mielialan eivätkä yksityisten vaikutusvaltaisten henkilöiden valtiomiesviisauden ilmaus. Suomen tie todelliseen itsenäisyyteen voi kulkea ainoastaan uskollisuuden, uutteran kansallisen työn ja historiallisen kasvatuksen kautta, ei poliittisen vehkeilyn tietä, kaikkein vähimmin yhdessä perivihollisen, itämaisten traditsionien ja pyrkimysten johtaman vallan kanssa. Vapaaehtoisesti, ilman ulkonaista pakkoa Suomi ei voinut vaihtaa yhteyttään Ruotsin kanssa asemaan, joka toi mukanaan valtiollisen riippuvaisuuden Venäjästä. Kuningas Kustaa II Aadolfin, Ruotsin suuruuden nousukauden aikana, Suomi oli idässä saanut rajan, joka lähipitäin kävi yhteen nykyisen Suomen ja Venäjän välisen valtiollisen rajalinjan kanssa. Mutta 1700- luvulla käydyt onnettomat sodat olivat johtaneet siihen, että melkoisia osia tästä maamme alueesta Uudenkaupungin rauhassa 1721 ja Turun rauhassa 1743 oli luovutettu Venäjälle. Maa oli siten jaettu Ruotsin ja Venäjän Suomeen. Suurin ja tärkein osa Itä-Suomea, Viipurin lääni aina Kymijokeen saakka oli laskettu Venäjän herruuden alaiseksi. Oliko koko Suomi saava saman kohtalon? Sitä ei toivottu — siksi oli yhteenkuuluvaisuudentunne Ruotsia ja vastenmielisyys itäistä naapuria kohtaan liian voimakas — mutta pelättiin väkivallan vievän siihen. "Ruotsin aika", kuten on nimitetty sitä pitkää ajanjaksoa, minkä Suomi oli yhdistettynä Ruotsiin, oli laskenut perustan maamme valtiolliselle olemassaololle. Se oli antanut maalle ensimäiset ja välttämättömät edellytykset ja mahdollisuudet itsehallintoa varten. Maamme oli saanut lainalaisen yhteiskuntajärjestyksen, länsimainen sivistys oli tänne pysyvästi juurtunut, kotimainen sivistynyt luokka oli muodostunut ja eri kansanainekset olivat sulautuneet yhdeksi kansankokonaisuudeksi. Kansallistietoisuus oli herännyt, joskin se vielä oli heikko ja epävarma. Historia saattoi nyt viedä Suomen ja sen kansan omintakeisena kansakuntana askeleen eteenpäin valtiollisen itsenäisyyden tiellä. Mutta se oli askel tietymättömään. Se, mitä kansa oli perinyt ja oppinut vuosisatoja kestäneen kasvatusajan kuluessa, oli nyt joutuva koetteluun ja vahvistuva tai — tuhoutuva. Sisäinen itsenäisyys Venäjän yhteydessä. Suomen kohtalolle ratkaiseva sota Venäjän ja Ruotsin välillä 1808-1809 oli ruotsalais-suomalaisten aseiden vaihtelevien myötä- ja vastoinkäymisten jälkeen loppunut Venäjän voittoon. Suomalaiset joukot olivat taistelleet uskollisesti ja sankarillisesti maansa — ja valtakunnan — puolustamiseksi. Ainoa pimeä pilkku sodan lehdellä oli, mitä Suomeen tulee, Viaporin linnoituksen antautuminen, jossa petoksella oli osansa, saaden virikettä samoista hallituksen vastaisista vehkeilypyrinnöistä, jotka olivat ilmenneet vuoden 1788 salahankkeissa. Mutta Ruotsi oli melkein kokonaan jättänyt Suomen oman onnensa turviin. Sodan parhaillaan riehuessa, jo sen alussa, keisari Aleksanteri I oli antanut manifestin, missä hän julisti Suomen yhdistetyksi Venäjän valtakuntaan ja venäläinen ylipäällikkö oli vaatinut asukkaita tekemään uskollisuuden valan keisarille, käsky, jota osittain noudatettiin, mutta joka monin paikoin, varsinkin rahvaan keskuudessa, kohtasi vastustusta. Keisarilla oli kuitenkin — poliittisista järkevyyssyistä ja vapaampien länsimaisten aatteiden koskettamana — aikomuksena antaa valloitetun maan säilyttää vanha ruotsalainen yhteiskuntajärjestyksensä ja myöntää sille siihen perustuva erikoisasema Venäjän valtakunnassa sekä siten kiinnittää Suomen kansa Venäjään kiitollisuuden ja uskollisuuden tunteilla. Se uskollisuus ja urhoollisuus, jolla Suomen joukot olivat taistelleet maansa puolesta, oli herättänyt jalomielisessä Venäjän hallitsijassa kunnioitusta. Vaikkakin taistelu loppui Suomelle onnettomasti, ei sitä oltu turhaan käyty. Pietariin kutsuttu, eri säätyjen edustajista kokoonpantu suomalainen lähetystö antoi keisarille neuvon kutsua koolle Suomen valtiopäivät, mitä neuvoa hän myös noudatti. Kun ruotsalais-suomalaiset sotajoukot olivat siirtyneet pois maasta ja tämä siis oli heitetty oman onnensa nojaan, ja sodan lopputulos oli ratkaistu, mutta vielä ennenkuin rauhanneuvottelut Ruotsin kanssa olivat alkaneet, kokoontuivat "maan perustuslakien" mukaisesti, s.o. Ruotsin valtiopäiväjärjestyksen mukaisesti valitut Suomen säätyjen edustajat maaliskuussa 1809 valtiopäiville Porvooseen. Keisari oli itse läsnä ja antoi 29 p:nä maaliskuuta tuomiokirkossa pidetyssä juhlatoimituksessa säädyille allekirjoittamansa vakuutuskirjan, jossa lausuttiin, että, sitten kuin hän oli ottanut haltuunsa Suomen suuriruhtinaskunnan, hän "oli tahtonut vahvistaa ja vakuuttaa maan uskonnon ja perustuslait sekä ne etuudet ja oikeudet, mitkä kukin sääty mainitussa suuriruhtinaanmaassa erittäin ja kaikki sen asukkaat yhteisesti, niin ylhäiset kuin alhaiset tähän saakka valtiosäännön nojalla ovat nauttineet, luvaten myös pitää kaikki nämä edut ja asetukset vahvoina ja järkähtämättöminä niiden täydellisessä voimassa." Säädyt tekivät samassa juhlallisessa tilaisuudessa uskollisuuden valan ja tervehtivät keisaria maan laillisena hallitsijana, Suomen suuriruhtinaana, samalla valassa velvoittautuen "järkkymättöminä säilyttämään maan perustuslait ja valtiosäännön." Valtiopäiväin lopettajaisiin 17 p:nä heinäkuuta saapui jälleen keisari, joka säädyille pitämässään puheessa julisti "jalon ja rehellisen" Suomen kansan "kansakuntain arvoon kohotetuksi lakiensa turvissa." Keisarin vahvistaman valtiopäiväin päätöksen mukaisesti tuli maan korkeimmaksi hallitukseksi suomalaisista miehistä kokoonpantu hallituskonselji, jonka ensimäiset jäsenet nimitettiin valtiopäiväin vaalin mukaisesti ja joka joitakin vuosia myöhemmin 1816 sai keisarillisen Suomen senaatin nimen. Perustettiin kenraalikuvernöörinvirka, jonka hoitaja oli konseljin puheenjohtaja. Hallitsijalle tapahtuvaa Suomen asiain esittelemistä varten perustettiin 1811 ministeri-valtiosihteerin virka. Myöskin tämä toimi, samoin kuin yleensä kaikki virat Suomessa oli täytettävä kotimaisilla miehillä. Ainoastaan kenraalikuvernööri, keisarin edustaja Suomessa, voi olla venäläinen mies. Maata hallitsi siis keisari- suuriruhtinas suomalaisten viranomaisten ja suomalaisten miesten avulla. Vuonna 1811 keisari suoritti valtioteon, jonka merkitys maalle oli mitä suurin: hän yhdisti Suomen Venäjään kuuluneen osan (Viipurin läänin) jälleen suuriruhtinaskuntaan, joka nyt taas sai vanhat rajansa. Luonnottomasti toisistaan erotetut Suomen kansan osat liitettiin jälleen yhteen valtiolliseksi ja sivistykselliseksi kokonaisuudeksi. Porvoon valtiopäivillä Suomi oli laillisten edustajiensa kautta tehnyt liiton tai sitovan sopimuksen Venäjän hallitsijan kanssa maamme yhdistämisestä Venäjään säilyttämällä sisäisen itsenäisyyden, s.o. valtiollisen erikoisaseman Venäjän valtakunnassa sisäisesti vapaana suuriruhtinaskuntana. Rauha Ruotsin ja Venäjän välillä tehtiin vasta saman vuoden syksynä, jolloin Ruotsi luopui vaatimuksistaan Suomen maakuntiin. Suomi oli näin itse ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä. Se oli vapaaehtoinen teko, joskin suoritettu vallitsevien olosuhteiden painon alla historiallisena välttämättömyytenä. Mitään uskottomuutta tai vallankumouksellista ei tähän tekoon sisältynyt. Tämä sopimus ja maassa voimassa olevien Ruotsin perustuslakien vahvistaminen teki Suomesta autonomisen alueen Venäjän valtakunnassa antaen sille oman valtiosäännön ja oman hallinnon. Venäjän keisari astui Ruotsin kuninkaan sijalle suuriruhtinaskunnan valtiosäännön sitomana hallitsijana. Valtiosäännön sisällys oli lausuttuna perustuslaeissa: Hallitusmuodossa v:lta 1772 ja Yhdistys- ja vakuuskirjassa v:lta 1789. Näin käsitettiin Suomen asema alusta alkaen, joskin sen valtio-oikeudellinen määrittely vasta myöhemmin täsmällistettiin. Suomi oli ei- suvereeni valtio omalaatuisessa reaaliunionissa Venäjän kanssa. Kansanvapauden näkökannalta mainitut Ruotsin perustuslait, jotka tarkoittivat kuningasvallan vahvistamista, olivat jokseenkin ahtaat, mutta ne muodostivat kuitenkin lujan perustan perustuslaillisiin periaatteisiin pohjaavalle yhteiskuntalaitokselle ja suojan venäläistä autokratiaa vastaan. Osoituksena siitä pyhyydestä, jonka Suomen kansa antoi keisari Aleksanteri I:n ja hänen seuraajiensa vakuutuksille pitää loukkaamattomina voimassa nämä lait, ripustettiin nämä hallitsijavakuutukset kaikkiin maamme kirkkoihin. Suomi kulki nyt kohti uusia kohtaloita. Se oli saavuttanut sisäisen itsenäisyyden, mutta Venäjän yliherruuden alaisena. Tulisivatko nämä kaksi tekijää, toinen länsimaista perintöä, toinen varttunut itämaisen itsevaltiuden maaperällä, sopimaan keskenään? Tähän kysymykseen aikalaiset vastasivat eri tavoin ajatuksin ja sanoin. Useimmat olivat epäileviä, joskaan he eivät avoimesti lausuneet julki ajatuksiaan, toiset luottivat, vaikka heikosti, tulevaisuuteen. Keisarin persoonallinen rakastettavaisuus ja "armo" sekä hänen viisaat valtiotekonsa antoivat virikettä heikoille toiveille. Hänen matkansa Suomessa 1819 lujitti näitä tunteita. Kansa tervehti lojaalisesti uutta hallitsijaa. Luotettiin keisariin, mutta ei Venäjään. Osoitettiin alamaista iloa ja virallista tyytyväisyyttä uuteen asemaan, mutta ilman vakaumusta. Sydän ei ollut mukana. Jälleenyhdistyminen Ruotsiin ei enää ollut ajateltavissa, varsinkaan ei senjälkeen kun keisari Aleksanteri ja kruununprinssi Kaarle Juhana olivat kohdanneet toisensa Turussa 1812, ja samana vuonna Ruotsin ja Venäjän välillä oli tehty sopimus. Oli pakko suhtautua oloihin sellaisina kuin ne olivat ja koetettava tehdä parasta uudesta asiaintilasta. "Jokaiselle, joka mielensä malttaen katselee päivien kulkua", Arwidsson kirjoitti Åbo Morgonbladiin vuonna 1821, "ja seuraa aikakausien mullistavia vaiheita, on helposti ilmenevä, että uusi aika on koittanut isänmaallemme. Entiset siteet ovat katkotut, toiset olot ovat tulleet sijalle, ja Aura katselee — — hämmästyksissään ympärilleen, tottumattomana siihen maailmaan, joka häntä ympäröi. Eivät hänelle sovi vanhat muodot; uusi elämä on sytytettävä uuden päivän koittaessa." Suomen elämässä koitti rauhan kausi, mutta rauha oli pikemmin unta tai hervottomuutta. Valtiosääntöä ja lakeja pidettiin kunniassa ulkonaisesti, kirjaimellisesti, mutta ei niiden vapaan hengen kannalta katsoen. Hallitus ja virkamiehet hoitivat maan asioita moitteettomasti ja isällisellä mahdikkuudella, talonpoika viljeli maataan ja kansa tyytyi oloonsa. Valtiopäivät eivät kokoontuneet — perustuslakien mukaisesti oli hallitsijan asia kutsua ne koolle, milloin hän sen hyväksi katsoi — ja lainsäädäntö sai levätä. Ei mitään uusia veroja (paitsi tullimaksuja) voitu ilman valtiopäivien suostumusta kantaa, jonka vuoksi valtiotaloudella oli suuria vastuksia voitettavana ja taloudellinen elämä oli laimeaa. Politiikka oli pannaan julistettu. Ankara sensuuri valvoi, ettei politiikan ja yleisten valtionasiain harrastus painetun sanan välityksellä voinut saada virikettä. Arkielämä pienine askareineen ja harrastuksineen painoi leimansa koko yhteiskuntaan. Keisari Nikolai I:n hallitusaikana (1825-1855) valonarkuus kävi vielä suuremmaksi ja virkavaltainen painostus lisääntyi, joskaan maan lakeja ei yleensä rikottu. Helsingistä oli 1819 tullut maan pääkaupunki ja sinne muutettiin Turun kaupungin vuonna 1827 sattuneen palon jälkeen yliopistokin, mikä ei ollut satunnainen vaan tarkoituksellinen maan hallinnollisen ja sivistyksellisen keskuksen siirto itää kohti, lähemmäksi Venäjän pääkaupunkia. Mutta nämä paikallaanolon, ehkäistyn yhteiskuntakehityksen ja ulkonaisen rauhan vuosikymmenet olivat odotuksen aikaa. Pinnan alla vaikutti hiljaisuudessa kätkettyjä voimia, jotka valmistivat uutta kehitystä. Hallituksessa ja virkamieskunnassa vallitseva virkavaltainen passiivisuus oli samalla yhteiskunnan suojana ulkoapäin tulevia vahingollisia toimenpiteitä vastaan ja säilytti historiallisen perinnön loukkaamattomana vastaisten kehitysmahdollisuuksien varalle. Uusi sukupolvi varttui ja sen mukana alkoivat raittiimmat tuulet puhaltaa Suomen yhteiskunnan ummehtuneeseen ilmakehään. Valtioelämään ne eivät aluksi päässeet tunkeutumaan, mutta isänmaallinen kulttuurityö, liittyen Porthanin ajan traditsioneihin, alkoi jälleen etenemisensä, luonteeltaan epäpoliittisena, mutta vaikutuksiltaan saavuttaen mitä suurimman