esimiehensä jälestä lehtimajaan röyhyävä sikaari hampaissa. Ja vähä vähältä ilmaantuu siihen muitakin, sekä herrasmiehiä että etevämpiä talonpoikia. Jokainen on halunnut päästä kuuntelemaan mistä siellä keskustellaan ja jos mahdollista lausumaan sanansa joukkoon itsekin. Mutta siellä ei keskustella juuri mitään, ja jota useampia miehiä siihen yhtyy sitä laimeammaksi käy kanssapuhe. Istutaan vaan siinä leppoisassa kesäpäivän lämpimässä niin kuin kanat orrella. Siinä kävi niin kuin usein käy seurassa, jossa on eri asemassa olevia henkilöitä, herroja ja talonpoikia yhdessä. Kummallakin puolella on eri harrastukset. Ja jos on samojakin, niin katsantokanta sekä ajatuksensa ilmilausuminen niistä on niin eriävä, että tavallisinkin kanssapuhe useimmin käy ontuvasti. Jos herrasmiestä ei haluta puhuttaa talonpoikaa, istuu tämä melkein säännönmukaisesti vaiti, paitsi jos on sattunut ottamaan puhelahjaa sisäänsä pullon suusta. Mutta tässä seurassa ei nyt ollut sellaista ketään. Se on jonkunlainen epäluulo, joku varovaisuus ja pelko ettei puhuisi tyhmyyksiä, joka useimmin tekee rahvaan miehen tuppisuuksi, kun säätyhenkilöitä, varsinkin tuntemattomia on saapuvilla. Sattuu sentään toisinaan olemaan joku joukossa, joka tahtoo näyttää, että voi sitä siltä löytyä tietoja ja voidaan tajuta muutakin kuin pellon kyntöä, vaikkei ollakaan korkeitten koulujen ovia avattu. Jussila sen mielestään oli tänään jo yhden kerran näyttänyt ja niinkuin rohkaistuneena siitä katkasi hän nytkin äänettömyyden ja alkoi vahvalla äänellä puhua yhteisistä asioista. Hän alkoi kosketella kunnan asioita puolelta jos toiseltakin, mutta enimmäkseen "varjopuolilta", niin kuin hän itse sanoi. Ja niitä varjopuolia, jotka korjausta kaipasivat, oli hänen mielestään paljon, melkein joka alalla, kun vaan olisi korjaajia. Kaikki kunnan asiat, jotka hänen mieltään painavat ja joihin hän parannusta haluaa, tahtoo hän tuoda esiin. Välillä vilkasee hän lautain yhtymäkohdassa pöydän takana istuvaan vanhaan herraan, nähtävästi odottaen, että hänkin avaisi suunsa. Mutta hän, jonka päällä kaikkien muittenkin katseet lepäävät, ei tuhlaa sanojaan liiaksi. Puheenjohtaja siinä vieressä tekee vaan silloin tällöin, juuri kuin toisenkin puolesta, jonkun huomautuksen. Jussilasta tuntuu niinkuin sen miehen huulilla aina olisi pieni ivallinen hymy, ja se vihlasee hänen sappeaan, mutta hän ajattelee vaan, että annahan ajan kulua, enköhän istu vielä kerran minäkin valtiopäivillä. Virnistelepä sitten vielä. Kun ei ole saanut toivottua tulosta yhdestä asiasta, siirtyy Jussila ilman isompia valmistuksia toiseen ja alkaa puhua kouluista sekä niiden rakennuksista, kuinka tässäkin kunnassa kynsin hampain isketään vastaan joka kerta kun uutta koulua olisi aikomus perustaa. — On se kumma, että niitä yksinkertainen kansa vastustaa, kun niitä vastusti vanha pastori vainajakin, yhtyy lukkari puheeseen. — Tai ei hän niitä suorastaan vastustanut, mutta puhui niistä aina niin halveksuvasti, että se vaikutti pahaa sanankuulijoihin. Ankara tässä on taistelu valon puolesta ollut ja tulee olemaan kauvan vielä. Kuinka monta turhanpäiväistä kokousta sain minäkin ennen pitää ollessani kuntakokouksen puheenjohtajana, kyllä se muistetaan! lopettaa hän heittäen katsauksen ylitse koko miesparven. Ja ikäänkuin saattaakseen parempaan huomioon mistä päin se puhe oli tullut, alkaa hän kakoa kurkkuaan ja syleksiä niin, että vieraammat joukossa kummeksien katselevat häntä ja luulevat varmaan hänen jo nielleen sikaariholkkinsa. — Niin, toivotaan nyt, että saamme uudessa kirkkoherrassa yhteistä hyvää harrastavan miehen, riensi silloin Jussila sanomaan ja katsahti tarkoittavasti siinä sivussa istuvaa nuorta pappismiestä, virkaatekevää kirkkoherraa. Tämä oli hyvin vähän ottanut osaa puheeseen, istunut vaan kumarassaan niinkuin sivulta kuulijana. Mutta Jussilan viimeiset sanat ja tuo hänen merkitsevä katseensa vaikuttivat pastoriin niinkuin sähkövirta olisi niiden mukana mennyt häneen, kulkenut pään puolesta pitkin ruumista alas ja maahan virratessaan pannut hänen pitkän, piukan kenkänsä kärjen viipottamaan. Ja siinä samassa nousi hän istuiltaan ja poistui joukosta. — Teillähän on paljon suuria muutoksia tulossa seurakuntaanne, sanoi puheenjohtaja. — Joko pappilanne valmistuu? — Johan se kohta. Mutta pulassa on oltu senkin kanssa. Se pitäisi eräitten mielestä rakentaa niin kuin mikäkin läävä, vaikka riitinki on hyväksytty ja sen mukaan on rakennettava. Mitähän sitä ensiksi hyväksyivät, kun eivät kumminkaan tunne sitä enempää kuin sika hopealusikkaa! sanoi Jussila harmillisesti hymähtäen. — Komeampa huudetaan siitä tulevan. Kelpaa siinä uuden kirkkoherran asua, sanoo puheenjohtaja. — Ei liiaksi, ei ollenkaan liiaksi. Kohtuuden mukaan vallan. — Mutta kuuluupa tulevan