kansallis-poliittisen merkityksen. "Ruotsalaisia emme voi olla, venäläisiksi emme tahdo tulla, siis olkaamme suomalaisia" oli tunnussana. A.I. Arwidsson, Turun yliopiston dosentti — "ensimäinen fennomaani" — oli jo aikaisemmin lämpimän isänmaallisesti ja herättävin sanoin kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka välttämätöntä oli uudessa Suomessa luoda henkiseen viljelykseen enemmän kansallista isänmaallisuutta sekä työskennellä suomenkielen viljelemisen ja käytön hyväksi, myöskin julkisessa elämässä. J.L. Runeberg, Suomen kansallisrunoilija, julkaisi 1830-luvulla ensimäiset, herättävät runonsa ja kuvauksensa, jotka loivat runollisen hohteen maamme luontoon ja kansaan. Vuonna 1848 ilmestyi ensimäinen osa hänen runosarjaansa "Vänrikki Stoolin tarinoita", kuvauksia Suomen viime sodasta, jotka valtavasti kohottivat isänmaallista tunnetta, uskoa oman kansan voimaan ja tulevaisuuteen. Ylioppilaiden kevätjuhlassa saman vuoden toukokuussa kaikui ensi kerran Runebergin "Maamme laulu", josta sitten tuli Suomen kansallislaulu. Samaa uomaa noudatti Z. Topeliuksen lyyrillinen runotuotanto, kun taas hänen romaanijaksonsa "Välskärin kertomukset" esitti sarjan kuvia Suomen kansan historiasta, sen taisteluista sodan ja kulttuurin aloilla lähinnä kuluneiden vuosisatojen aikana. Kansallinen liike ilmeni lisääntyneenä suomenkielen ja suomalaisen kansanaineksen henkisen viljelyksen harrastuksena. Erikoinen seura "Suomalaisen kirjallisuuden seura" perustettiin vuonna 1831 näiden harrastusten edistämistä varten. Elias Lönnrot kokosi Suomen ja Kauko-Karjalan erämaista ennen varsin vähän tunnettuja kansan vanhoja runoja ja lauluja sekä julkaisi (1835) Suomen kansalliseepoksen "Kalevalan". Yhä useampia suomenkielisiä sanomalehtiä alkoi ilmestyä. Virallisella taholla ei oltu nurjamielisiä näitä suomenkielen kohottamista tarkoittavia pyrkimyksiä kohtaan, niissä kun nähtiin keino yhteenkuuluvaisuutta Ruotsiin vireillä pitävän ajatuskannan heikentämiseksi. Suomi otettiin oppiaineeksi oppikouluihin ja erikoinen suomenkielen opettajanvirka perustettiin yliopistoon (1850). Kuinka tärkeätä isänmaan ja yhteiskunnan kannalta — siinä mielessä missä Arwidsson oli sen käsittänyt — oli kohottaa ja edistää kansankieltä sekä saada se käytäntöön ylemmässä yhteiskuntaelämässä, sitä ennen muita tehosti filosofi ja sanomalehtimies J.V. Snellman, ajattelun ja toimen patriootti. Mutta kun "fennomanian" vaikutukset alkoivat näkyä kansassa lisääntyvänä kansallistuntona ja varttuvana yleisten asioiden harrastuksena, silloin alkoivat vallitsevan hallitussuunnan miehet käydä levottomiksi yltyvän kansanvaltaisuuden ja sarastavan suomalaisen separatismin johdosta. Kovennettuja sensuurimääräyksiä annettiin ja muiden kuin uskonnollisia ja taloudellisia aloja koskettelevien suomenkielisten julkaisujen painatus kiellettiin. Mutta nämä ja muut ehkäisevät toimenpiteet vain vahvistivat vapaudenkaipuuta ja varmistivat sitä käsitystä, että asema oli kestämätön. Euroopan vapausliikkeet, jotka vuonna 1848 puhkesivat ilmi, olivat saaneet vastakaikua myöskin Suomen sivistyneessä nuorisossa ja antaneet poliittista väritystä äskenheränneille isänmaallisille pyrkimyksille. Itämaisen sodan puhjettua 1854 heräsi nuoremmissa isänmaanystävissä toivo, että suurempi vapaus koittaisi Suomen kansalle. Toisten toiveet ulottuivat vielä pitemmälle ja saivat itsenäisyydenkaipuun leimahtamaan ilmoille. Voiton langetessa länsivalloille katsottiin meillä olevan mahdollisuuksia saavuttaa Suomen irroittaminen Venäjästä ja sen valtiollinen riippumattomuus unionissa Ruotsin kanssa. Eräs Tukholmassa olevista suomalaisista siirtolaisista, kirjailija E. von Qvanten, ryhtyi julkisesti näitä toiveita tulkitsemaan. Hän vaati Ruotsia ottamaan osaa sotaan, josta palkintona tulisi olemaan Suomen jälleen yhdistäminen Ruotsiin, mikä hänen mielestään vastasi suomalaisten hiljaisuudessa hautomia toiveita. Mutta herännyt suomalainen kansallistunto vaati, että yhtyminen Ruotsiin saisi toisen luonteen kuin aiemmin. Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Suomen kesken oli tehtävä liitto, jossa Suomi olisi itsenäisenä valtiona, mutta saman kuninkaan alainen kuin Ruotsi. Yleisempää vastakaikua tällaiset kauaskantavat valtiolliset ajatukset eivät Suomessa saaneet osakseen — vanhemmassa ikäpolvessa lojaalisuudentunne oli vilpitön — mutta niitä vaalittiin kyllä radikaalisvapaamielisemmissä nuoremmissa akatemisissa piireissä, missä välttämättömyys saada Suomi irroitetuksi Venäjästä oli "poliittinen selviö". Niissä ajateltiin ja uneksittiin, kuten eräässä Ruotsiin lähetetyssä kirjeessä sanotaan, "kuinka nyt vihdoin hetki oli tullut, jolloin heidän rakastettu isänmaansa olisi temmattava irti vihatusta kietovasta Venäjän vallasta ja se nyt vapaana olisi palaava vanhan koetellun, meren tuolla puolen olevan ystävänsä luo, joskaan ei aivan samoin ehdoin ja edellytyksin kuin niiden viimeksi erotessa." Tähän suuntaan käyvät vapaudenkaipuun kannattamat nuorukaishaaveilut antoivat myös leiman siinä tunnetussa tilaisuudessa Helsingissä vuonna 1855 vallinneelle mielialalle, jossa suurehko joukko akateemisen nuorison henkisesti lahjakkaimpia edustajia juhlallisessa toveriseurassa joi maljoja ranskalaisten ja englantilaisten sotapäälliköiden ja valtiomiesten kunniaksi. Tämä kohtaus, tunnettu Töölön-tapahtuman nimellä, herätti aikanaan suurta huomiota ja korkeissa viranomaisissa aivan luonnollista suuttumusta. Mutta rauha teki pian lopun silloin vielä aivan haaveellisista vapauden- ja itsenäisyydentoiveista. Niiden nuorten intoilijain piiriin, jotka tähän aikaan uskalsivat ajatella kauas ja korkealle Suomen vapaudesta, kuului myös sittemmin kuuluisa tiedemies ja napaseutujentutkija A.E. Nordenskiöld. Kaksi vuotta myöhemmin hänen oli pakko, kenraalikuvernööri kreivi Bergin vaatimuksesta, eräässä akateemisessa juhlassa pitämänsä varomattoman hallituksenvastaisen puheen johdosta jättää isänmaansa. Paljoa lujemmin perustettu kuin nämä valtiolliset unelmat, jotka rauhanteko hälvensi, oli toive ja pyrkimys luoda Suomen vapaus sen voimassaolevan valtiollisen aseman pohjalle, saattaa maa todella osalliseksi niistä perustuslaillisista oikeuksista, jotka se valtiosääntönsä nojalla omisti, sekä niistä muista eduista, "jotka ovat välttämättömät vapauteen kerran tottuneelle kansalle". Keisari Nikolain kuoltua ja Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle saivat tämänsuuntaiset toiveet vauhtia. Vapaamielinen puolue muodostui niiden ensimäiseksi kannattajaksi. Uusi hallitsija oli, kuten edeltäjänsäkin, antanut hallitsijavakuutuksensa Suomen kansalle vahvistaen siten sen valtiojärjestyksen ja lait. Hänestä oli vallalla se käsitys, että häntä elähdyttivät toiset ja vapaamielisemmät mielipiteet kuin hänen isäänsä. Alettiin nyt vapaammin ja julkisemmin tuoda ilmi herääviä kansallis-valtiollisia toiveita, eritoten mitä tuli perustuslaillisen valtiojärjestyksen jälleen elvyttämiseen lähinnä kutsumalla maan säädyt valtiopäiville. Yliopiston 1856 viettämässä kruunausjuhlassa professori F.L. Schauman lausui peittelemättä julki maan toiveet ja tarpeet tässä suhteessa. Myöskin sanomalehdistö alkoi käyttää selvempää kieltä tästä maamme silloisesta elinkysymyksestä puhuessaan. Mutta mitään toimenpiteitä ei kuulunut lähinnä seuraavana aikana ja tyytymättömyys alkoi jälleen kasvaa. Eivät ainoastaan venäläiset vallanpitäjät olleet epäröivällä kannalla, myöskin venäläisen hallitussuunnan alaisena kasvatettu virkavalta pelkäsi vapaiden yhteiskunnallisten voimien osanottoa valtiolliseen elämään. Moni katsoi tämän todistavan, niinkuin eräs Ruotsiin kirjoitettu kirje osoittaa, "kuinka Venäjän politiikka Suomessa yhä vielä pääpiirteiltään oli sama kuin ennen, aina yhtä liukas ja valheellinen, kuinka ne, jotka eivät siihen olleet luottaneet, olivat olleet oikeassa, ja kuinka ne, joissa se oli herättänyt joitakin toiveita, olivat pahasti pettyneet". Mutta, tässä muodossa kansan vapaudenpyrkimys ulkonaisten olojen suosimana sittenkin pääsi toteutumaan. Keisarin antamalla julistuskirjalla oli tammikuussa 1862 kutsuttu koolle eri säätyjen edustajista vaalin nojalla kokoonpantu valiokunta, jonka tuli korvata säädyt, "siksi kunnes olosuhteet sallisivat niiden koolle kutsumisen". Tämä sisälsi eräänlaisen myönnytyksen maan toiveille, mutta mitään laillista edustajakokousta, jolla olisi perustuslakien edellyttämä päättämisvalta maan asioissa, ei "tammikuunvaliokunnasta" voinut tulla. Sen hyväksyminen suomalaisten taholta olisi voinut aiheuttaa arveluttavia seurauksia maan valtiollisille oikeuksille ja niiden käyttämiselle. Perustuslaillinen kanta, "laillisuuskanta", tuli nyt ensikerran yhteiskunnan mielipiteen taholta esille täysin täsmällisesti ilmilausuttuna niissä vastalauseissa, joissa valiokunnan astuminen valtiopäivien sijalle osoitettiin perustuslainvastaiseksi, sekä samaan suuntaan käyvässä maan etevimpien miesten allekirjoittamassa, hallitsijalle osoitetussa adressissa. Adressia ei kuitenkaan koskaan lähetetty, kun keisari, saatuaan tiedon julistuskirjan Suomessa herättämästä mielialasta, sitä ennen oli antanut selityksen valiokunnan toimivallasta, mikä selitys oli omiansa hälventämään vallitsevan levottomuuden. Sen kanssa yhtäpitävästi valiokunta kokoontuessaan selitti, ettei sillä ollut valtaa astua valtiopäivien sijalle, vaan katsoi tehtävänsä olevan valmistavaa laatua. Tällä voimakkaaseen yhteiskunnan mielipiteeseen perustuvalla kannalla oli toivottu vaikutus. Seuraavaksi vuodeksi, 1863, julkaistiin valtiopäiväkutsumus perustuslaillisessa järjestyksessä, ensi kerran vuoden 1809 jälkeen. Kevättunnelma heräsi maassa, kun valtiopäiväkutsumus julkaistiin. Ihmettelyn ja valoisten toiveiden valtaamana kuunteli senaatintorille Helsingissä kokoontunut yleisö niitä airuiden torventoitotuksia, joilla valtiopäivät syyskuussa 1863 julistettiin alkaneiksi ja jotka näyttivät ennustavan uuden ajan koittoa Suomelle. Keisari-suuriruhtinas saapui Helsinkiin ja avasi itse valtiopäivät valtaistuinpuheella, jossa hän toi ilmi aikomuksensa "pitää kiinni niistä perustuslaillis-monarkistisista periaatteista, joita kannattaa Suomen kansan vakaumus ja jotka ovat kasvaneet yhteen maan lakien ja laitosten kanssa" sekä laajentaa sitä itseverotuksen oikeutta, mikä säädyillä perustuslakien mukaisesti on, ja antaa niille esitysoikeuden. "Te tunnette", keisari lausui puheensa lopussa, "mielenlaatuni ja miten rakas minulle on niiden kansojen onni ja menestys, jotka ovat uskotut minun huolenpitooni. Ei yksikään minun toimistani ole saattanut häiritä sitä luottamusta, jonka tulee vallita hallitsijan ja kansan kesken. Minä toivon, että tämä luottamus edelleen niinkuin tähänkin asti pysyy sen hyvän välin takeena, joka minut yhdistää Suomen rehelliseen ja uskolliseen kansaan. Se on voimakkaasti edistävä tämän sydämelleni erittäin rakkaan maan menestymistä, ja on antava minulle uutta aihetta kutsua Teitä määräajoin kokoontuville valtiopäiville." Suomen perustuslaillisen valtiojärjestyksen uudelleen voimaan saattaminen tapahtui, merkillistä kyllä, samaan aikaan kuin Puolan kapina verisesti kukistettiin. Puola menetti viimeiset autonomiansa jäännökset ja Venäjän mahtivalta toteutettiin siellä häikäilemättömästi. Nämä kaksi Venäjään yhdistettyä "valtiota" saivat samanaikuisesti kokea aivan päinvastaisia kohtaloita. Myötätunto Puolan vapaustaistelua ja säälivä osanottavaisuus sen kovaa kohtaloa kohtaan oli tähän aikaan Suomessa voimakas, mutta nämä tunteet tulivat julkisuudessa tuskin näkyviin. Puolan seikkailu näytti lähinnä olevan omansa osoittamaan Suomelle, mitä tietä sen ei pitäisi kulkea päästäkseen päämaaliinsa: mahdollisimman suureen maan ja kansan vapauteen. Rauhallisen politiikan ja kehityksen tie johtikin Suomessa jokseenkin kauas, ennenkuin vastustus tuli liian voimakkaaksi. Valtiopäivien eloonherättämisellä alkava uusi perustuslaillinen aikakausi osoittautui onnelliseksi Suomen kansalle. Se näytti olevan omiansa lujittamaan maan sisäistä itsenäisyyttä ja suuressa määrin edistämään sen kehitystä. Vuonna 1869 vahvistettiin Suomelle uusi, säätyedustukseen perustuva valtiopäiväjärjestys, uusi "peruuttamaton perustuslaki", joka takasi ja järjesti säätyjen valtuudet sekä osanoton lainsäädäntöön ja valtiontaloudenhoitoon. Valtiopäivät