kaksi kyökkiäkin, toinen kivijalkaan, missä piiat saavat salaa kahvia keitellä, sanoo taas puheenjohtaja naurahtaen, ja näyttää kuin hän tahtoisi hiukan ilvehtiä kunnanmiesten kanssa. Lukkari saa uuden yskäkohtauksen ja koettaa sen lomassa väittää, että sellainen puhe on pilkkaajien ja kateellisten alkuunpanema, ja hänen katseestaan huomaa selvästi, että hän niihin lukee juuri tuon ulkopitäjäläisen puheenjohtajankin. — Meijerihän se on, hän sanoi. — Eihän nykyaikana ole muusta tuloa kuin meijereistä, ja sitä silmälläpitäen on rakennustoimikunta menetellyt vallan viisaasti. Lukkari, joka on erittäin innokkaasti toiminut maitotalouden alalla seurakunnassaan, olisi nyt valmis pitämään kokonaisen esitelmän meijereistä, joka olisikin mainiosti soveltunut tilaisuuteen, mutta Jussila ottaa sanan hänen suustaan ja pysyttää puheen papeissa. On eräs seikka uuden kirkkoherran suhteen, joka vuosikauden on kytenyt hänen ja muutamien muidenkin kuntalaisten mielissä, eräs pulmallinen asia, josta hän nyt päättää ottaa selon, koska on tässä joukossa mies, jolta voi ratkaisun siihen saada. — Kuinkahan sen asian laita on, herra sinatööri, sanoo hän, — kun tämä meidän pitäjäs on niitä keisarin pitäjiä ja tähän nyt tulee kirkkoherran vaali, niin, niin ottaakohan korkea keisarillinen sinaati ollenkaan sellaisissa vaaleissa huomioonsa seurakunnan toivomuksia, vai itsekö se määrää kenen tahtoo? Nyt saadaan kuulla, että useimmin se määrätään seurakunnan valinnan mukaan. — Minä tätä seikkaa vaan sen vuoksi kysyin, kun meillä on täällä koko kunnan yksimielinen ja harras toivo saada tämä meidän nuori jalo pastorimme kirkkoherraksi, ja on tässä pelätty, että jos ei häntä nuoren ikänsä tähden kelpoitettaisi. — Onko hän vaalisijalle päässyt? — Ei. Ei ole vielä virkaa aukikaan pantu, mutta kohdakkoin se tapahtuu, kunhan pappila on valmis. Tämä pastorimme hakee myös, Jussila nyökäytti päätään siihen suuntaan mihin pappi oli poistunut, — ja tietysti hän vaaliin pääsee, koska ylimmät kiitokset sai tänä kevänä pastoritutkinnossakin, mutta se on eri asia, jos sitten korkea sinaati hyväksyy hänet. Kyllä se olisi ainakin seurakunnan vakaa toivo. Syntyi hetken äänettömyys. Asia oli kuin umpiperässä, josta korkean vieraan odotettiin se johtavan pois tai antavan edes jotain toivoa sen hyvään päättymiseen. — Kyllä hän on niitä jaloimpia pappismiehiä, säesti nyt Mikkola Jussilan sanoja, saatuaan ensi kerran tarpeeksi aikaa avaamaan suunsa, ja näyttämään, ettei hänkään ollut aivan mykkä. Hän oli istunut koko keskustelun ajan torkkuvan näköisenä ja jonkin kerran raottanut tiukkaan suletuita huuliaan ikään kuin ruvetakseen puhumaan, mutta aina vietiin häneltä sana suusta ja silloin käännätti hän joka kerta päätään sinne päin mistä ääni kuului, jolloin koko hänen yläruumiinsa kääntyi samaan suuntaan, niin kuin lukkarin penkissä kirkossa vanhanaikuinen numerotaulu. — Ja se olisi auttamaton vahinko koko seurakunnalle, jollei sellaista valpasta ja yhteistä hyvää harrastavaa miestä saataisi, jatkoi vielä Mikkola hammastensa välistä, kun kerran oli puheen alkuun päässyt. — Jaah, sen te tietysti saatte nähdä sitten kun aika tulee, sanoi puheenjohtaja, kun senaattori ei näyttänyt pitävän mitään kiirettä vastatakseen tähän miesten mielestä niin tärkeään asiaan. Sahanomistaja on tämän jutun ajan hiljaa keskustellut erään toisen herrasmiehen kanssa ja nyt he nousevat ylös lähteäkseen jaloittelemaan. — Huhhuh! kyllä nyt on kuuma, sanoo lihava herra, pyyhkien otsaansa. Mikkola mutistelee suutansa, kääntelee jäykästi päätään miehestä mieheen vastapäisellä laudalla ja sanoo ylen hartaasti ja varmasti hänkin: — On tosiaankin kuuma ja kuiva! — Eikä tule sadetta, yhtyy heti joku toinen. — Sanokaas! Mikähän tässä lopulta valkaisee, jatkaa Jussila. — Kituen on kasvanut kaikki keväästä lähtien. Ruiskin vasta alkaa heilimöidä ja pitäisi aikaan nähden jo tekemän terää. Ja kun kerran satamaan repeää, sataa tietysti pitkälle, ja silloin se ei tuleennu ollenkaan. — Ei ainakaan siemeneksi, sanoo joku. Eikä ole entisiäkään rukiita, kun huonosti tuli jo viime vuonna. — Kellä niitä on! Rikkaimmilla vähän lienee vanhoja säästöjä ja nepä niistä nyt kiertävät rahaa entisen lisäksi. Ennen kuulumattomaan hintaan ovat jo kohonneetkin, mitä sitten kylvöajan lähestyessä, jos uutista ei siksi saada. Mikkola, joka oli vuosikausia hierustellut suurta viljakauppaa, mutisteli suutaan, mutta ei sentään avannut sitä tällä kerralla. — Siitä saattaa tulla arveluttava asia, mutta kuinkahan moni sen huomaa, tuumaili Jussila. — Korkean hinnan vuoksi myy nyt jokainen, kellä jyväkin on laarin pohjalla, ajattelematta kylvövaraa ollenkaan. — Liiaksi olen myynyt minäkin, sanoi Mikkola, mutta ei selittänyt tarkemmin missä suhteessa liiaksi. — On minulla sentään aina oma vara siemeneksi, lisäsi hän. — Niin, se olet sinä — ja on se minullakin, sanoi Jussila, mutta aatteles kuinka monta on ilman. Melkein koko pitäjäs. Eiväthän ne osaa säästää tai ajatella eteensä missään kohdassa. Ja kuinkahan käy tosiaankin, jos tässä pula tulee? Enpä ole tullut ennen tarkemmin aatelleeksi minäkään. — Juuri tätä samaa seikkaa olen jo kuullut pelättävän muuallakin, yhtyi nyt puheeseen senaattori, ja siinä olisi ajoissa ryhdyttävä tehokkaisiin toimiin. Kaikki kääntyivät häneen ja hän jatkoi: — Vaan koska nyt vielä kumminkin on liian aikaista mitään varmuudella päättää, sillä eihän tiedä mitä saattaa tapahtua, niin ei pidä hätäillä sentään liiaksi. Mutta jos niin epäsuotuisasti kävisi, että tuolla kylvöajan lähestyessä ei näyttäisi uutisesta siemenen toivoa olevan, niin olisi jokaisen yksityisen ja tietysti koko kunnankin edelle parasta toimia yhteisesti ja koettaa saada yhteisesti siemenviljaa muualta. — No sitä juuri minunkin piti sanoa, että yhteisen edun kannalta — aloitti Jussila, mutta samassa törähtivät torvet ikkunan alla ja hänen loppupuheensa ei tullut yleisemmin kuulluksi, sillä kaikki nousivat ylös ja tuli yleinen liike joka taholle. Lukkari oli jo ennättänyt tahtia lyömään, kun oli käyty kuiskaamassa hänelle, että juhlapäivällinen oli valmis, ja taas paukahtelivat hänen kämmenensä pöytään niin kuin paritappumet hurstia sotkettaissa. Ja isännät astelivat lehtimajasta herrain jälessä saliin, johon ahtautui ruokamiestä joka puolelta. 8. Jussila, isäntänä talossaan ja muutenkin niin kuin viran puolesta, haaraosaston esimiehenä, häärii isäntänä päivällisessäkin, joka tilan puutteen vuoksi syödään seisaallaan kuumassa, ahtaassa salissa. Hän kulkee ympäri, katsoo onko kaikki niinkuin oleman pitää ja kehottaa ujompia joukosta ja seinälle vetäytyviä syömään. — Syökää te, sanoo hän, — elkääkä ujostelko. Rahallaan tässä jokainen maksaa! Ja hän on hyvillään väen paljoudesta ja tekee jo summittaisen laskun, kuinka paljon markkoja hän ruuastaan ansaitsee. Mutta niin reippaasti ja rohkeasti kuin hän touhuttaakin ympäri salin, voi sentään jokainen, joka häntä sattuu tarkemmin katsahtamaan, huomata hänen liikkeissään ja sanoissaan jotakin hajamielistä hämminkiä. Näkyy että hänen ajatuksensa liikkuvat muilla aloilla, ei yksinään ruuassa, ja että hän on ikään kuin levoton. Hän hikoilee vahvasti, enemmän kuin muut, pyyhkielee otsaansa ja tekee joskus, hetkiseksi seisattuen johonkuhun kohtaan, teatterimaisen liikkeen kädellään aivan kuin aatoksissaan. Lopulta menee hänen hajamielisyytensä niin pitkälle, että hän töyttää huomaamattaan yhteen ihmisten kanssa, jotka seisovat pöydän ja seinän välissä koettaen toivottoman näköisinä toisin käsin pienentää ruokaansa lautasellaan. Hän huomaa Mikkolan, joka seisoo uunin nurkassa veitsi ja kahveli tyhjällä lautasella ja kiskoo toisessa kädessään olevasta, savustetusta sianlihan viipaleesta hampain palaa irti. — Kuules Mikkola! kuiskaa Jussila tullen luo. Mikkola kääntyy jäykästi häneen päin ja nielasee samassa koko läskiviipaleen yhtäaikaa, kun se on vähitellen solunut kokonaan suuhun, eikä sitä voinut enää siltä tieltään palauttaakaan. Sitten kun hänen silmänsä, suunsa ja muut kasvojensa lihakset taas ovat ottaneet luonnollisen, uneliaan jäykän muotonsa, kysyy hän mitä Jussila tahtoo. — Tule pikipäin tänne porstuakamariin, sanoo Jussila. — Jahaah! Onko siellä muita ketään, kysyy Mikkola katseltuaan hetken totisena eteensä, niinkuin olisi tarvinnut aikaa saadakseen selville mitä toinen tarkoitti. — Ei siellä ole ketään. — Mutta sitten minä otankin ensin toisen lihapalan, niin saan siellä pieneksi. He pujahtivat porstuan lävitse kamariin, joka oli täynnä tyhjiä laatikoita ja muuta sälyä niin kuin joku varastohuone. — Kuule, hyvä veli, sanoi Jussila, — mitä tuumit jos minä pitäisin sinatöörille puheen, sitten kun viiniä viedään sisään? Mikkola puristi huuliaan yhteen, kauvan aikaa, yhä kiinnemmäksi, kunnes ne siitä niin kuin liiasta kiristyksestä lopulta ponnahtivat auki ja päästivät kuuluviin jotensakin tiukasti: — jassoo! onko täällä viiniäkin. — On täällä viiniä, sanoi Jussila, joka parhaillaan koperoi nurkan puolella pullokorissa. — Mutta mitä tuumit siitä puheesta? — Niin, kuinka tuo nyt olisi, sanoi Mikkola tavallista pitkäveteisemmin, sillä hänelle oli tässä nyt äkkiä tullut kaksi tiukkaa asiaa harkittavasti, ensinnäkin tuo viini ja sitten Jussilan puheen pito. — Vai on viiniäkin, jatkoi hän. — Mutta mitä jos puheenjohtajakin tahtoisi puhua, jollei se sinulta kävisikään paikalleen. Jos vaan suinkin olisi voinut, olisi Mikkola kaikkein kernaimmin suonut sen kunnian itselleen, mutta hän oli sentään siksi ymmärtäväinen, että tiesi itsellään olevan hitaan puheen ja kankean kielen. Se oli