tulivat nyt määräaikaisiksi. Lainsäädäntötyö sai uutta vauhtia tuottaen siunausta yhteiskuntaelämän kaikille aloille. Uusi voima alkoi vaikuttaa Suomen taloudellisessa elämässä. Kulkuneuvot kehittyivät laajalle kautta maan ulottuvan rautatieverkon avulla ja raha-asiat saatettiin hyvään kuntoon. Jo vuonna 1865 oli toteutettu rahanmuutos, jonka kautta metalliraha (hopea) tuli lailliseksi maksuvälineeksi ja Suomi sai oman rahayksikön (markka ja penni). Vuonna 1877 otettiin käytäntöön kultarahakanta. Suomen pankki oli asetettu valtiopäivien valvonnan alaiseksi. Sivistyksen alalla kehitys edistyi yhtä huomattavin askelin. Jo 1860-luvulla oli maan kansakoululaitos järjestetty uudenaikaisten periaatteiden mukaan ja perustus laskettu vankalle kansansivistykselle. Myöskin ylempi opetus järjestettiin uudelleen ja lukuisia uusia oppikouluja, erikoisesti opetuskieleltään suomenkielisiä perustettiin, minkä johdosta vähitellen alkoi ilmetä suomalaistumista sivistyneiden luokkien keskuudessa. Jo vuonna 1863 suomen kieli oli saanut eräitä virallisen kielen oikeuksia, joita myöhemmin laajennettiin. Suomenkielen taito tuli pakolliseksi kaikille virkamiehille ja molempien kotimaisten kielten, suomen ja ruotsin, käyttö virastokielenä järjestettiin lailla. Suomalainen kirjallisuus yhä laajeni ja saavutti merkitystä. J.V. Snellmanin tarmokkaasti eteenpäin viemää suomalais-kansallista liikettä johtivat yleisisänmaallisessa hengessä pääasiallisesti ruotsinkielisiin sivistyneisiin perheisiin kuuluvat henkilöt. Luonnollinen seuraus tästä kehityksestä oli, että ruotsinkieleen nähden tapahtui siirtyminen siitä vallitsevasta asemasta, mikä sillä Ruotsin vallan ajoista saakka oli ollut Suomen ylemmässä yhteiskuntaelämässä. Mutta tuomalla uusia voimia kansan suuren enemmistön riveistä tämä seikka antoi suurempaa henkistä voimaa kansakunnalle ja tasoitti vallitsevia kielellis-yhteiskunnallisia epäkohtia. Tämä kehitystyö johti tosin kieliriitaan, joka jakoi kansakunnan kahteen leiriin, mutta riita ei ollut tällä ajankohtaa katkeroittavaa ja lamauttavaa rotutaistelua, vaan sillä oli poliittis-sivistyksellinen leima ja se oli pikemmin omansa kannustamaan voimia kansalliseen työhön ja vahvistamaan niitä idästä tulevia hyökkäyksiä vastaan suunnattavaan puolustukseen. Suomenkielinen väestö — lukumäärältään aivan ylivoimainen osa kansaa — tuli suuremmassa määrin osalliseksi länsimaisesta sivistyksestä ja kypsemmäksi olemaan osallisena sosiaalisessa ja valtiollisessa yhteiskuntatyössä, Kielellinen eroavaisuus estyi täten laajenemasta yhteiskunnalliseksi kuiluksi, vaara, minkä Suomi — päinvastoin kuin Itämerenmaakunnat — pääasiassa on välttänyt. Itsenäisyyttä kohti kulkevan kehityksen välttämättömänä edellytyksenä oli se sivistyksellinen ja valtiollinen herätys, jonka suomalais-kansallinen liike sai aikaan. Se yhteiskuntaluokkien välinen vastakohtaisuus ja jännitys, joka myöhemmin kehittyi voimakkaaksi, ei suorastansa pohjannut kielieroavaisuuksiin tai kielelliseen sortoon, vaan pääasiassa toisiin sosiaalisiin seikkoihin. Mutta kieliriita, suomalaisen ja ruotsalaisen puolueen välinen taistelu, oli kuitenkin vallitsevana tekijänä kuluneen vuosisadan viimeisten vuosikymmenien sisäisessä politiikassa. Maassa vallitseva luottamus maamme valtakunnassa nauttiman autonomisen aseman pysyväisyyteen ja etuihin lujittumistaan lujittui Aleksanteri II:n hallituksen aikana ja ilmeni sekä hallituksessa että kansassa vakaana mielihaluna lojaalisesti täyttää maan velvollisuudet Venäjää ja valtakuntaa kohtaan. Tästä on todistuksena valtiopäivien vuonna 1878 hyväksymä Suomen asevelvollisuuslaki. Asettamalla oman sotaväen (jalkaväkijoukkoja) maamme otti velvollisuudekseen osallisuuden "isänmaan ja valtaistuimen" ja siten myöskin valtakunnan puolustuksessa. Sotilashallinto oli suomalaisissa käsissä, mutta komentoasiat kuuluivat Venäjän sotaministerille. Päällystö oli suomalainen, komennuskielenä oli venäjä, mutta opetuskielenä suomi ja ruotsi. Valtiopäiväin päätös asevelvollisuuden voimaansaattamiseksi ei ollut yksimielinen, mutta suurin piirtein katsoen mieliala Suomessa oli se, että maallamme oli velvollisuuksia valtakuntaa kohtaan sotilaallisella alalla, ja kansan myötätunto uutta sotaväkeä kohtaan näyttäytyi jokseenkin suureksi. Päinvastoin kuin itämaisen sodan aikana, olivat venäläis-turkkilaisessa sodassa 1877-1878 mielet Suomessa selvästi Venäjän puolella. Venäläisten sotavoimien joukossa taisteli tässä sodassa sankarillisesti myöskin värvätty suomalainen joukko-osasto, Suomen kaarti. Venäjän joukkojen upseeristossa oli tähän aikaan ja myöhemminkin melkoinen määrä suomalaisia, jotka olivat saaneet sotilaskoulutuksensa osaksi Suomessa, osaksi Venäjän sotaopistoissa. Kaikki osoitti suurempaa lähentymistä molempien maiden välillä, semminkin kun taloudelliset suhteet niiden kesken olivat käyneet yhä vilkkaammiksi ja kun tällainen lähentyminen näytti perustuvan molemminpuolisiin etuihin. Mitään sisäistä yhteenkuuluvaisuutta ei Suomen ja Venäjän kesken ollut eikä voinut olla olemassa. Sivistys, uskonto, yhteiskuntajärjestys, kieli ja tavat sekä valtiolliset ja kansanihanteet olivat liian erilaiset. Suomen lojaalisuus valtakuntaa kohtaan oli ehdollinen, se voi säilyä vain sillä ehdolla, että maamme erikoisasemaa ja sisäistä itsenäisyyttä ja oikeutta elää omaa kansallista elämäänsä pidettiin kunniassa. Kansallisen heräämisen ja sittemmin uudistustyön valoisana ja lupaavana aikana ei kyllä Suomen riippumattomuutta haahmottelevia ajatuksia tuotu maassamme julkisesti ilmi, mutta ne siintivät kuitenkin isänmaallisten toiveiden kaukaisena ja epämääräisenä päämaalina. Ne välähtelivät runoilijain isänmaallisista tulevaisuuden unelmista, jo Runebergilla ja Topeliuksella, joille kangasti aika, jolloin Suomen kansaa eivät sitoneet mitkään vieraat kahleet, vaikkei heidän kuviansa ja vertauksiansa silloin ymmärretty niin laajassa mielessä kuin minkä me nyt niihin sovellutamme. "Vapaana kerran kuorestaan sun kukkas aukeaa — — — ja korkeamman kaiun saa sun laulus, synnyinmaa" sanotaan kaikkien huulilla olleen kansallislaulumme loppusäkeistössä. Kaikki tämä oli siementä, jota kylvettiin kypsyäkseen kerran vakaumukseksi ja teoksi. Kansantietoisuudessa riippumattomuudenvaatimus ei vielä ollut herännyt, mutta se eli kuitenkin itsetiedottomana kansansielussa. Katseensa kauemmas suuntaaville poliitikoille ja valtiomiehille sitävastoin ei ollut vieras se ajatus, että maamme kerran nähtäisiin vapaana, Venäjästä vapautettuna ja riippumattomana Suomen valtakuntana, joskin tie tähän päämaaliin näytti pitkältä ja epävarmalta. Sisäinen itsenäisyys Venäjän yhteydessä olisi historiallinen väliaste, jonka aikana kansamme valtiollinen kypsyys ja elinvoima saavuttaisivat tarpeellisen jäntevyyden ja lujuuden. Samoin kuin Arwidssonille kangasti myös ajattelijalle ja valtiomiehelle J.V. Snellmanille Suomen kansan kansallisen ja historiallisen kehityksen lopullisena päämaalina täydellinen itsenäisyys. Siinä "Suomen historiassa" (1872), jossa Y.S. Yrjö-Koskinen, suomalaisen kieliryhmän etevin johtaja ja edustaja edellisen vuosisadan viimeisten vuosikymmenien poliittisessa elämässä, kuvasi Suomen kansan kohtaloita, on johtavana historiallisena ajatuksena Suomen kansan kehitys vapaaksi ja itsenäiseksi sivistyskansaksi, joskin hän poliitikkona katseli Suomen kansaa ja sen tulevaisuutta erityisesti suomalais-kansalliselta näkökannalta, s.o. Suomen kansasta oli tuleva kielellisesti yhtenäinen kansakunta. Puolan kapinan ajalta 1863 on tallella eräs Yrjö- Koskisen kirje, jossa hän selvästi lausuu itsenäisen Suomen valtakunnan ajatuksen. Jäälleenyhdistyminen Ruotsiin hänen mielestään tulisi epäedulliseksi suomalaiselle kansallisuudelle. Venäjä taas oli suomalaisille liian vieras voidakseen voittaa puolelleen mitään puoluetta Suomessa. Riippuvaisuus Venäjästä oli paha, johon meidän toistaiseksi oli alistuttava, mutta, hän sanoo, se aika on tuleva, jolloin tämä riippuvaisuus on lakkaava. Samoin kuin kaikissa suomalaisissa isänmaanystävissä eli myös Yrjö- Koskisessa syvä vastenmielisyys Venäjää kohtaan, joskaan se hänen valtiollisessa toiminnassaan ei suoranaisesti tullut ilmi. Koko "fennomaanista" liikettä kannatti, ainakin sen varhaisemmissa vaiheissa, sisimpänä tulevaisuudenajatus: riippumaton Suomen valtakunta. Ruotsinkielisissä piireissä iti sama "separatistinen" taipumus, joskin jonkun verran toisenlaisena ja ennen kaikkea vähemmin natsionalistisesti sovellettuna, mutta yhtä isänmaallisena. Vastenmielisyys venäläistä iestä ja vaikutusta vastaan oli tällä taholla ehkä vielä voimakkaampi tai ainakin tuli avoimemmin näkyviin, joskin ulkonaista lojaalisuutta noudatettiin. Venäläisellä taholla oltiin vuosisadan viimeisenä vuosikymmenenä halukkaita ruotsalaisista piireistä vainuamaan n.s. suomenmaalaisen separatismin varsinainen ahjo, mikä separatismi näihin aikoihin ei ilmennyt muuna kuin Suomen oikeuden perustuslaillisen kehityksen mahdollisuuksien säilyttämisenä. Venäläiseltä puolelta alettiin jossakin määrin suosia suomalaisuudenliikettä, jolta luultiin voitavan odottaa enemmän myötämieltä venäläisten lähentämisaikeiden hyväksi ja jonka kanssa arveltiin voitavan helpommin tulla toimeen kuin ruotsalaisen puolueen pyrkimysten kanssa. Tämä politiikka, jonka tarkoitusperänä oli suomenkieltä puhuvan väestön myötätunnon saavuttaminen, tuli selvästi näkyviin kreivi Heidenin vuonna 1881 tultua Suomen kenraalikuvernööriksi. Hänen edeltäjänsä, kreivi Adlerberg, ollen esiintymisessään länsimaalaisempi, ei ollut osoittanut mitään tämänsuuntaisia pyrkimyksiä. Yleinen, joskin osittain peitelty Venäjään kohdistuva vastenmielisyys, joka perustuslaillisen kauden aikana jonkun verran lieveni, mutta sitten seuraavana sortosuunnan aikana jälleen yltyi, oli riippumattomuusajatuksen verkalleen ja huomaamatta, mutta varmasti vaikuttavana vipuna. Selvästi ja rohkeasti julkilausutun ilmaisun Suomen itsenäisyysajatus sai vuonna 1880 Pariisissa julkaistussa kirjasessa "Finlande, indépendante et neutre" (Suomi, riippumattomana ja puolueettomana), jonka tekijä oli eversti E.G.W. von Becker (Becker-Bei). Hän oli aiemmin ollut upseerina Suomen ja Venäjän palveluksessa, mutta sitten toiminut sotilaallisissa tehtävissä eri maissa ja elänyt maanpaossa. Hän osoitti kirjasessaan Suomen aseman tukaluuden Venäjän tsaarin valtikan alaisena ja ennusti sen johtavan maamme venäläistyttämiseen ja sen autonomian tuhoamiseen Venäjän perustuslaillisten ja sen ohella panslavististen virtausten välttämättömänä seurauksena. Suomi oli kypsynyt itsenäisyyteen ja se olisi sopivan ajankohdan ilmaantuessa tehtävä vapaaksi. Suomen vapauttaminen oli Euroopan yhteisetujen piiriin kuuluva kysymys, mutta ulkoapäin tulevaan apuun maamme sen enempää kuin Puolakaan, ei voisi rakentaa. Sen täytyi koota kykynsä voimanponnistukseen ja ankarassa taistelussa kilvoitella itsenäisyytensä ja elämänsä puolesta. Kirjanen päättyi seuraavaan lausuntoon: "Jos meidän toiveemme toteutuvat, muodostaisi riippumaton ja puolueeton Suomi suurvaltain takuulla ylipääsemättömän reunasuojan panslavismin paisunnalle pohjoista kohti ja maa voisi vapaana edetä sillä tiellä, jolla se jo on kulkemassa; jollei näin käy, on perustuslaillisen järjestelmän toteuttaminen (Venäjällä) ja panslavismin valtaanpääsy oleva maallemme sen valtiollisen ja aineellisen perikadon alkuna." Mutta nämä ennustukset ja toiveet, niin kaukonäköisiä kuin ne olivatkin, olivat silloin liian pilventakaisia, jotta ne olisivat voineet vaikuttaa ajatuskantaan ja toimintaan. Aika ei vielä ollut kypsä rohkeille poliittisille pyrkimyksille. Suomen täytyi vielä, käytännöllisesti katsoen, suunnata katseensa Venäjän valtakunnassa nauttimansa sisäisen autonomian säilyttämiseen ja, mikäli mahdollista, sen kehittämiseen ja samalla kansan sivistyksen ja aineellisen hyvinvoinnin vaurastuttamiseen. Perustuslakitaistelun enteitä. Suomen yhteiskuntajärjestystä, jonka maamme oli tuonut perintönä mukanaan Ruotsin vallan ajalta, ja sen valtiollista asemaa sisäisesti vapaana maana olivat, suurin piirtein katsoen, sen hallitsijat, Venäjän itsevaltiaat pitäneet kunniassa. Sen vapaa kehitys vuoden 1863 jälkeen Aleksanteri II:n ja Aleksanteri III:n hallituskausina oli vähitellen tehnyt Suomen puhtaasti länsimaiseksi, uudenaikaisesti johdetuksi valtioksi Venäjän valtakunnassa. Yhteiskunnallisissa laitoksissaan ja kansanvaltaisessa sivistyksessään se oli pyrkinyt ja jossakin määrin onnistunutkin pysymään Euroopan yleisen kehityksen tasalla. Mutta kaiken tämän ohella itämainen käyräsapeli damokleenmiekkana riippui pienen itseänsä hallitsevan, suuren itämaisen jättiläisen kylkeen kytketyn kansan yllä. Samaan aikaan kuin Suomi eli tätä sisäisen vapauden ja itsehallinnon aikaa, painoi jättiläisen käsi raskaana Venäjän valtakunnan muita rajamaita ja -kansoja. Puolasta ja Liettuasta tehtiin Veikselinmaakunnat, joissa ei ainoastaan pienintäkin itsehallinnon jälkeä tuhottu, vaan myös kotimaisia kieliä sorrettiin ja kaikki kansallisen elämän ilmaukset tukahdutettiin. "Finis Poloniae" oli toteutettu tosiasia. Jonkun verran säälivämmin meneteltiin aluksi Itämerenmaakunnissa, mutta nekin menettivät vähitellen vielä jäljelläolevat poliittiset oikeutensa ja erikoisetunsa sekä joutuivat järjestelmälliselle venäläistyttämiselle alttiiksi, samalla kuin virolaisen ja lättiläisen rahvaan ja ylempien saksaa puhuvien yhteiskuntaluokkien välistä vihamielisyyttä lietsottiin. Sillä aikaa kuin olot tuolla, Suomenlahden eteläpuolella, osoittivat sivistyksellistä ja siveellistä taantumista sekä kansallisen elämän tukahduttamista ja lisääntyvää vapauden puutetta, voi Suomen kansa yhä enemmän vakiintua kansakunnaksi ja kartuttaa henkistä vastustusvoimaansa. Vastenmielisyyden tunteet itäistä naapuria, vanhaa perivihollista kohtaan lauhtuivat kyllä tällöin, mutta tosiseikkoihin, kauttaaltaan vallitsevaan kaikenpuoliseen erilaisuuteen perustuva kuilu molempien maiden — itämaiden ja länsimaiden — välillä laajeni. Jokainen muukalainen, joka Venäjältä saapui Suomeen, huomasi sen välittömästi. Mutta suurvenäläisestä, venäläiskiihkoisesta isänmaanystävästä tämä asiaintila tuntui loukkaukselta. Mainittujen valtakunnanosien sorto ja venäläistyttäminen ei ollut yksinomaan Venäjän hallituksen työtä. Sen takana oli yllyttävä kansalliskiihkoinen mielipide. Sen henkinen johtaja 1860-luvulla oli Katkov Moskovassa ja sen tärkein puhetorvi sanomalehti Moskovskija Vjedomosti, myöskin Suomen, sen erikoisaseman ja sen kansallis-länsimaisen kehityksen vannoutunut vihollinen. Uusia sanomalehtiä, jotka noudattivat samaa äänilajia, tuli lisää, kuten Novoje Vremja Pietarissa. Niiden päämaalina oli Suomen itsehallinnon horjuttaminen, tuhoaminen ja sen kansallisuuden asteittainen hävittäminen. Maa muutettava virkavallan sortamaksi venäläiseksi maakunnaksi. Tähän ne pyrkivät osaksi järkyttämällä luottamusta Suomen lojaalisuuteen ja kiinnittämällä huomiota siihen vaaraan, minkä ei-venäläisen valtion olemassaolo Venäjän pääkaupungin edustalla muodosti, osaksi väittämällä, että Suomen valtiollisen erikoisaseman historiallinen perustus on väärä ja autonomian vaatimus epäoikeutettu. Tähän nähden vallitseva käsitys oli, niin sanottiin, suomalaisten poliitikkojen petoksen ja vääristelyjen synnyttämä. Porvoon valtiopäivillä ei oltu muka tehty mitään sopimusta tai välipuhetta. Se mitä siellä oli tapahtunut, oli keisarillisen armon osoitus, mikä ei voinut olla Venäjää ja sen itsevaltiaita sitova. Mitään valtiosääntöä ei ollut Suomelle taattu, mutta joskin niin olisi tapahtunut, olisi tämä ollut vastoin Venäjän etuja ja lupaus olisi siis mitätön. Tämä, eri muunnelmin, oli hyökkäyksen sävy. Niihin vastasi Suomen sanomalehdistö, jonka esitykset vääristellyssä muodossa tulivat venäläisen yleisön silmien eteen. Tämä 1870- ja 1880-lukujen sanomalehtisota Suomen ja Venäjän välillä oli etuvartio-ottelua, jota seurasi sittemmin Suomen ja Venäjän välillä puhjennut perustuslakitaistelu. Sen merkitys ja voima kasvoi, kun venäläiset ylemmän arvoasteen oikeusoppineet ja valtiolliset kirjailijat, kuten Ordin y.m., astuivat taistelukentälle venäläisen natsionalismin liittolaisina. Suomen taholta ei jääty vastausta vaille. Selkeästi todistavissa seikkaperäisissä, L. Mechelinin, R. Hermansonin ja J.R. Danielsonin kirjoittamissa esityksissä paljastettiin tarkoituksellisten venäläisten lausuntojen kieroudet ja löyhyys, ja selvitettiin Suomen autonomian oikeudelliset perusteet. Poliittinen kieltämisen ja tuhoamisen halu oli kuitenkin liian voimakas antaakseen objektiivisten näkökohtien ja asiallisten syiden vaikuttaa itseensä. Valtaa ja rahaa himoitseva venäläinen virkamiehistö toivoi Suomesta muodostuvan uuden rajamaan, jota saisi vapaasti nylkeä, ja kiihoitti tässä tarkoituksessa panslavistisia pyrkimyksiä. Yhä laajemmalle ja voimakkaammin levisi Venäjällä se "todellisten venäläisten" valtiollinen uskonkappale, jonka mukaan Suomen sisäinen itsenäisyys ja kansallinen elämä oli epämuodostuma Venäjän valtakunnanruumiissa ja sisälsi pyhään Venäjään kohdistuvan loukkauksen, joka oli poistettava. Tämä mielipide sai myös tsaarin neuvonantajien ja ministerien kannatusta ja lopuksi hallitsija itse, jonka pyhiin lupauksiin Suomessa oli luotettu, kallisti sille korvansa. Mutta yhä ilmeisemmäksi kävi, ettei Suomen sulattaminen Venäjään ollut maatamme vastaan suunnatun politiikan varsinainen päämäärä. Vaadittu Suomen uusi "valloittaminen" oli vain oleva väliasema suurvenäläisen laajentumishalun tiellä länttä kohti, kohti Skandinaviaa, kohti avointa, jäistä vapaata merta. Sisäisesti itsenäinen, länsimainen Suomi oli se muuri, joka ensiksi oli murrettava, ennenkuin tie siitä edelleen oli vapaa. Tämä teki Suomen tulevaisuuden vielä synkemmäksi, mutta siitä sen taistelu oikeudesta elää omaa elämäänsä myös sai paljon suuremman historiallisen ja sivistyksellisen merkityksen. Keisari Aleksanteri III oli valtaistuimelle noustessaan vuonna 1881 antanut hallitsijavakuutuksen Suomen kansalle, aivan samansisältöisen kuin edelliset hallitsijat. Samalla hän antoi käskykirjeen, jossa hän selitti syvällä tyydytyksellä vakuuttaneensa Suomen suuriruhtinaskunnalle sen oikeudet, koska hän "armollisesti oli pitänyt mielessään ne moninaiset todisteet järkähtämättömästä uskollisuudesta ja kiitollisuudesta hallitsijaansa ja hyväntekijäänsä kohtaan, joita tämän maan asukkaat olivat osoittaneet." Hän jatkoikin aluksi sitä luottamuksen ja laillisuuden politiikkaa, jota hänen isänsä ja edeltäjänsä oli noudattanut. Suoranaisesti ilmaisi tätä m.m. se valtiopäivien toimivallan laajennus, mikä sisältyi esitysoikeuden (paitsi perustuslakikysymyksissä) myöntämiseen. Venäläinen taantumus, panslavismin verhoon pukeutuneena, sai kuitenkin yhä suurempaa valtaa ja keisarikin joutui sen ja sen etevimmän edustajan, pyhän synodin yli prokuraattorin Pobedonostsevin vaikutusvallan alaiseksi. Samassa määrin heikkeni hänen alkuaan epäilemättä vilpitön aikomuksensa ja halunsa pysyttää Suomen suuriruhtinaskunta koskemattomana valalla vahvistettujen lakiensa ja yhteiskuntajärjestyksensä turvissa. Venäläisen sanomalehtitaistelun Suomea vastaan ollessa kiivaimmillaan liikkui maassamme levottomuutta herättäviä huhuja Venäjän hallituspiireissä tekeillä olevista suunnitelmista, jotka tarkoittivat Suomen valtion laitosten asteittaista saattamista Venäjän vastaavien laitosten mukaisiksi. Nämä huhut vahvistuivat, kun vuoden 1890 alussa saatiin tietää, että Venäjän hallituksen aloitteesta oli asetettu kolme komiteaa, puheenjohtajana Suomen kenraalikuvernööri, kreivi Heiden, valmistelemaan kysymystä Suomen raha-, tulli- ja postilaitosten yhdenmukaistuttamisesta keisarikunnan vastaavien laitosten kanssa. Jo kesäkuussa samana vuonna annettiin julistuskirja Suomen postilaitoksesta, jonka johto asetettiin Venäjän posti- ja lennätinlaitoksen ylihallituksen alaiseksi. Tämä oli ensimäinen merkitsevämpi lainvastainen puuttuminen Suomen itsehallintoon ja valtiosääntöön, se kun asetti suomalaisen hallinnonalan venäläisten virkamiesten määräysoikeuden alaiseksi. Tätä toimenpidettä oli ilmeisesti joudutettu ennenkuin valtiopäivät kokoontuivat, jotta niiden vastalauseet eivät saisi vaikuttaa kysymyksen ratkaisuun. Maan prokuraattori, von Weissenberg, pani vastalauseensa lainvastaista toimenpidettä vastaan ja erosi, kun vastalausetta ei otettu huomioon. Samalla perustuslaillisen politiikan ensimäinen mies, L. Mechelin, luopui kotimaisen hallituksen jäsenyydestä. Suomen raha- ja tullilaitosta vastaan tehdyt suunnitelmat eivät käytännöllisten vaikeuksien vuoksi johtaneet mihinkään tulokseen, mutta toinen vakava isku Suomen oikeusjärjestykseen tehtiin äskenmainittuna vuonna. Valtiopäivät olivat hyväksyneet uuden Suomen rikoslain ja hallitsija oli sen vahvistanut astuvaksi voimaan vuoden 1891 alusta. Venäjän sanomalehdissä käytiin lain kimppuun, koska sen katsottiin sisältävän määräyksiä, mitkä eivät kaikissa suhteissa olleet yhtäpitäviä Venäjän etujen kanssa. Näistä hyökkäyksistä oli seurauksena, että jo vahvistettu ja siis pätevä laki peruutettiin toistaiseksi, kunnes valtiopäivät ehtisivät sen tarkistaa äskenmainitussa suhteessa. Muutamat tuomarit eivät kuitenkaan katsoneet voivansa ottaa huomioon laitonta peruutusta ja sovelluttivat uutta rikoslakia, jonka johdosta heitä kohtaan ryhdyttiin rankaisutoimenpiteisiin. Tämä oli ensi alku sille laillisuudenpuolustukselle, jota sittemmin nimitettiin passiiviseksi vastarinnaksi. Kun valtiopäivät vuonna 1891 kokoontuivat, julkilausuivat säätyjen puhemiehet sen huolestumisen, minkä molemmat äskenmainitut lainvastaiset toimenpiteet maassa olivat herättäneet. Keisari vastasi käskykirjeellä, missä hän nimenomaan selitti, ettei hänellä ollut aikomuksena syrjäyttää suuriruhtinaskunnan perustuslakeja. Joskin ne hyvänsuovat sanat, joilla hän tämän lausui, jossakin määrin vaikuttivat rauhoittavasti, paljasti käskykirje muutoin sen, että yhdenmukaisuussuunnitelmat olivat saavuttaneet Venäjän hallituksen ja hallitsijan periaatteellisen hyväksymisen. Siinä nimittäin sanottiin seuraavaa: "Muutamien Suomen asetusten ja yleisten valtakunnanlakien välillä vallitseva yhdenmukaisuuden puute, samoin kuin riittämätön täsmällisyys suuriruhtinaskunnan suhdetta keisarikuntaan koskevassa lainsäädännössä aiheuttaa valitettavasti nurjaa käsitystä niiden toimenpiteiden todellisesta merkityksestä, joihin ryhdytään kaikille Venäjän valtakunnan osille yhteisten tarkoitusperien saavuttamiseksi." Lausuma, jonka keisarin neuvonantajat olivat panneet hänen suuhunsa, oli diplomaattisen varovainen, kauas tähtäävien yhteensulattamisaikeiden verho. Samana vuonna ammuttiin uusi aukko Suomen autonomiaa suojelevaan perustuslakimuuriin. Kesällä 1891 annetulla määräyksellä säädettiin — suorastaan perustuslain vastaisesti — että Pietarissa olevan ministeri-valtiosihteerin viraston ja kenraalikuvernöörinkanslian virkoihin voitaisiin nimittää myöskin venäläisiä virkamiehiä. Saman vuoden joulukuussa määrättiin, että virkoja Suomessa täytettäessä etusija olisi annettava sellaisille hakijoille, jotka osasivat venäjänkieltä, ylennysperuste, mikä oli Suomen laeille ja tarpeille kokonaan outo. Suomen perustuslakien kodifioiminen oli kauan ollut huomion esineenä ja siitä oli useita eri kertoja neuvoteltu Suomen hallituksessa ja erinäisissä toimikunnissa. Se otettiin venäläiseltä taholta uudelleen esille vuonna 1891 ja erikoinen venäläis-suomalainen sekakomissioni asetettiin kysymystä pohtimaan. Asiankäsittelyissä ilmeni, ettei venäläisellä taholla pyritty sen vähempään kuin Suomen sisäisen itsenäisyyden täydelliseen kumoamiseen. Kenraalikuvernööri Heiden oli antanut tehdä ehdotuksen muka hallitusmuodoksi, jolla oli seuraava kuvaava otsake: "Ohjesääntö Suomen suuriruhtinaskunnan läänien hallintoa varten", jonka mukaan maamme vain muodosti ryhmän Venäjän valtakunnanlainsäädännön alaisia kuvernementteja, joilla oli oleva erityinen hallintonsa, ehdotus, joka sai osakseen komissionin venäläisten jäsenten kannatuksen. Suomen edustajat olivat tehneet vastaehdotuksen, joka perustui siihen autonomiaan, mikä maallamme oli ollut aina siitä saakka kuin se oli ollut Venäjään yhdistetty ja jonka valtakunnan hallitsijat olivat vahvistaneet. Yksimielisyyttä ei saavutettu. Sen jälkeen kuin Suomen senaatti oli antanut asiasta lausuntonsa ja ehdottomasti torjunut venäläisen ehdotuksen, asetettiin uusi komissioni, mutta tulos oli sama. Mielipiteet olivat liian vastakkaiset voidakseen yhtyä. Venäläiset jäsenet olivat ehdottaneet, että Venäjän valtakunnanneuvosto