seikka, jolle hän ei voinut mitään, vaikka se aina häntä katkeroitti. Vaan rohkeni hän epäillä Jussilankin kielen kantaa tässä tilaisuudessa. — Niin, jos puheenjohtaja tahtoisi puhua, toisti hän. — Ph! pyhäytti Jussila. Kyllähän se aina on suutaan soittanut ja soittaa vastakin, mutta näytettäisiin, että osaavat sen konstin muutkin. Kun olisin vaan tiennyt ennakolta paremmin ajatella, mutta äsken vasta pisti päähäni, kun muistin tämän viinin, ja puheen pitäminen kuuluisi oikeastaan oman pitäjän miehille eikä tässä kukaan muukaan toimikunnan jäsenistä, mutta maistetaanpa tätä hiukan. — Tuleeko se siihen samaan kahteen markkaan? — Ei tule, eikä sitä tietysti rahasta saada antaakaan, mutta me päätimme toimikunnassa, jaa, sinähän et ollutkaan siinä silloin viimeisellä kerralla, niin, me päätimme panna omasta puolestamme likoon muutaman kannun hinnan niin kuin juhlan kunnioiksi ja maksaa yhteisesti. — Jassoo! sanoi Mikkola, ja hänen kämmenensä painui vaistomaisesti housuntaskun kohdalle. Joku talon väestä kutsui isäntää ulos ja hän viipyi hetkisen eteisessä, jolla aikaa Mikkola istui mietteissään tyhjällä pakkilaatikolla, käsi reidellä. Ettei pitänyt oleman puhelahjaa hänellä itsellään, mietiskeli hän siinä istuissaan. Mitä varten jumala oli antanut hänelle niin jäykän kielen? Mutta oikeastaan oli hänellä jäykkä ja hidas ajatuksen juoksu, vaikka sitä hän ei sentään itse huomannut. Ja sen vuoksi hänen täytyikin seuroissa ja kokouksissa parhaasta päästä istua äänetönnä vaan, mutistellen suutaan puhujien sanain mukaan. Hän tahtoi luulotella ihmisiä, että hän tahallaan puhui niin vähän, mutta ajatteli sitä enemmän. Ja sen vuoksi hän kokouksissakin, kun joku toinen oli hänen mielestään valmistanut asian oikealle paikalle, nousi puoleksi seisaalleen ja niinkuin väkipakolla pusertaen muutaman sanan hammastensa välistä, sanoi yhtyvänsä edelliseen puhujaan. Varsinkin Jussilan puheeseen teki hän jokaisessa kunnankokouksessa aina amenen. Ja samoin lopetti hän monen muunkin puhujan sanat, kun vaan oli päässään ennättänyt pohtimaan selväksi, oliko puhuja ollut samaa mieltä asiassa kuin hän itsekin. Mutta usein sattui, kun joku henkilö, jonka mielipiteitä hän ei ennestään tuntenut, oli asiassa jotain lausunut, että Mikkola jäikin odottavalle kannalle, kunnes joku hänen luotetuistaan oli ensiksi pannut siihen joko myötä tai vastaan. — Niin, onhan sinullakin sentään sujuva puheen juoksu, puhu jos tahdot, sanoi hän Jussilan tultua takaisin kamariin. Ja sitten astuivat he yhdessä saliin taas, Jussila koko lailla rohkeampana, kun oli saanut vähän vahvistaa itseään ja ilmaista aikeensa toiselle. Salissa vallitsee jotensakin hiljainen mieliala. Käydään niin kuin vähän ujostellen ottamassa syötävää pöydästä ja tarkastellaan mistä ja mitenkä edelliset ovat ottaneet, ettei otettaisi väärin eikä aivan kömpelösti, ja peräytään taas selkä edellä seiniviereen. Herrasmiehet, agronomi, se pohatta sahanomistaja ja jotkut muut ovat ottaneet haltuunsa toisen kamarin salin perästä, kun toinen taas on arvokkaampien emäntien hallussa. Ovi on selällään saliin ja sieltä hyökkäävät herrat milloin yksittäin milloin joukossa ottamaan ruokaa, tarkastellen asiantuntevina pöytää, milloin nenäänsä rypistellen ja peräyttäen kahvelinsa, milloin taas tyytyväisen näköisenä iskien sen johonkuhun ruokalajiin. Seura on muutenkin kamarissa vilkkaampaa. Siellä puhutaan kovemmalla äänellä ja joskus rähähdetään nauruunkin. Senaattori ja puheenjohtajat istuvat sivuikkunan edessä olevan pienen pöydän vieressä, omassa päässään kumpikin, matalalla äänellä keskustellen ja pitäen syöntiä niin kuin sivuseikkana. Lähellä heitä, salin nurkassa, istuu itsekseen pappi, onkien sanoja näiden keskustelusta ja koettaen tavan takaa päästä siihen osalliseksi, vaikka huonolla onnella. Hän rykäsee toisinaan ja pyyhkiä sivauttaa pystyä tukkaansa, joka ei siitä kumminkaan taivu sen alemmaksi. Lopulta hän alkaa jo käydä vähän tuskalliseksi, kun tämä seura nyt on näin omituinen. — Olisi mainio tilaisuus nyt painaa itsensä senaattorin mieleen, ajattelee hän. Siitä voisi olla varma apu, kun sinne kerran saisi pysyväisen sijan. Niistähän se riippuu pääsy näihin imperiaali-pitäjiin. Päästäpä kirkkoherraksi tähän! Kun vaan pääsisi vaaliin. Ja jollei pääse suorastaan, niin neljänneksi huutavat ihan varmaan, kun on osannut kaikki pitäjän mahtavimmat puolelleen saada. Ja hänen mielessään kangastaa se komea pappila, jota hän parhaallaan ihan kuin itseään varten kunnalla rakennuttaa, ja jossa hän joka nurkan ja pielen kohottamista tarkasti vaalii, huolimatta monista vastustuksista, joita jotkut kateet ja tyhmyrit yrittävät tehdä. Hän rykäsee taas entistä kuuluvammin. — Pitäisihän hänet jo tunnettaman laajemmaltakin, vaikka onkin nuori vielä. Ottihan