olisi lakiasäätävänä elimenä sellaisissa asioissa, jotka olivat yhteisiä Suomelle ja Venäjälle. Kysymys oli vielä ratkaisematta, kun Aleksanteri III vuonna 1894 kuoli. Uusi Suomelle vihamielinen venäläis-suomalaisen hallituspolitiikan suunta ilmeni selvästi keisarivainajan hallituskauden lopulla. Hallitsijanvaihdos antoi toiveita valoisammista ajoista. Suomessa uutta, kaksikymmentäkuusi vuotiasta hallitsijaa yleisesti tervehdittiin vilpittömin luottamuksen tuntein. Heti valtaistuimelle noustuaan hän oli antanut Suomen kansalle hallitsijavakuutuksensa, pyhän lupauksensa säilyttää sen valtiosäännön ja lait loukkaamattomina. Maa saattoi taas hengittää keveämmin. Valtiokaappaus. Neljä vuotta kului ilman jatkuvia hyökkäyksiä Suomen valtiosäännönmukaista asemaa vastaan. Suomen kansan vanha välitön luottamus hallitsijaan ja usko keisarinsanan pyhyyteen näytti jälleen pääsevän oikeuksiinsa ja hämmensi katseelta todellisuuden. Vehkeilyjä maamme autonomiaa vastaan harjoitettiin kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa ja niiden lähimpänä tarkoituksena oli saada nuori heikko hallitsija mullistavien suunnitelmien puolelle. Keisari oli joutunut suurvenäläisten piirien ja ensi sijassa isänsä onnettoman neuvonantajan, Pobedonostsevin, vaikutusvallan alaiseksi ja taipui lopulta heidän hankkeisiinsa. Vuonna 1898 suunnitelma oli kypsä toimeenpantavaksi. Keisarin oma henkilökohtainen kanta kävi ilmi m.m. niistä reunamuistutuksista, joilla hän mainittuna vuonna varusti erään senaatin alistuksen. Sanat "Suomen autonomia" varusti hän kysymysmerkillä ja muutaman viittauksen kohdalle Suomen vanhoihin, hänen itsensä samoin kuin hänen edeltäjiensä vahvistamiin perustuslakeihin merkitsi hän: "olisi jo aika suomalaisten alkaa unhottaa sellaiset vanhentuneet lait." Lähtökohdaksi hyökkäyksille Suomen autonomiaa vastaan otettiin tällä kertaa sotilaskysymys, joka tähän näytti soveliaimmalta ja kiitollisimmalta. Suomen asevelvollisuuslaki vuodelta 1878 oli osoittautunut kaikin puolin tyydyttäväksi, mutta sen erikoisaseman vuoksi, minkä se soi Suomen sotaväelle, oli se venäläistyttämispolitiikan kannattajien silmätikkuna. Valtakunnan sotalaitoksen yhdenmukaisuuden vaatimuksia voitiin lisäksi tukea muilla kuin puhtaasti poliittisilla syillä. Venäläis-suomalaiset sekakomiteat olivat turhaan käsitelleet Suomen sotalaitoksen järjestelykysymystä. Venäjän taholta oli vaadittu Venäjän sotilaslainsäädännön ulottamista Suomeen, mitä suomalaiset komiteanjäsenet jyrkästi olivat vastustaneet. Uusi sotaministeri Kuropatkin, Suomen autonomian jyrkkä vastustaja, oli tämän johdosta salassa antanut laatia ehdotuksen, joka oli sopusoinnussa Venäjän natsionalistien vaatimusten kanssa ja tarkoitti Suomen erikoisen sotalaitoksen lakkauttamista. Heinäkuussa 1898 keisari odottamatta kutsui koolle ylimääräiset valtiopäivät tammikuun 19 p:ksi 1899 käsittelemään kysymystä Suomen sotaväen yhdenmukaistuttamisesta Venäjän sotalaitoksen kanssa. Valtiopäiväkutsun aikaansaama levottomuus yhä yltyi, kun pian senjälkeen maan kenraalikuvernööriksi nimitettiin kenraali N. Bobrikov. Nimitys ei tapahtunut lainmukaisesti Suomen ministerivaltiosihteerin, vaan Venäjän sotaministerin esityksestä, tämäkin levottomuutta herättävä enne. Entisestä toiminnastaan Bobrikov oli tunnettu innokkaaksi venäläistyttämispolitiikan puoltajaksi ja sen lisäksi häikäilemättömäksi ja voimakkaaksi henkilöksi, valmiiksi mihin väkivallantoimiin tahansa. Hänestä oli — se oivallettiin — tuleva niiden Suomea vastaan tähdättyjen suunnitelmien toteuttaja, joiden määränä oli maan venäläistyttäminen, ja sen autonomian tuhoaminen. Hän oli havaittu sopivaksi olemaan "Suomen pyövelinä", ja hän oli tähän tehtävään suostunut. Astuessaan virkaansa uusi kenraalikuvernööri piti lokakuun 12 p:nä 1898 maan hallinnon ylimmille edustajille puheen, missä hän kosketteli niitä perusteita, joita hän aikoi sovelluttaa korkeassa hallintovirassaan, lausuen tällöin m.m.: "Hallitsijamme tuntee Suomen kansan uskollisuuden, mutta H. Majesteettinsa tietää myös, että maassa valitettavasti on levinnyt väärä tulkinta niistä perusteista, joihin Suomen asema keisarikuntaan nähden nojaa. Tällaisten tulkintojen vahingollisen vaikutuksen alaisina monet suomenmaalaiset eivät ole osoittaneet tarpeellista myötämieltä niitä toimenpiteitä kohtaan, joihin on ryhdytty niiden siteiden lujittamiseksi, mitkä yhdistävät maan muihin Venäjän vallan osiin. — — — Venäjän silmänkantamattomalla alueella on kaikille, jotka ovat tsaarin mahtavan valtikan alaisia, olemassa vain yksi alamaisuudensuhde ja sama rakkaus isänmaahan." Se käsitys, että Suomi oli erikoinen valtiollinen alue valtakunnassa, oli siis harhaluulo, joka oli pois juuritettava, ja Suomen kansa oli pakolla opetettava rakastamaan suurta yhteistä isänmaata, Venäjää. Omaa isänmaata ei Suomen kansa saisi omistaa eikä rakastaa. Puheessa tuotiin myös kaunistelematta ilmi Venäjällä kyhätty valheolettamus, että täällä olivat vastakkain vakaa ja Venäjälle uskollinen Suomen kansa, jossa ei vallinnut vastustuksenhenkeä venäläistyttämistä vastaan, ja yksityiset ilkeämieliset separatistit, jotka villitsivät kansaa, valheolettamus, jota tahallisesti käytettiin väkivaltapyrkimysten verhona. Senaatti oli sotilasasiaesityksestä antamassaan lausunnossa ehdottanut siitä poistettavaksi ne määräykset, jotka törkeästi loukkasivat Suomen oikeutta ja erikoisasemaa. Tähän ei korkeimmassa paikassa kuitenkaan pantu mitään huomiota. Ehdotuksessa vältettiin sanoja "Suomi" ja "isänmaa" ja niiden sijasta käytettiin kaikenlaisia muita sanontatapoja kuten "suomalaiset läänit" j.n.e. Ehdotuksen 18 §:ssä sanottiin: "Keisarillisen valtaistuimen ja Venäjän valtakunnan puolustus on Venäjän jokaisen alamaisen pyhä velvollisuus, ja näin ollen on suomalaisten läänien, samoin kuin Venäjän muiden kuvernementtien miespuolinen väestö säätyyn katsomatta asevelvollinen." Tämän ehdotuksen mukaan oli suomalaiset joukot kokonaan alistettava Venäjän sotilasviranomaisten alaisiksi, palvelusaika oli oleva sama kuin Venäjällä, suomalaisia asevelvollisia voitaisiin komentaa venäläisiin joukkoihin ja päinvastoin venäläisiä suomalaisiin. Upseereiksi suomalaisiin joukkoihin voitaisiin määrätä myöskin venäläisiä ja suomalaisia joukkoja oli lupa sijoittaa maan ulkopuolelle rauhanaikanakin. Kuten jo näistä esimerkeistä näkyy, oli ehdotuksen tarkoitus saada poistetuksi kaikki ero suomalaisen ja venäläisen asevelvollisen väliltä sekä lakkautetuksi koko sotaväen olemassaolo suomalaisena laitoksena. Tämä lausuttiinkin julki riittävän selvästi valtiopäiväin avajaisissa luetussa valtaistuinpuheessa. Siinä sanottiin: "erottamattomasti keisarikuntaan yhdistettynä ja sen turvassa ja suojassa ollen ei Suomelle ole tarpeen Venäjän armeijasta erillään oleva sotaväki." Maan erikoisten paikallisten olojen vuoksi oli ehdotus kuitenkin annettava valtiopäiville valmistelevasti harkittavaksi. Valtiopäivät eivät siis saisi asiasta päättää, s.o. hyväksyä tai hyljätä esitystä, vaan niiden oli ainoastaan annettava lausunto. Vastauspuheissaan säätyjen puhemiehet eivät laiminlyöneet tuoda esiin sitä levottomuutta, mihin ehdotuksen, niin hyvin sisällyksensä kuin muotonsa puolesta, täytyi antaa aihetta. Valtiopäivät ryhtyivät kuitenkin esitystä käsittelemään lainmukaisessa järjestyksessä. Senaatin yksimielinen torjuva kanta, koko maan suhtautuminen sotilasasiaehdotukseen ja vihdoin se tapa, millä valtiopäivät olivat ryhtyneet ehdotuksen käsittelyyn, antoivat asianomaisille Venäjällä selvän käsityksen siitä, ettei päämaalia voitu saavuttaa pelkästään tätä "parlamentaarista" tietä. Tehokkaampaa keinoa oli käytettävä ja niin valmisteltiin kaikessa hiljaisuudessa se valtiokaappausteko, joka on tunnettu helmikuunjulistuskirjan nimellä ja jonka keisari allekirjoitti 15 p. helmikuuta 1899. Sillä ei ollut kumouksellisen asiakirjan ulkonaista leimaa, vaan sen tarkoituksena oli muka, kuten sanat kuuluivat, vain "voimassa olevien asetuksien täydentämiseksi" noudatettavaksi säätää vankka ja järkähtämätön järjestys yleisten valtakunnanlakien valmistamista ja antamista varten. Julistuskirjaan liittyivät sitä varten vahvistetut perussäännökset. Näiden mukaisesti olisivat niin hyvin keisarikunnalle ja Suomelle yhteiset "valtakunnanlait" kuin myös ne yksinomaan suomalaiset lait, jotka koskevat valtakunnanetuja, riistettävä Suomen lakiasäätävien laitosten ratkaisu- ja päätösvallan alta. Venäläisten viranomaisten tuli olla aloitteen tekijöinä ja ehdotusten harkitsijoina ja lopullisen ratkaisun säätäisi hallitsija. Säädyillä olisi vain oikeus antaa lausuntonsa sellaisista lakiehdotuksista. Hallitsijalla olisi oikeus määrätä, mitkä asiat kuuluisivat uuden lainsäädäntöjärjestelmän piiriin. Se venäläinen kiila, joka näin oli lyötävä Suomen itsehallintoon, oli liian karkeatekoinen ja syvälle tunkeva, jotta Suomen valtiosääntö olisi sitä kestänyt menemättä pian kokonaan pirstaleiksi, samalla kuin Venäjän valtiovalta olisi saanut ratkaisuvallan Suomen omissa asioissa. Julistuskirja tuli täydellisenä yllätyksenä niin hyvin Suomen hallitukselle kuin kansalle. Sen sisällys ja tarkoitusperä oli selvä jokaiselle ajattelevalle kansalaiselle. Ensimäinen julistuskirjan herättämien mieliharmin ja suuttumuksen tunteiden vaistomainen ilmaus oli vaatimus, että senaatin oli kieltäydyttävä noudattamasta käskyä sen ja siihen liittyvien perussäännösten julkaisemisesta, siten alusta alkaen osoittaakseen ne laittomiksi ja mahdottomiksi hyväksyä Suomessa noudatettaviksi. Mutta senaatin keskuudessa oli eri mieliä olemassa tällaisen kieltäytymisen mahdollisuudesta ja soveliaisuudesta. Äänet hallituksen istunnossa lankesivat tasan ja julistuskirja julkaistiin 18 p:nä helmikuuta. Sitä päivää muistettiin kauan Suomen "pimeänä päivänä". Tämä erimielisyys hallituksen keskuudessa oli sen poliittisen hajaannuksen ensi ilmaus, joka sitten pysyi koko perustuslakitaistelun ajan. Senaatissa ilmennyt mielipiteiden eroavaisuus koski olennaisesti menettelytapaa; itse asiaan nähden, s.o. julistuskirjan ja säädösten laittomuudesta ja vallankumouksellisesta luonteesta, olivat kaikki samaa mieltä. Senaatti tekikin heti julkaisemisen jälkeen keisarille alamaisen esityksen, missä kysymyksessä olevan valtioteon oikeudenvastaisuus selvin sanoin tuotiin julki, mutta tämä esitys ei saanut mitään aikaan. Myöskin valtiopäivät panivat vastalauseensa, mutta sitä valtiopäivien puhemiesten muodostamaa lähetystöä, jonka oli esitettävä tämä vastalause hallitsijalle, ei otettu vastaan. Tahdottiin täten osoittaa, että Suomella oli edessään lopullisesti päätetty teko, jonka peruuttaminen ei voinut tulla kysymykseen. Ja kenraalikuvernööri oli valheellisesti antanut tiedoittaa, että "kaikki järkevät ihmiset Suomessa olivat julistuskirjaan tyytyväiset." Mutta vielä ei ollut kokonaan sammunut usko siihen, että hallitsija oli halukas kuuntelemaan Suomen kansan ääntä ja voisi suostua tyydyttämään sen oikeudenmukaiset vaatimukset. Kansa tahtoi itse turvautua keinoon "käydä kuninkaissa". Kansalaisadressi laadittiin ja allekirjoituksia koottiin kaikkialta maasta, myös kaukaisimmista ja pohjoisimmista seuduista. Yksimielisesti ja isänmaallista intoa hehkuen kansa kokoontui esittämään huolensa sen itsehallintoa ja kansallista olemassaoloa uhkaavan vaaran edessä. Kahdessa viikossa oli tämän n.k. "suuren adressin" alla viidensadankahdenkymmenenviidentuhannen täysikasvuisen Suomen miehen ja naisen omakätinen allekirjoitus maan väkiluvun ollessa alle kolmen miljoonan. Ja tämä tulos saavutettiin vuodenaikana, jolloin liikennesuhteet harvaan asutussa maassa olivat hankalimmillaan. Selvempää kansan ajatusten ja tunteiden ilmausta ei voitu vaatia. Adressi loppui sanoihin: "— Emme voi sydämistämme karkoittaa luottamusta Keisarin sanan järkähtämättömyyteen. Mehän tiedämme kaikki, että meidän armollinen hallitsijamme on koko ihmiskunnalle julistanut, että vallan tulee kunnioittaa oikeutta. Ja pienen kansan oikeus on yhtä pyhä kuin suuremman, sen isänmaanrakkaus on Kaikkivaltiaan Jumalan edessä velvollisuus, josta se ei koskaan saa luopua." Edustajia kaikista maan kunnista, luvultaan viisisataa, kokoontui maaliskuun 13 p:nä Helsinkiin, missä suoritettiin kunnianosoitus keisari Aleksanteri II:n patsaan luona suurella senaatintorilla. Useihin tuhansiin nouseva kansanjoukko veisasi siellä Lutherin virren "Jumala ompi linnamme". Lähetystö matkusti maaliskuun 15 p:nä Pietariin päästäkseen hallitsijan puheille ja ojentaakseen hänelle adressin. Mutta sitä ei otettu vastaan. Keisari antoi vastata Suomen ministerivaltiosihteerin välityksellä: "Ilmoittakaa viidensadanmiehenlähetystölle, etten tietenkään ota heitä vastaan, vaikka en kuitenkaan ole heille vihoissani." "Palatkoot he rauhassa", kuuluivat loppusanat hallitsijan tervehdyksessä. Nuo viisisataa eivät olleet poliitikkoja, vaan kaikkien yhteiskuntaluokkien edustajia, suurimmalta osalta talonpoikia. Ne edustivat parasta, terveintä Suomen kansan ydintä. Keisarin kieltäytyminen ottamasta vastaan heitä, kuulemasta kansanääntä, ja tylysti torjuvan vastauksen muoto haihdutti unelmat ja tuntui loukkaukselta. Siinä puheessa, jossa, lähetystön kuultua keisarillisen vastauksen, puheenjohtaja, konsuli E. Wolff, ministerivaltiosihteerille tulkitsi sen tunteet, lausuttiin: "Me aiomme noudattaa H. Majesteettinsa käskyä palata rauhassa koteihimme, mutta me palaamme toisina kuin tulimme." Kansan kunnioitus hallitsijaa kohtaan oli järkytetty, eikä se palannut enään koskaan vanhassa, avoimen luottamuksellisessa muodossa. Vuonna 1899 tapahtui käänne Suomen kansan alamaisissa tunteissa. Lojaalisuuden järkkyminen valmisti maaperän todella separatistiselle ajatustavalle laajoissa piireissä meidän maassamme. Samana vuonna oli vesi maan suurimmissa sisävesistöissä tavattoman korkealla. Se jätti rantakallioihin selvän kauan näkyvän viirun. Tämä rantaviiva sai kansan suussa "valarikonviivan" nimityksen. Valtiopäivät olivat kevään kuluessa loppuunsuorittaneet sotilaskysymyksen käsittelyn ja hyljänneet venäläisten ehdotuksen, mutta samalla ilmoittaneet olevansa valmiit lisäämään Suomen sotaväen lukumäärää voimassaolevan asevelvollisuuslain puitteissa. Vastauksessaan säädyt esittivät seikkaperäisen selvityksen Suomea koskevan lainsäädännön oikeusperusteista ja torjuivat näiden kanssa ristiriidassa olevan käsityksen, joka ilmeni helmikuun julistuskirjassa. Vastaus päättyi seuraaviin suorapuheisiin ponsiin: "että Suomen valtiosäännön mukaan voidaan säätää lakia Suomen kansan noudatettavaksi ainoastaan maamme perustuslakien säätämässä järjestyksessä, joka edellyttää niin hyvin että hallitsijalle ovat siinä avullisina kotimaiset viranomaiset, kuin myöskin että laki semmoisista asioista, jotka eivät ole luettavia niin sanottuihin järjestys- ja talousasioihin, syntyy valtiosäätyjen tieten ja suostumuksella; "että sitävastoin mainittua armollista julistuskirjaa seuraavissa perussäännöksissä määrätty järjestys semmoisten lakien säätämiselle, jotka ovat aiotut olemaan voimassa myöskin Suomessa, on ristiriidassa Suomen perustuslakien ja sen valtiosäännön kanssa, joka maallamme niiden mukaan on; "että sanotulla julistuskirjalla ja siihen kuuluvilla perussäännöksillä, jotka ovat syntyneet ilman Suomen valtiosäätyjen suostumusta ja myönnytystä sekä muutenkin muussa kuin maamme perustuslakien määräämässä järjestyksessä, ei sentähden voi Suomessa olla lain pyhyyttä; "että erittäinkin Suomen asukkaiden asevelvollisuutta koskevan lain antaminen valtakunnan-lakina tahi muuten sen vahvistaminen keisarin ja suuriruhtinaan hyväksymisellä ilman valtiosäätyjen suostumusta ei niinmuodoin voi tapahtua loukkaamatta maamme valtiosääntöä; "että nyt voimassa olevaa asevelvollisuuslakia, joka on syntynyt maamme valtiosäännön määräämässä järjestyksessä, ei voida muuttaa eikä kumota muulla tavoin kuin keisarin ja suuriruhtinaan sekä valtiosäätyjen yhtäpitävällä päätöksellä; ja "että jos T.K. Majesteettinne katsoisi erityisen järjestyksen, jossa keisarikunnalle ja Suomelle yhteiset lait olisivat säädettävät, tarpeen vaatimaksi, valtiosäädyt odottavat, että T.K. Majesteettinne suvaitsisi perustuslainmukaisen käsittelyn noudattamiseksi jättää valtiosäädyille armollisen esityksen, joka sisältäisi ehdotuksen semmoiseksi maamme perustuslakien muutokseksi, joka on siihen tarkoitukseen tarpeellinen; ja vihdoin "että valtiosäädyt katsovat korkeimpaan maailmanjärjestykseen perustuvaksi velvollisuudekseen pitää kiinni siitä laista ja oikeudesta, joka vuonna 1809 on juhlallisesti vakuutettu Suomen kansalle järkyttämättömästi säilytettäväksi." Selvän ja arvokkaan lausunnon säädyt näin olivat yksimielisesti antaneet niistä valtioteoista, jotka tarkoittivat Suomen valtiosäännön kumoamista. Tähän lausuntoon yhtyi kaikin kohdin Suomen senaatti. Mutta mitään muuta seurausta, kuin että sotilaskysymys joksikin aikaa jäi lepäämään, ei tällä kansanedustuksen esiintymisellä ollut. Venäjän hallituksen puolelta aloitetun politiikan muutos näytti aivan mahdottomalta. Valtiokaappaus oli vietävä perille, vaikkei se Suomessa saanut kannatusta miltään taholta. Myöskin ulkomailla hyökkäykset Suomen valtiosääntöä vastaan ja aikomus lakkauttaa sen autonomia olivat herättäneet huomiota, ensi sijassa oikeusoppineiden piireissä, ja antaneet aihetta sanomalehtikirjoituksiin ja lentokirjasten julkaisemiseen, joissa Suomen kysymystä historiallisesti ja oikeudellisesti valaistiin. Suomen taholta oli ulkomailla pantu käyntiin tähän suuntaan käypä valistustyö. Säätyjen yllämainittu vastaus keisarille oli käännetty saksan, ranskan ja englannin kielille ja tehty ulkomailla tunnetuksi. Voimakkaan ulkomaisen mielipiteen ilmaus Suomen hyväksi oli n.s. eurooppalainen adressi, jonka oli allekirjoittanut tuhatkunta huomattua miestä Euroopan kaikista sivistysmaista. Lähetystön, johon kuului eteviä tieteen edustajia eri maista ja joka kesällä 1899 saapui Pietariin, oli määrä ojentaa se keisari Nikolaille. Mutta ei sitäkään keisari ottanut vastaan, mikä diplomaattinen epäkohteliaisuus herätti oikeutettua suuttumusta. Euroopalla ei muka saanut olla mitään puheenvaltaa "Venäjän sisäisessä" asiassa, sillä sellaisena tahdottiin pitää venäläis-suomalaista ristiriitaa ja Suomen sisäisen itsenäisyyden tuhoamista. Perustuslakitaistelu. Passiivinen vastarinta. Helmikuunjulistuskirja ja Suomen kansan tulokseton vetoaminen hallitsijaan oli lähtökohtana sille Suomessa virinneelle liikkeelle, joka seuraavina vuosina ilmeni yhteiskunnan taholta järjestettynä vastustuksena sitä Venäjän hallituksen suunnitelmallista pyrkimystä vastaan, joka tarkoitti maamme valtiomuodon purkamista ja sen sisäisen autonomian tuhoamista sekä sen muuttamista venäläiseksi maakunnaksi. Tämä perustuslakitaistelu noudatti tosin osittain aikaisempaa todistelutapaa, "paperitaistelun", painetun sanan ja viranomaisten kirjallisten esitysten tietä, mutta otti vähitellen sen ohella yhä enemmän käytäntöön toisiakin puolustuksen ja vastustuksen muotoja. Syksyllä 1899 nimitettiin Suomen ministeri-valtiosihteeriksi venäläinen mies, tunnettu toimelias ja taitava vallitsevan hallitussuunnan kannattaja, salaneuvos W. von Plehwe, mikä oli rikos sitä perustuslain säädöstä vastaan, että suomalaista virkaa saa hoitaa vain Suomen mies. Suurin piirtein katsoen vallitsi kuitenkin helmikuunjulistuskirjaa lähinnä seuranneena vuonna jonkunlainen tyven Suomea vastaan aletussa politiikassa. Valtiopäivien päättäväinen esiintyminen sotilaskysymyksessä oli todennäköisesti venäläisissä hallituspiireissä herättänyt jonkunlaista epävarmuutta venäläistyttämissuunnitelmien toteuttamismenetelmiin nähden sekä vaatinut olemaan varovainen. Ilma oli kuitenkin raskas ja asianomaiset eivät olleet toimettomia. Pietarissa valmisteltiin hiljaisuudessa uusia iskuja. Kenraalikuvernööri käytti hyväkseen sensuurivaltaansa sanomalehdistöä vastaan ja ensimäiset epämieluisten sanomalehtien lakkautukset toimeenpantiin. Lauma kuljeskelevia rajantakaisia kaupustelijoita lähetettiin pitkin maata alemmassa tilattomassa väestössä valmistamaan maaperää venäläistyttämiselle kaikenlaisilla maanjaon ja näille yhteiskuntaluokille koittavien parempien aikojen uskotteluilla. Nämä lähetit toimivat samalla Venäjän valtiollisen santarmilaitoksen asiamiehinä, joka vastoin lakia, sai valtuuden toimia Suomessa. Valtiopäivien kokoontuessa vuoden 1900 alussa säädyt lausuivat julki maassa vallitsevan mielialan hallitsijalle osoitetussa anomuksessa, jossa pyydettiin niiden "maan hallinnossa vallitsevien epäsuuntien poistamista", jotka meillä olivat saaneet jalansijaa. Anomus oli arvostelu Suomen kenraalikuvernöörin toiminnasta ja samalla kertaa syytös häntä vastaan, joskin maltillisessa muodossa. "Suomen kansa", sanottiin anomuksessa, "ei pyydä mitään uusia etuja ja erioikeuksia. Mutta se ei voi luopua siitä vaatimuksesta, että maan hallituksen ja hallinnon johtamisessa on noudatettava periaatteita, jotka pitävät yhtä sen kanssa, mitä voimassa oleva oikeusjärjestys ja maan paras vaativat." Säädyt anoivat, että H. Majesteettinsa "suvaitsisi ryhtyä toimenpiteisiin, jotka olisivat omiansa poistamaan mainitut Suomen hallinnon johtamisessa ilmenevät epäsuunnat sekä saattamaan tämän hallinnon maan lakien ja yhteiskuntajärjestyksen kanssa yhtäpitäväksi." Vastaus oli tyly ja epäävä. Hänen Majesteettinsa selitti valtiopäivien menneen yli toimivaltansa ja kenraalikuvernööri sai tunnustuksen toimenpiteistään, jotka "oli havaittu oikeiksi ja vastaavan kaikkein armollisimmin annettuja ohjeita." Valtiopäivät oli tuskin lopetettu, ennenkuin venäläistyttämispolitiikka ilmeni uusissa perustuslain rikkomuksissa. Kesäkuun 20 p:nä 1900 annettiin julistuskirja venäjänkielen käytäntöönottamisesta eräissä Suomen virastoissa. Suomen ministerivaltiosihteerinviraston ja passitoimiston Pietarissa sekä kenraalikuvernöörin kanslian tuli 1 p:stä lokakuuta käyttää yksinomaan venäjänkieltä ja samoin tuli senaatin alistusten hallitsijalle ja kirjeenvaihdon kenraalikuvernöörin kanssa tapahtua tällä kielellä. Vuotta myöhemmin tulisi asioiden käsittelyn senaatissa (talousosastossa) niin hyvin suullisesti kuin kirjallisesti käydä venäjäksi. Yksityinen asianomistaja voi erityisestä anomuksesta saada päätökset kotimaisilla kielillä. Vuonna 1905 tulisi myöskin keskusvirastojen jo suorittaa kirjeenvaihtonsa ylempien virastojen kanssa venäjänkielellä. Maan omat kielet, suomi ja ruotsi, olivat siis viranomaisten virallisina kielinä vähitellen tungettava syrjään ja korvattava valtakunnankielellä, venäjällä, jota ani harvat henkilöt Suomessa osasivat. Maan lähes kolmesta miljoonasta asukkaasta oli vain 8,000:lla venäjä äidinkielenä. Kenraalikuvernööriä kehotettiin julistuskirjassa ryhtymään toimenpiteisiin virastojen virkamieshenkilökunnan saattamiseksi "sellaiseen kuntoon, mikä on tarpeellinen venäjänkielen menestykselliseksi käytäntöönottamiseksi sanottujen virastojen asiankäsittelyssä ja kirjeenvaihdossa". Oli ilmeistä, mihin mahdottomiin seurauksiin maan sisäisen hallinnon alalla aiottu virastojen venäläistyttäminen oli johtava. Samaan aikaan oli ilmestynyt kaksi muuta lainvastaista asetusta. Toisen nojalla oli tavanomainen, joskaan ei suorastaan laissa säädetty niin kuitenkin sen edellyttämä kokoontumisvapaus lakkautettava. Ei mitään julkisia kokouksia saisi pitää hankkimatta ennakolta lupaa kenraalikuvernööriltä tai siltä, kenelle hän oli luvanmyöntämisoikeuden antanut, Tämä oikeus antoi kenraalikuvernöörille aseen, jolla hän voisi estää kaikki neuvottelut ja tukahduttaa sellaiset yhteiskunnan puolelta tulevat lausunnot jotka olivat hänelle itselleen ja järjestelmälle epämieluisat. Toinen asetus, joka oli merkitykseltään vähäpätöisempi, mutta joka oli vastoin voimassaolevaa elinkeinolakia, tarkoitti mahdollisuuden avaamista jo mainituille venäläisille kulkukauppiaille yllyttäjinä ja urkkijoina vapaasti liikkua maassa. Nyt tuskin enää voitiin suomalaisella taholla erehtyä venäläisen politiikan tarkoitusperistä. Suomi oli askel askeleelta tehtävä venäläiseksi maakunnaksi. Oliko Suomen yhteiskunta, tämä varmuus silmiensä edessä, antautuva vastarinnan vai myöntyväisyyden politiikan tielle? Tämä oli johonkin määrin eetillinen, mutta vielä enemmän poliittis-taktillinen isänmaallinen kysymys. Oliko yhteiskunta vastarinnatta — joskin vastalausein — taipuva väkivallan edessä vai, osaksi itsesäilytysvaistosta, osaksi selvästi tietoisena siitä, mistä todella oli kysymys, käyttävä kaikki voimansa ja keinonsa vaikeuttaakseen niiden toimenpiteiden toteuttamista, jotka tarkoittivat maan valtiollista ja kansallista