hän laudatuurin pastoraalissa ja herätti jo esiintymisellään huomiota viimekesäisessä pappeinkokouksessakin, jossa senaattorikin oli saapuvilla, tuo sama vanha herra tuossa. Kumma ettei hän laisinkaan näy sitä muistavan. Kun voisi jollain tavalla siitä huomauttaa, mutta tuo toinen tuossa, se nyt on mielestään koko herra… Ja pappi parka on yhä katkeroitumassa lähimmäiselleen, joka syrjäyttää hänet, eikä ajattele ollenkaan hänen suuria pyrinnöitään, löpisee vaan äänimääristä ja sen semmoisista ja sättii "Päivälehteä!" Mutta kuinka ollakaan, yhtäkkiä kuulee pappi sanan "ehtoollispakko". Hän heristää korviaan, tuoli liikahtaa vähän pöydässä keskusteleviin päin niin kuin istujansa sisällisten ajatusten hypnotiseeraamana, ja kohta on pappi puheessa kiinni kirkonkokouksineen ja entisine esiintymisineen sellaisella innolla, ettei ollenkaan huomaa kuinka edeskäyvät suurella tarjottimella kantavat ruokapöydälle laseja ja alkavat niihin kaataa viiniä, ja kuinka Jussila kasvoiltaan punaisena ja hätäilevän näköisenä työntelee kalvosimiaan hihaansa ja asettelee kaulustaansa, kuiskaten jotain viinin laskijalle, joka samassa ottaa erilleen kaksi täytettyä lasia ja vie ne varotellen senaattorin pöytään. — Herra rohvessööri… hmhmhm, tuota noin, herra sinatööri, kajahtaa samassa Jussilan sanat, ilman että kenelläkään, paitsi Mikkolaa, olisi ollut vähintäkään aavistusta siitä mitä oli tulossa. Syntyi jonkunlainen yleinen hämminki. Jokainen teki jonkunlaisen liikkeen tai päästi jonkunlaisen äänen aivan kuin kirkossa, kun pappi saarnaan ruvetessaan on lausunut ensimmäiset sanansa. Silloinkin tavallisesti käy sanankuulijain joukossa yleinen itsetiedoton kohaus ja harras rykäys. Useampi nytkin rykäsi kaikkein ensimmäiseksi ja seisattui sitten niin kuin naulattu odottamaan jatkoa, sille paikalleen missä oli sattunut olemaan. Mutta heti ensimmäisten sanain pulpahdettua Jussilan suusta niin kuin tapaturmassa, tuntui siinä ryinnässä, varsinkin herrain puolella, tukautettua naurua. Joku heistä, joka oli sattunut olemaan salissa tai salin ovella, vetäytyi heti kamariin, ja sieltä ilmestyi taas joku toinen kurkistamaan ovesta salin puolelle, vaan vetäytyi heti takaisin hänkin, ja taas kuului kamarista sellaista ääntä, joka syntyy, kun väkipakolla koetetaan pidättäytyä ilminauruun remahtamasta. Talonpoikaiset miehet katselivat vakavina toisiaan ja Jussilaa. Heidän mielestään ei asiassa ollut pienintäkään naurun tai pilkan sijaa. Mutta joukossa oli kyllä joku sellainenkin, joka ei ajatellut koko tästä uudesta välinäytöksestä syömähommissa mitään muuta kuin että joku menisi ja ottaisi viinilasin pöydältä, että saisi mennä heti jälestä. Kaadetaan sitä siihen katseltavaksi, eikä kukaan ota paitsi tuo Jussila. Mutta pöydälle asettaa jo Jussilakin äsken käteensä ottaman lasin, sillä se alkaa tuntua hänestä niin painavalta, käsi ei jaksa sitä kannattaa, se on varmaan putoava. Ja läikähtääkin siitä jo hyvä osa valkealle pöytäliinalle. Hän oli luullut tuollaisen pienen puheen käyvän kuin siimaa ja luottanut rohkeana siihen hyvään alkuun, mihin oli aamupäivällä päässyt navetan vinnillä, ja nyt piti hänen ajatuksissaan sotkeutua heti ensi sanaan. Mutta lempoko sen muisti, kun oli ajateltava niitä seuraaviakin sanoja, ja rohvessööriksihän sitä ennen kutsuttiin… Puhe on kumminkin pidettävä, vaikka henki menköön, päättää Jussila lujana, ja saatuaan lasin kädestään pöydälle ja ensimmäisen erehdyksensä korjatuksi, pinnistää hän muististaan kaikki lauselmat mitä ikinä on kaunopuheisuuden alalla kuullut ja päästää niistä leuka väristen ja katkonaisesti kuuluviin ne, joita pitää tilapäähän soveltuvina, erinomaiseksi hauskuudeksi kamarissa oleville herrasmiehille ja suureksi hämmästykseksi puheensa esineelle. Täyttä selkoa ei siitä puheesta saanut kukaan eikä siitä joka kohta täydelleen kuulunutkaan, sillä aina välillä liikkui Jussilan suu tyhjää niin kuin parturin sakset, kun hän tarkastaa mistä kohdasta kulloinkin olisi tukkaa kolhaistava. Seuraavat kohdat tulivat selvimmin kuuluviin: — Herra sinatööri, hmm, korkeasti kunnioitettava herra sinatööri, korkea… hmm… Kun meillä maanviljelysseur… tuotanoin, meillä Suomen maanviljelijöillä täällä nyt tällä hetkellä sen sanan puhtaimmassa merkityksessä… hm… on sellainen käsittämätön ja arvaamaton kunnia nähdä herra sinatööri joukossamme… hm… tässä matalassa majassa-a-amme kunnioittamassa meitä… ja kun sitäkin silmällä pitäen… hmhm… taikka tuotanoin, niinsanoakseni, sitäkin asianhaaraa silmällä pitäen, että sivistyskin täällä meillä vielä on niin kovin takapajulla, niin kuin Suometarkin sanan täydellisimmässä muodossa lausuu… hm… hm… tuotanoin sano… vaikka on tähänkin syrjäiseen kylään jo kauvan koulua hankittu niin kuin kipeä tarve vaatisi… taikka että minä olen