tuhoamista? Se kysymys ei ollut uusi, mutta se tuli tällä ajankohdalla polttavaksi. Aktiiviseen vastarintaan puuttui silloin sekä ulkonaisia että sisäisiä edellytyksiä. Pienen ja melkein aseettoman kansan aseellinen vastarinta mahtavaa, hyvin varustettua naapuria vastaan olisi nopeasti tukahdutettu veriin, voitetun saavuttamatta mitään etua. Ainoa seikka, joka olisi saattanut olla aktiivisen menettelyn oikeutuksena, epätoivon tunne, ei vielä ollut olemassa. Paljoa suurempia mahdollisuuksia puolustuksen epäkansallistuttamisen estämiseksi tai hidastuttamiseksi näytti n.s. passiivinen vastarinta tarjoavan, se passiivisen jarrutuksen muoto, joka käytti laillisia, siveellisesti moitteettomia keinoja, kuten kiinnipysymistä voimassaolevassa laissa ja järjestyksessä sekä yksityisten kansalaisten kieltäytymistä myötävaikuttamasta laittomuuden edistämiseen ja noudattamasta laittomia käskyjä. Tähän muotoon pukeutuva vastustus ei ainoastaan ollut eetillisesti oikeutettu, se oli monelle eetillinen velvollisuus ja oli joka tapauksessa omansa siveellisesti vahvistamaan yksityistä ja kansaa, mutta samalla se näytti menettelytavan kannalta olevan tehokkain puolustuskeino. Jos yhteiskunta yksimielisesti, jokaista yksilöä myöten, olisi toiminut sopusoinnussa tämän näkökohdan kanssa, olisivat itse asiassa Suomea vastaan tähdätyt suunnitelmat ainakin aluksi osoittautuneet tehottomiksi. Mutta niin yksimielistä vastarintaa ei ollut odotettavissa. Oli niitä, jotka eivät uskoneet tämän puolustuskeinon tehokkuuteen, mutta sen sijaan edellyttivät, että pakollisella ja näennäisellä myöntyväisyydellä voitiin lieventää toimenpiteitä tai voittaa aikaa, kunnes toiset valtiolliset tuulet alkaisivat puhaltaa. Oli tietenkin myös niitä, jotka liian paljon ajattelivat omia etujaan, liiaksi tuijottivat puolue- ja luokkanäkökohtiin voidakseen selvästi nähdä kokonaisuutta, ja oli lopuksi yksityisiä onnenonkijoita — joskin verraten harvoja —, halukkaita tarjoamaan palveluksiaan isänmaalle vihamielisten toimenpiteiden toteuttamiseen. Kotimainen hallitus, senaatti, tietenkin sai ottaa vastaan ensi iskut. Sen kieltäytyminen julkaisemasta laittomia asetuksia Suomen kansan noudatettaviksi olisi ollut passiivisen vastarinnan sovelias alku ja antanut muille virkakunnille ja koko yhteiskunnalle lujemman aseman perustuslakitaistelussa sekä osaltansa edistänyt mahdollisimman yksimielisen puolustuksen aikaansaantia. Helmikuunjulistuskirjaan nähden ei, kuten jo on mainittu, tällaista kieltäytymistä tapahtunut, eikä kielimanifestin ja äskenmainittujen laittomien asetusten käsittelyssä myöskään saavutettu siihen tarpeellista senaatin enemmistöä. Seurauksena tästä oli, että huomattava määrä senaattoreista luopui hallituksesta ja korvattiin henkilöillä, jotka olivat myöntyvämmät venäläisten suunnitelmien toteuttamisessa. Tämä tietenkin vähensi kotimaisen hallituksen isänmaallista luonnetta sekä alensi sen arvovaltaa ja luottamusta yhteiskunnan silmissä. Kenraalikuvernööri sai nyt vapaammat kädet venäläistyttämistoimenpiteitä toteuttaakseen. Tähän hallituksen kantaan olivat muutamat suomalaiskansallisen puolueen ensi rivin miehistä, ennen muita puolueen entinen johtaja, senaattori Y.S. Yrjö-Koskinen, osaltaan vaikuttaneet, ei siksi, että he mitenkään olisivat hyväksyneet venäläistyttämissuunnitelmia ja laittomuustoimenpiteitä, vaan siksi että he taipuivat sen edessä, minkä he katsoivat poliittiseksi — joskin vastenmieliseksi — välttämättömyydeksi, ja koska heistä maan suomenkielisen väestön kansallinen lujittuminen ja sen erikoisten etujen valvominen oli kansakunnalle tärkeämpi kuin autonomisen yhteiskuntarakenteen loukkaamattomuus. Tällaisella pakollisella myöntyväisyydellä tämän valtiollisen suunnan miehet luulivat isänmaalle olevan enemmän voitettavissa kuin vihollista yllyttävällä ja ärsyttävällä vastarinnalla, joka kiihottaisi tätä kulkemaan yhä etemmäs väkivallan tiellä. Tahdottiin erikoisesti pitää hallitsijalle avoinna mahdollisuus "arvokkuutensa säilyttämällä" oikaista venäläispolitiikan erehdykset. Siltaa hallitsijan ja Suomen kansan väliltä ei kokonaan saisi hävittää. Tämä moniaiden johtavien henkilöiden kanta, joiden suomalaisisänmaallisia tarkoituksia ja pyrkimyksiä ei voinut epäillä, — esitettynä m.m. Danielsonin kirjasessa "Mihin suuntaan?" — johti siihen, että myöskin osa suomalaista puoluetta, joskin aluksi epäröiden, alkoi kannattaa hallituksen politiikkaa. Siten syntyi yhteiskunnan keskuudessa hallituspuolue, muodostuen pääasiallisesti n.s. vanhasta suomalaisesta puolueesta, mutta saaden lisäaineksia, joita eivät johtaneet ne isänmaalliset vaikuttimet, mitkä alkuaan olivat olleet määräävinä. Myöntyväisyyspolitiikassa piili aivan luonnostaan houkutteleva vaara heikoille ja itsekkäille luonteille. Se yhteiskunnassa tapahtunut hajaannus, joka syntyi tämän alkuaan poliittis-taktillisen mielteneroavaisuuden johdosta, tuli jyrkemmin ilmi sen jälkeen kuin Yrjö-Koskinen loppusyksystä 1900 oli julkaissut "avoimen kirjeen ystävilleen", jossa hän kehotti puolueensa jäseniä parempia aikoja odotellessa mieluummin taipumaan ylivoiman edessä kuin yhä enemmän vain ärsyttämään sitä, sekä katkaisemaan kaiken yhteyden ruotsalaiseen puolueeseen ja jatkamaan työtä suomenkielen ja erikoisesti suomalaisen kansallistunnon kohottamiseksi. Näin yhtenäinen rintama lopullisesti murtui. Tätä hallitus- eli myöntyväisyyspuoluetta — myöhemmin myös "suomettarelaiseksi" nimitettyä —. vastassa olivat n.s. perustuslailliset ryhmät, käsittäen ruotsalaisen ja nuorsuomalaisen puolueen, johon viimemainittuun osa vanhasta suomalaisesta puolueesta, myöskin useita sen huomatuimpia jäseniä siirtyi. Kansan suureen enemmistöön nojautuen nämä kansalaisryhmät ryhtyivät johtamaan passiivista vastarintaa perustuslaillisella pohjalla. Sosialidemokraattisella puolueella ei vielä tähän aikaan ollut sanottavaa poliittista merkitystä, mutta järjestynyt työväki oli yleensä venäläisten vaatimuksiin nähden vastustuskannan puolella ja oli osaksi yhteistoiminnassa perustuslaillisten puolueiden kanssa. Perustuslaillisten ryhmien yhteistoiminnan järjestäytyminen mainittua vastarintaa varten tapahtui syksyllä 1900 ja niiden toiminta sai pian sen jälkeen kiinteämmät muodot. Käytännöllisten asiain johdon otti vuonna 1901 haltuunsa kansalaiskomitea, tavallisesti tunnettu "kagaalin" nimellä. Perustuslaillisten puolueiden yhteinen toiminta, joka oli haarautunut yli koko maan, ei tarkoittanut yksinomaan itse vastustuksen järjestämistä, vaan sen tehtävänä oli myös kirjasten ja esitelmien avulla levittää yleisöön oikeaa käsitystä venäläisten vaatimusten ja laittomuuksien sisällyksestä ja tästä johtuvista kansalaisvelvollisuuksista sekä tehdä selkoa vastarinnan keinoista ja tarkoitusperistä. Samalla koetettiin sisällykseltään oikeusopillisissa ja poliittisissa kirjasissa niin hyvin Venäjällä kuin ulkomailla levittää oikeata tietoa Suomesta ja Suomen kysymyksestä, lähinnä niiden tarkoituksellisesti kierojen esitysten oikaisemiseksi, joita Venäjän hallituksen toimesta julkaistiin Venäjän ja ulkomaiden sanomalehdissä yleisen mielipiteen harhaan johtamiseksi. Oli luonnollista että koko tämän toiminnan täytyi tapahtua salassa, kun taas itse vastarinta, sellaisena kuin se ilmeni yksityisten esiintymisessä ja toiminnassa, oli avointa. Yleisen mielipiteen puhetorvi, sanomalehdistö — niin hyvin ruotsin- kuin suomenkielinen — oli tietenkin kenraalikuvernöörin erikoisen epäsuosion ja vainon esineenä. Se sai runsain määrin kokea, että se oli avoimemmin tai peitellymmin esiintynyt laittomuutta ja hävitystyötä vastaan. Vuodesta 1899 sanomalehtien lakkautukset kuuluivat päiväjärjestykseen. Vuosina 1899-1901 lakkautettiin ainaiseksi 23 maan sanomalehdistä, kun taas muutamalta kymmenkunnalta kiellettiin lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi oikeus ilmestyä. Julkisen sanomalehdistön näin mykistyessä poliittisia tapahtumia koskevissa lausunnoissaan ja tiedonannoissaan, tuli sijalle salaisia sanomalehtiä, jotka enimmäkseen painettiin Ruotsissa ja salaa kuljetettiin Suomeen. Niistä oli "Vapaita sanoja" ensi sijalla. Joskaan tämä sanomalehdistö ei ollut lähimainkaan moitteeton ja vielä vähemmän puolueeton, oli sillä kuitenkin suuri merkitys vastustushengen ylläpitämisessä yhteiskunnassa sekä oikeampien tietojen levittäjänä poliittisista oloista kuin mitä huhu saattoi antaa. Aluksi varsinaisesti vain valtion virkakunnilla ja yksityisillä virkamiehillä oli edessään vaihtoehdot: vastarinta seurauksineen tai alistuminen, kun taas suuri yleisö ei yhtä välittömästi saanut sitä tuta. Mutta asianlaita muuttui kokonaan, kun laiton asevelvollisuusasetus annettiin heinäkuussa 1901. Sen julkaiseminen ei senaatin puolelta kohdannut sanottavaa vastustusta. Vain neljä jäsentä asettui sitä vastustamaan, minkä johdosta heidät erotettiin. Kotimainen hallitus muodostettiin nyt ja lähinnä seuraavina aikoina yksinomaan myöntyväisyyspuolueeseen kuuluvista henkilöistä. Varapuheenjohtajana talousosastossa oli hovijahtimestari C. Linder, joka tosin oli aivan vieras suomalaiselle puolueelle, sen pyrkimyksille ja harrastuksille, sekä poliittisesti merkityksetön, mutta hyvin tottunut liikkumaan ylemmissä venäläisissä seurapiireissä. Perustuslakitaistelu alkoi nyt kiristyä. Toiselta puolen vastarinta laittoman asevelvollisuusasetuksen johdosta sai toiminnalleen laajemman pohjan ja tuli tehokkaammaksi, kun sen toteuttaminen ulottui paljoa kauemmas ja tunki paljoa syvemmälle yhteiskuntaan kuin aikaisemmat laittomat asetukset. Toiselta puolen yltynyt vastarinta aiheutti laajaperäisempiä ja laadultaan töykeämpiä kostotoimenpiteitä, jotka osaltaan lisäsivät katkeroitumista yhteiskunnassa. Asetus oli syntynyt laittomassa järjestyksessä — tämä oli vastarinnassa pääasiana — mutta myöskin sen sisällys oli sellainen, ettei Suomen kansa olisi voinut sitä hyväksyä. Se liittyi mitä lähimmin aikaisemmin mainittuun vuoden 1899 sotilasehdotukseen, jonka valtiopäivät mahdottomana olivat hyljänneet. Suomalaisia asevelvollisia voitaisiin komentaa venäläisiin, joko Suomessa tai Pietarin sotilaspiirissä oleviin joukkoihin, suomalaisten muodostamia joukko-osastoja voitaisiin myöskin rauhan aikana sijoittaa Venäjälle, venäläistä päällystöä, alipäällystöä ja miehistöä voitaisiin käyttää näissä joukoissa j.n.e., siis täydellinen suomalaisen ja venäläisen sotaväen yhteensekoitus. Palvelusaika oli kolmivuotinen ja vuotuinen asevelvollismäärä, joka oli otettava, oli hallitsijan mielivallan varassa. Se sotilasvala, joka asevelvollisten oli vannottava, oli venäläisen valan kanssa yhtäpitävä ja sisälsi velvoituksen tukea itsevaltiutta. Erinomaisen suurta katkeruutta synnytti samaan aikaan annettu määräys, että Suomen tarkk'ampujapataljoonat, jotka olivat olemassa vuoden 1878 asevelvollisuuslain nojalla ja joiden kelvollisuutta vastaan ei voitu tehdä mitään asiallisia muistutuksia, oli hajoitettava. Saman kohtalon sai pian senjälkeen osakseen myös Suomen rakuunarykmentti, ja samoin lakkautettiin Haminan kadettikoulu, jossa Suomen upseerit siihen saakka olivat saaneet kouluutuksensa ja jossa isänmaallinen henki oli elänyt valppaana ja lämpimänä. Ainoana suomalaisena sotaväkenä oli enää jäljellä Suomen kaartinpataljoona. Sen vuotuinen lisäys oli vain pari sataa miestä ja muiden asevelvollisten sotapalvelukseen kutsuminen oli toistaiseksi jäävä sikseen. Käytännöllisesti katsoen ei sotilasrasitus näin ollen aluksi olisi tuntunut kansasta raskaalta ja venäläisellä taholla toivottiin tällä tempulla saatavan laki toteutetuksi ilman sanottavaa vastustusta kansan puolelta. Tässä kuitenkin erehdyttiin. Vastarinta ei kyllä ollut yksimielinen ja eheä, mutta kuitenkin niin huomattava, ettei lakia voitu saattaa tehokkaasti voimaan. Samaan aikaan kuin Suomen sotaväki hajoitettiin — henkivartioväen tarkk'ampujapataljoona, tämän sotaväen viimeinen jäännös lakkautettiin vasta 1905 — lisättiin venäläisten joukkojen lukumäärää Suomessa, jolloin ne ottivat haltuunsa Suomen sotaväen kasarmit, aseet ja muun omaisuuden, mikä kaikki lisäsi maassa vallitsevaa katkeruutta. Sotilaskysymys, laittoman venäläisen asevelvollisuuden vastustus, tuli lähinnä seuraavina vuosina poliittisesti määrääväksi. Ei enään toivottu, että vetoaminen hallitsijaan tämän uuden suuren