jo tarjonnut ilmaista koulutonttiakin huhu… hm… mutta kansa on vielä kovin typerää tässä meidän rakkaassa isänmaassamme… hm… niin kuin jokainen todellinen isänmaan ystävä… hmm, tuotanoin… jokaisen isänmaan ystävän tosivelvollisuus on haikealla mielellä tuntea… hm… Ne valittavat aina menojen suuruutta… hm… noin sano… eivätkä ymmärrä käyttää nykyajan jaloimpia keksinnöitä hyväkseen, että saisivat maastaan parempia tuloja, että… hmm… taikka niin kuin tässä sivumennen saatan huomauttaa, että luujauhojen ja tuomaskuonankin hinta on melkoisesti laskenut… noin, tuotanoin sano… ja lähettävät vaan täältäkin lapsiaan kirkonkylän kouluun, vaikkei siellä olisi tilaakaan, eikä lueta edes sanomalehtiä… hmm… joka olisi jokaisen tosisivistyneen kansalaisen pyhä velvollisuus… Ja vaikka tämä meidän nuori ja innokas pastorimmekin näissä korkeissa, kansan yhteisen hyvän harrastuksissa koettaa parastaan, että me saisimme hänet täällä vielä kirkkoherranakin pitää ja kuntamme yhteisiä asioita johtaa… (Pastori alkaa tulla kovin levottomaksi.)… Niin, sanalla sanoen, kun ei sitä koulupakkoakaan oli vielä saatu täydelliseksi kun siellä säädyissä on ollut vastustajia… hm… joka olisi jokaisen köyhän kansamme todellisen ystävän… hm… niin sanoakseni korkein velvollisuus ja pyrintö… (Hälinä kamarissa alkaa tulla jo niin kovaksi, ettei puheesta enää kuulu juuri mitään.)… Ja kun, niin… hm… hmm… tuotanoin… niin kuin asian haarat tällä tukalalla hetkellä vaatisivat… että me paremmin ymmärtävät ryhtyisimme ponteviin toimiin… hm… ja lyhyesti sanoen uhraisimme isänmaan alttarille… niin… hm… uhraisimme… niin sanoakseni uhrais… taikka että me, herra sinatööri… niin me juomme… Enempää ei kuulunut, sillä se lihava sahaherra töyttäsi ottamaan kauvan vaanimaansa viinilasia ja toiset perässä, huolimatta sinatööreistä, puhujista tai korkeista harrastuksista sen enempää. Senaattori kierteli partaansa ja katseli lattiaan, istuessaan siinä käsi pöydällä, toinen tuolin selkämyställä. Puheenjohtaja oli koko ajan katsellut ikkunasta pellolle, mutta puheen loputtua kääntyi hän muuhun seuraan päin ja huomasi siinä päätään kääntäessään pöydällä edessään olevat kaksi lasia. Hän tarttui toiseen niistä ja kilahutti sitä naurahtaen ja jotain hiljaa virkkaen senaattorin lasiin, joka hajamielisen näköisenä kostutti omallaan hiukan huuliaan ja laski sen sitten takaisin pöydälle. Samassa kumarteli jo pappikin lasineen heidän edessään. — Etevä mies kyllä muuten, vaikka on vähän tottumaton puheita pitämään, virkkoi hän anteeksipyytävällä hymyllä, niin kuin Jussilan puolesta. — Tahto on hyvä kumminkin, äännähti puheenjohtaja. — Herra sinatöörin malja, kuului samassa papin selän takaa Jussilan mielihyvää ja voitonriemua puhuva ääni, ja hänen sivullaan teki Mikkola jäykkiä kumarruksia juhlallisen näköisenä, lasi kädessä ja suutaan mutistellen. Ja kun hän sen oli saanut asetetuksi oikeaan kuntoon, laukesi sieltäkin lopulta kovin varovasti ja hitaasti "sinaatörin malja" kuuluviin, ja sitten peräytyi hän selkä edellä toisten joukkoon. Ja hänen hartaan vakava katseensa ja se tapa, jolla hän piteli lasia tukevasti kourassaan, äännähtäen jotain toisille takanaan seisoville isännille päätään kääntämättä, ilmaisivat selvästi hänen ajatuksensa siitä, että jotain erinomaisen tärkeätä oli tapahtunut, jotain jossa Jussila ja pappi ja hän itse kolmantena olivat senaattorin rinnalla keskipisteenä. Puhe oli tehnyt mahtavan vaikutuksen moneen isäntämieheen. — On sillä Jussilalla sentään rohkeutta ja päävärkkiä, kuiskaili joku joukossa. — On totisesti! vielä sekin valtiopäivillä istuu, sanokaa minun sanoneeni… Vaan lukkari, joka ovella oli kuunnellut Jussilan puhetta sikaarin hammasluutaan pureksien ja syleskellen, riensi lyömään tahtia soittajilleen ja antoi tulla "kaisermarssia" räikkyvällä voimalla ja jatkoksi lempeämpiä tanssikappaleita, sillä "fanfaareita" ei löytynyt vielä soittokunnan nuottivarastossa. Päivällinen syötiin loppuun ja puheita pidettiin vieläkin, joskaan ne moneen eivät tehneet samaa vaikutusta kuin Jussilan puhe, sillä "konstiko se, että pappi osaa puhua". Mutta alapihan tasaisella nurmikolla alkoivat kylän nuoret pistää tanssiksi, ettei hyvä soitto menisi hukkaan. Aluksi ei kukaan mielestään rohjennut alkaa, vaan kun piha-aita ja puut sen vieressä verhosivat sentään alapihaa päärakennukseen näkymästä, olivat mielet rohkaistuneet ja päätettiin, että tulkoot kieltämään jos tahtovat, eivät sakottane kumminkaan. Ja aitovieressä istui nurmella rivi vanhempaa kansaa, miehiä enimmäkseen, poltellen tupakkaa ja keskustellen asioista, mitkä heidän mielestään olivat painavimpia. — Annas olla, millaisen se nyt tekee heinäajan, sanoi joku. — Eipä tiedä, vaikka tekisi hyvinkin sateisen, kun näin kauvan on ollut poutaa. — Kyllä melkein niin käy, että saadaan sieltä kuivuneilta kentiltä sateessa tyhjää kaihia. — Niinpä niin! ei tämä hyvältä näytä. Jos ei tästään parane, niin pula siitä on ensi talvena karjan rehusta, arveli joku. — Varjele jumala! tuumi eräs vanhempi mies. Niin ne alkoivat suuret nälkävuodetkin. Kuivuutta ensin, sitten liikaa sadetta. Ensimmäisenä lopetti karjan ruuan ja jätti syyskylvöt tekemättä, toisena nosti leipävartaat niin korkealle, että harvan käsi niihin ylettyi. — Ja paljoko jää säästöä raha-ansioistakaan! Kunnan menoja lisätään yhä vaan. — Niin tehdään, melkein joka kokouksessa. — Mutta jos pantaisi kerrankin kovalla vastaan. Lyötäisiin sulku eteen, vähennettäisi edes sitä pappilan liikaa upeutta. Kyllä vähempi riittäisi siinäkin, mutta aina myönnetään kaikki vaan. — Riittäisipä tosiaankin, mutta mene puhu siellä! Paikalla pappi suutii suun kiinni. — Ja kunnanmiehet vänkäävät sen kanssa yksissä tuumin. — Hätäkö niillä rikkailla. Ja niistä toimistaanhan ne saavat mitä niiltä meneekin, enemmänkin. Niin tuumailivat siinä ukot, eivätkä rientäneet kotiinkaan, kun kerran oli vapaapäivä otettu, ja oli muutenkin hauska yhteen tultua jutustella ja tarjoilla toinen toiselleen piippuun. Ja nuoret jatkoivat tanssiaan huolettomina. Käyttivät juhlapäivän tyystin hyväkseen hekin, norjentaen jäseniään, joilla taas oli kyllin aikaa talikon varressa ja auran kuressa jäykistyä. 9. Hieno hämy on laskeutunut ylitse seudun, ilma viilennyt hiukan, ja lyhyt hiljaisuus, sellainen kuin se kesäyönä saattaa olla, vallitsee kuuman, kiireisen päivän perästä. Ei näy enää Jussilan pihallakaan liikkeellä ketään. Kello kalahtaa vaan silloin tällöin tarhassa, kun hyttyset tunkeilevat puolihorroksissa märehtivien lehmien kimppuun ja ne töykkivät niitä turvallaan kylistään pois. Kärpäset ja paarmat ovat menneet levolle, samoin metsän laulajatkin kaikki. Rääkkä vaan vaeltelee halmeessaan huudellen kumppanilleen ja ylhäällä nummella käyskentelee kanervikossa kehrääjä, laskien väsymättömänä yksitoikkoista säveltään partaisesta nokastaan. Surviaiset parveilevat äänettömässä työssään pitkin kujaa, polkien ahkerasti ilmaa, ja kaukaa nummelta kuuluu jonkun yksinäisen renkimiehen pitkäveteinen laulu, kun hän siellä mietteissään astelee kivistä polkua, palaten saattamasta jotakuta naapurikylän tyttöä näyttelystä kotiin. Kylässä maataan kaikkialla sikeässä unessa, mutta Jussilassa valvotaan vielä oikein joukolla. Ollaan iloisia ja tyytyväisiä näyttelyn hyvästä menestymisestä ja otetaan päättäjäisiksi "pieni lasi", niin kuin isäntä illalla oli kuiskaillen paraille ystävilleen ilmoittanut ja kieltänyt kotiin kiirehtimästä. Miehet, oman kunnan isäntiä kaikki, ovat ottaneet haltuunsa salin, mutta kellä sattui olemaan emäntä seurassaan tai tytär, eli poika, joka ei vielä konjakkia veteen hämmentänyt, ne kaikin istuvat vertaistensa kanssa kamareissa, pääasiassa odottaen "isää lähtemään kotiin". Isät eivät kuitenkaan ole ensi hopussa taipuvaisia heittämään hauskaa, puheliasta seuraa, vaikka heitä kamarin puolelta joskus salavihkaa siitä jo huomautetaankin ja joku suu siellä jo vääntyy pitkään haukotukseen. Lasinotto käy sentään sellaisella tolkulla, että se on jommoisessakin sopusoinnussa luonnossa vallitsevan hiljaisuuden kanssa, ja tuskin päästää itseään kuuluviin edes oman talon pihamaalle. Jonkun harvan kerran voisi sieltä pihalla kulkija yksinkertaisen ikkunan lävitse kuulla jonkun äänekkäämmän sanan, naurun kohauksen tai lukkarin kakottavan yskinnän. Vaikka useimmat miehistä ovatkin pikku pihkassa ja tutussa seurassa kyllä tottuneet kovaakin hammaspeliä pitämään, koettavat he tällä kertaa kielensä kantaa hillitä, sillä joukossa on kirkonmiehiäkin, pappi ja lukkari, joka viimeksimainittu vielä on kunnan raittiusseuran esimies, jos kohta yleisten asiain harrastuksen vuoksi onkin jäänyt seuraan ja sallii silmänsä katselevan sitä mitä toiset panevat suuhunsa. Isäntä itse, Anton Jussila, siinä suurinta ääntä pitää, puhuu niin ahkerasti, että tasapaino seurassa on melkein kadota. On juuri kuin hän harjoittelisi päähenkilön osaa jossakussa suuressa näytelmässä, eikä antaisi pienten sivuasiain ollenkaan häiritä sitä kuvaa, minkä hän siitä tärkeästä henkilöstä on itselleen luonut. Hän istuu hetken yhdellä tuolilla, toisen toisella. Puhuu vähän aikaa tämän, kohta taas tuon kanssa ja välillä koko seuralle. Nousee äkkiä ylös ja kävelee edestakaisin lattialla, milloin levitellen käsiään, milloin asettaen ne lanteille, milloin mihinkin asentoon, ja aina sanainsa välissä kakistelee nenän ja kurkun yhtymäseutua, ja tuntuu olevan oppimaisillaan tämän uuden yskälajin jo yhtä hyvästi kuin kokouksen puheenjohtajakin päivällä avauspuheessaan oli sen tehnyt. Mikkola on yhä sama jäykkäniskainen, miettivän näköinen ja harvasanainen mies kuin ennenkin, eikä häneen ole tämän päiväinen kokous jättänyt mitään edistyksen merkkiä, enempää kuin lasikaan vilkkautta. "Niin" ja "tjaah" tulevat yhtä kireästi hammasten välistä kuin päivälläkin ja pää kääntyy aivan entisellä jäykkyydellään, huolimatta siitä, että hän sen kääntökohtaa on koko lailla rasvaillut. Paitsi muutamia muita, vanhempia varakkaita ukkoja, jotka eivät asioita kuurra juuri sieltä eikä täältä, vaan purjehtivat aina tyytyväisinä myötätuuleen, kävipä se mistä päin tahansa, on seurassa vielä joitakuita nuoria, kunnallisissa asioissa puuhaavia ja eteenpäin pyrkiviä isäntämiehiä. Ne ovat sellaisia, jotka sitä mukaa toivovat kunnan luottamustoimissa kohoavansa kuin vanhemmat tieltä väistyvät, ja joilta suuriin uudenaikaisiin parannushommiin maatiloillansa kuluu rahaa ylitse tulojen. Sen vuoksi he kernaasti pyrkivät kunnallislautakuntaan, kaikenmoisiin rakennus- ja hoitokomiteoihin, pankkivaltuuskuntaan, kutsuntatoimistoon keväisittäin, ja muihin samanlaatuisiin toimiin, joista aina joku markka saattaa vuoden mittaan tipahtaa tarvitsematta itse kuokan tai kirveen varressa heilua ja pitää käsnäisiä käsiä. Ja silloin on parasta liittyä niihin miehiin, joiden ääni kokouksissa enimmin painaa ja joilla joka kolmas vuosi tapahtuvissa vaaleissa on suurin vaikutusvalta. Voi päästä valtiopäivämiehenkin valitsijaksi, tai muuhun tärkeään satunnaiseen toimeen, josta on niin hupaisa antaa lautakunnan esimiehelle lasku ja nostaa hyvin ansaitut rahat. Nyt he istuvat Jussilan salissa papin ja muiden vanhempien miesten keskessä harvasanaisina, mutta hartaina myöntyjinä näiden puuhiin ja esityksiin, ja pitävät tilaisuutta erityisenä kunniana itselleen, jota ei ole jokaiselle suotu ja josta pitää jälestäpäin vastakunniaa osoittaa. Mutta täällä kuulemansa asiat julistavat he kyllä ehkä jo huomenna kotikylässä naapureilleen omina tarkkaan harkittuina mielipiteinään ja ainoina hyviin tuloksiin johtavina keinoina tämän raihnaisen maailman parannukseksi, ja niiden järkkymättömästä oikeudesta ovat he valmiit vaikka puskemaan päänsä lähimpään seinään — ainakin sillä kerralla. Jussila on kauvan aikaa puhunut koulun perustamisesta heidän kylään ja siitä asiasta hän on päättänyt tehdä valmiin tavalla millä hyvänsä. — Katsokaa, hyvät ystävät, touhuu hän käsiään levitellen, — katsokaa herra pastori, näetkö, veli Mikkola, eikö se ole… — Suokaa anteeksi, keskeyttää pappi nousten seisaalleen ja tarttuen lasiinsa, — suokaa anteeksi, isäntä, jos minä nuorempana miehenä teen pienen esityksen. Olemmehan niin paljon yhteisissä asioissa toimineet ja tulemme kai jumalan avulla vastakin toimimaan, ja tunnemme jo niin hyvin toisemme… Jussila arvaa asian ja ottaa lasin käteensä hänkin. — Että nuo herra pastorit ja teitittelemiset tuntuvat minusta meidän kesken ikäviltä. Sitten seuraa lasien kilistys, Jussila puristaa tyytyväisyyttä loistaen papin kättä ja niin ovat he veli ja veli. — Niin, mitä minun pitikään sanoa, eikä valehdella, alkaa hän uudestaan puhua. Niin, katsos hyvä veli, eikö se ole häpeä koko seurakunnalle, että kansa käyttäytyy niin kovin tyhmästi, niinkuin esimerkiksi juuri tänään itse kokouksen aikana tuolla vinnillä. Tirskutaan ja nauretaan niinkuin metsäläiset, mellastetaan ja vedellään leukoja juuri kun toiset parhaallaan tärkeistä asioista keskustelevat, eikä edes sen korkean vieraan läsnäolo heitä siitä pidättänyt. Eikö se ole selvää sivistyksen puutetta? Ei mitään muuta! Ja sentään on koulun vastustajia meidänkin kunnassa sellaistenkin miesten joukossa, joilta sitä ei ollenkaan odottaisi. Niinkuin tuo Kartanon ukkokin, kitupiikki. Hehheh, sen nimen hän kyllä ansaitsee, ei muuta mitään. Sanokaa vaan minun sanoneeni, älkääkä siinä naurako! Eipä suinkaan hänenkään luulisi sitä köyhyyden vuoksi tekevän, kun rahaa on niin että alimmaiset mätänevät. — Kuuluu olevan sata tuhatta, täydensi Mikkola, ottaen hyvän kulauksen samalla, kun kerran suunsa aukasi. — Oli mitä oli, eihän tuossa nyt vielä koko maailmaa ole, jatkoi Jussila, — mutta ilman sitä samaa ukkoa hakattaisi jo meidän kylässä koulun nurkkaa että paukkuisi. Ajoi ja huhtoi keväällä, kun asia ensi kerran oli kysymyksessä, pitkin pitäjää ja sai villityksi tyhmät ihmiset vastaamme. Ja sillä se ne aina möllöttää, kun niitä suuria kulunkeja niiden korviin laulaa. — Kartanolla on paljon valtaa kansan kesken, sen olen huomannut, puuttui puheeseen pappi. — Johtuneeko se sitten hänen rikkaudestaan, vai mistä, sitä en arvaa, mutta se valta on taitettava, silloin kun se sotii yhteistä hyvää vastaan. Muistattehan kuinka kovalle otti pappilan rakennusjutussa, eikä paljoa puuttunut, ettei hän vienyt voittoa meiltä.
Enter the password to open this PDF file:
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-