lainrikoksen ja sen maalle tuhoisien seurauksien johdosta veisi toivottuun tulokseen, mutta kansan ajatustavan ilmituominen näytti kuitenkin välttämättömältä, ennenkuin tässä asiassa ryhdyttiin passiiviseen vastarintaan. Yleisiä kokouksia ei tällaista tarkoitusta varten enää voitu järjestää, mutta valtiopäivämiesten yksityinen kokous pidettiin senaattori L. Mechelinin puheenjohdolla Turholmassa Helsingin läheisimmässä saaristossa elokuun alussa, jolloin päätettiin toimitettavaksi uusi kansanadressi hallitsijalle. Nimien kokoaminen kohtasi tietenkin suurempia vaikeuksia kuin helmikuunjulistuskirjan johdosta syntynyttä "suurta adressia" allekirjoitettaessa, kun yleisiä kokouksia nyt ei voitu pitää, mutta sen allekirjoitti kuitenkin muutaman viikon kuluessa omakätisesti neljäsataaseitsemänkymmentäkolme tuhatta, 16 vuotta täyttänyttä henkilöä, selvä ilmaus siitä, mitä kansa ajatteli tästä sen elämään suuresti vaikuttavasta kysymyksestä. Adressi toimitettiin asianomaiseen paikkaan jo syyskuun lopulla, mutta esiteltiin vasta kaksi kuukautta myöhemmin hallitsijalle. Hän jätti sen huomioonottamatta. Passiivinen vastarinta asevelvollisuusasetuksen toteuttamista vastaan alkoi syksyllä 1901 ja jatkui kahden ja puolen vuoden ajan. Kaikki keinot, jotka olivat omansa erikoisesti osoittamaan asetuksen laittomuutta sekä estämään, vaikeuttamaan tai viivyttämään sen sovelluttamista, tulivat tällöin käytäntöön. Yritys saada papisto kieltäytymään julkilukemasta laitonta asetusta kirkoissa ja siten määrätyssä järjestyksessä myötävaikuttamasta sen kuuluttamiseen ei saavuttanut sanottavaa menestystä, kun kirkollisten viranomaisten mielestä kirkkoa ei ollut sekoitettava valtiollisiin taisteluihin. Tehokkaampi oli kuntien vastarinta niiden kieltäytyessä valitsemasta jäseniä kutsuntalautakuntiin ja ottamasta osaa luotettavien kutsuntaluetteloiden laadintaan, samoin kuin lääkärien päätös olla suostumatta asevelvollisten tarkastukseen. Kunnalliset viranomaiset ja kuntien luottamusmiehet kieltäytyivät monin paikoin ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin koko asevelvollisuusasiassa. Useimmat kunnat pysyivät jyrkästi päätöksissään olla valitsematta jäseniä kutsuntalautakuntiin. Suuria, mielivaltaisia sakkoja määrättiin niiden maksettaviksi, mutta ilman sanottavaa vaikutusta. Tämä yleinen yhteiskunnan vastarinta kävi asianomaisille vallanpitäjille erittäin epämukavaksi, mutta siitä huolimatta saatiin kutsunnat kevään 1902 kuluessa joskin hyvin vaillinaisessa muodossa toimeen. Viimeisenä ja voimakkaimpana vastarinnan muotona oli jäljellä asevelvollisuuslakko eli asevelvollisten pysyminen poissa kutsunnoista. Tähän oli aloite lähtenyt ylioppilaista, mutta ajatus oli saanut myötätuntoista kannatusta nuorison keskuudessa kaikkialla maassa, myöskin sosialistisissa työväenpiireissä. Maan pohjoisosissa, Pohjanmaalla, nuorukaiset melkein miehissä jäivät saapumatta, Uudenmaan läänissä lakko oli samaten jokseenkin yleinen. Muissa osissa maata oli kutsuntaan saapuneiden lukumäärä suurempi. Koko maan 25,000 kutsutusta saapui noin 10,000, kun taas 15,000 jäi saapumatta. Helsingissä oli kutsuttuja 855, joista 110 tuli saapuville henkilökohtaisesti tai asiamiehen välityksellä, 745:n jäädessä pois. Pääkaupungissa kutsuntatilaisuuteen jälkinäytelmänä liittyi katulevottomuuksia, jotka johtivat yhteentörmäyksiin venäläisen sotaväen kanssa. Venäläisen kuvernöörin Kaigorodovin käskystä kasakat väkivalloin kävivät aluksi aivan rauhallisten ihmisjoukkojen kimppuun tyhjentäen kadut ratsupiiskojen ja sapelien avulla. Nämä poliittisista syistä syntyneet levottomuudet olivat ensimäiset laatuaan Suomessa. Venäläisen asevelvollisuusasetuksen ensimäisen toteuttamisyrityksen tulos oli asianomaisille varsin kiusallinen. Niin voimakas ja uskalias vastarinta oli heille yllätys. Saapumatta jääneiden etsintä ja saattaminen rangaistukseen oli suunniteltu, mutta jäi toimeenpanematta — niitä kun oli liian paljon — mutta myöhemmin ryhdyttiin heitä vastaan muutamiin kostotoimiin, esim. kiellettiin oikeus saada valtionvirkaa y.m., jotka kuitenkin käytännöllisesti katsoen jäivät jokseenkin merkityksettömiksi. Kuitenkin annettiin kesällä ja syksyllä 1902 uusia asetuksia, joiden tarkoituksena oli laittomuussuunnan ja maan venäläistyttämisen edistäminen ja ennen kaikkea kenraalikuvernöörin varustaminen keinoilla hänen päästäkseen niskoittelevien virkamiesten kimppuun. Nämä asetukset tekivät helpommaksi vallitsevalle poliittiselle hallitussuunnalle epämukavien virkamiesten ja tuomarien rankaisemisen ja virasta erottamisen, minkä ohella venäläisille myönnettiin sama oikeus kuin syntyperäisille suomalaisille hakea valtionvirkoja Suomessa. Jo samana syksynä erotettiin kolme vanhinta jäsentä kustakin maan kolmesta hovioikeudesta ja muutamia muita ylempiä virkamiehiä, jotka olivat kieltäytyneet noudattamasta laittomaan asevelvollisuusasetukseen perustuvia käskyjä. Muutama kuukausi myöhemmin hovioikeuksia kohtasi vielä tuhoisampi myrsky, ne kun olivat tuominneet vanhemman voimassaolevan lain mukaan ottamatta huomioon uusia laittomia asetuksia. Kun Turun hovioikeus oli kieltäytynyt jättämästä sikseen kuvernööri Kaigorodovia vastaan hänen mainittuihin Helsingin katumellakoihin suhtaumisensa johdosta nostettua kannetta, eroitettiin ilman eläkeoikeutta viisitoista tämän hovioikeuden jäsentä. Melkein kaikki muut virkamiehet erosivat tämän johdosta toimistaan hovioikeudessa, joka näin joksikin aikaa lakkasi toimimasta. Suurin osa maata, tiheimmin asuttu osa ynnä pääkaupunki oli näin ylioikeutta vailla, kunnes hallituksen onnistui täyttää paikat uusilla miehillä, jotka ylimalkaisesti katsoen eivät olleet tärkeän tehtävänsä tasalla. Viipurin hovioikeudesta erotettiin vielä lisäksi kymmenen, Vaasan hovioikeudesta kolme lainkuuliaista jäsentä ja virkamiestä. Sama kohtalo tuli Helsingin ja Viipurin kunnallispormestarien ja Uudenmaan ja Viipurin läänien kaikkien muiden kaupunkien, yhteensä yhdentoista pormestarin osaksi. Nämä ja muut samantapaiset kostotoimenpiteet virkamiehiä ja kansalaisia vastaan, jotka asettivat uskollisuuden lakia ja isänmaata kohtaan omien etujen edelle, olivat vain omansa lisäämään suuttumusta yhteiskunnan keskuudessa ja lujittamaan vastustushenkeä. Marraskuussa 1902 pidettiin Helsingissä salainen kokous, johon otti osaa vaikutusvaltaisia ja ymmärtäväisiä perustuslaillisiin ryhmiin kuuluvia henkilöitä maan kaikista osista neuvottelemaan siitä, miten yhteiskunnan puolelta oli suhtauduttava kumouspolitiikkaan. Ensimmäinen niistä ponsilauseista, jotka kokous yksimielisesti hyväksyi, kuului: "Kokous katsoo olevan valtiollisen ja kansallisen omintakeisuutemme pelastamiselle ja säilyttämiselle välttämätöntä, että passiivista vastarintaa kaikkia toimenpiteitä vastaan, jotka ovat ristiriidassa perustuslakiemme kanssa tai tarkoittavat niiden kumoamista, järkähtämättä jatketaan kaikilla aloilla, kunnes laillinen järjestys maahan palautetaan." Väkivallan ei siis vielä ollut onnistunut murtaa yhteiskunnan vastustushenkeä, joskin sen yksityiset jäsenet taipuivat ulkonaisen ylivoiman edessä. Laittomuuden ja lähinnä venäläisen asevelvollisuuden vastustusta oli vähentymättömänä jatkettava. Kevät 1903 aloitti uuden vaiheen Suomen sortokauden historiassa. Siihenastiset toimenpiteet, rankaisut ja rankaisu-uhkat olivat osoittautuneet liian lieviksi ja tehottomiksi. Kenraalikuvernööri ei ollut tyytyväinen saavutettuihin tuloksiin. Hän tarvitsi laajennettua valtaa voidakseen pitää niskuroivaa Suomen yhteiskuntaa kurissa. Huhtikuun 9 p:nä 1903 annetulla keisarillisella käskykirjeellä ja sitä seuranneella asetuksella "koskeva toimenpiteitä valtiollisen järjestyksen ja yleisen rauhan säilyttämiseksi Suomessa" kenraalikuvernööri varustettiin diktatorisella vallalla kolmeksi vuodeksi. Käskykirjeessä perustellaan toimenpidettä sillä, että pyrkimykset saada aikaan yhdenmukaisuus Suomen ja keisarikunnan alkuperäisten osien kesken olivat kohdanneet julkeaa vastustusta osassa Suomen väestöä. "Pahansuovat henkilöt", sanotaan edelleen, "ovat, saattaakseen rauhallista kansaa, joka ei ole taipuisa noudattamaan heidän yllytyksiään, kääntymään hallituksen vastustamisen tielle, rohjenneet ryhtyä tekoihin, jotka ovat häirinneet elämän rauhallista kulkua — — —. Tavallisissa oloissa olisi tuollaisilla teoilla häiritty järjestys voitu palauttaa saattamalla syylliset oikeudelliseen edesvastuuseen ja muilla yleisissä laeissa säädetyillä keinoilla. Tätä nykyä näitä keinoja ei kuitenkaan voida käyttää, koska eräät virkamiehet sekä varsinkin oikeuslaitokset eivät ainoastaan ole myötävaikuttamatta yleisen järjestyksen voimassa pitämiseen, vaan usein itse näyttävät turmiollista laintottelemattomuuden esimerkkiä." Käskykirje sisälsi epäsuoran tunnustuksen yhteiskunnan keskuudessa väkivallan vastustamisessa ilmenneelle solidarisuudelle, joskin "pahansuovien henkilöiden" ja "rauhallisen väestön" välisen vastakohdan valheellinen luulottelu otettiin lähtökohdaksi diktatuurille, "jonka tuli suojaa väestöä kiihottajia vastaan". Tämän diktatorisen vallan ja samalla saamiensa uusien ohjeiden nojalla kenraalikuvernööri voi lakia syrjäyttämällä ryhtyä melkeinpä mihin tahansa. Ei ollut nyt enää kysymys näennäisillä "laeilla" verhotusta, vaan puhtaasta väkivallasta. Kenraalikuvernööri Bobrikov käyttikin laajassa mitassa hyväkseen tätä uutta valtaansa. Jo keväällä ja sitten kesällä ja syksyllä karkoitettiin maasta suuri joukko, useita kymmeniä, perustuslaillisiin ryhmiin kuuluvia henkilöitä, niiden joukossa senaattori Mechelin ja muita entisiä hallituksenjäseniä, epämieluisia valtiopäivämiehiä (vapaaherra V.M. von Born, senaattorit L. Gripenberg ja A. Nybergh, kreivi C. Mannerheim, J. Castrén, y.m.), kaupunginvaltuustojen puheenjohtajia ja muita, myöskin yksinkertaisia rahvaanmiehiä, jotka syystä tai toisesta olivat herättäneet asianomaisten epäsuosiota. Myöhemmin syksyllä alkoivat karkoitukset Venäjälle. Kotitarkastuksia ja vangitsemisia toimeenpantiin runsaasti, tavallisesti Suomessa lainmukaista toimivaltaa vailla olevan venäläisen santarmiston ilmiannon nojalla. Kaikki nämä vainotoimenpiteet tarkoittivat ensi sijassa asevelvollisuusasetuksen toteuttamista vastaan suunnatun vastarinnan murtamista, mikä myös jossakin määrin — ainakin näennäisesti — onnistui. Kevään 1903 kutsunnat olivat vähän suotuisammat viranomaisille, kun lähes kaksi kolmasosaa kutsutuista tuli saapuville tai ilmoitettiin läsnäoleviksi. Mutta tämä tulos saavutettiin osaksi käyttämällä suoranaista väkivaltaa — venäläistä sotaväkeä komennettiin saattamaan nuorukaisia kutsuntatilaisuuksiin — osaksi petollisin toimenpitein. Muutamissa seuduissa maata oli kuitenkin kutsuntalakko tänäkin vuonna jokseenkin yleinen. Niin oli laita Pohjanmaan rannikkoseudulla, itäisellä Uudellamaalla ja pohjois- Savossa. Iisalmessa ei 370 kutsutusta kukaan ollut saapunut vapaaehtoisesti. Vastustushenki ei ollut vähentynyt, mutta vastarinnan mahdollisuudet olivat supistetut. Diktatuuri antoi kenraalikuvernöörille vapaat kädet maamme venäläistyttämisen jouduttamiseksi yleensä. Niinpä hänelle oli uusissa ohjeissa myönnetty maan kaikkien oppilaitosten yleinen valvonta, mistä oli seurauksena, että koulut joutuivat kaikenlaisten rettelöiden alaisiksi. Annettiin määräys, joka vaati suunnattoman suuren tuntimäärän venäjänkielelle oppikouluissa, oppilaitoksia suljettiin ja yksityisiä opettajia pantiin viralta. Kenraalikuvernööri oli saanut toimeksi "koettaa ohjata opetuksen sellaiseen suuntaan, että nuorisoon istutetaan uskollisuuden henki H.M. Keisaria ja Venäjää kohtaan". Kaikilla näillä väkivaltaisilla toimenpiteillä oli tietenkin pakostakin aivan päinvastainen vaikutus. Mieliala Suomen yhteiskunnassa joutui yhä enemmän kiihdyksiin ja väkivallantekijöitä ja venäläisiä sortajia kohtaan kytevä vastenmielisyys yltyi vihaksi. Kaiken tämän ohella kotimainen hallinto joutui yhä enemmän rappiolle. Kotimainen hallitus, jonka myöntyväisyyttä aluksi ei kannattanut mikään solidarisuudentunne vallitsevaa komentoa kohtaan, oli vähitellen vajonnut kenraalikuvernöörin avustajaksi. Lakien ylin valvoja, prokuraattori, oli usein väkivaltapolitiikan välikappale. Viralta pannut tai eronneet virkamiehet — heitä oli useita satoja — oli korvattu ala-arvoisilla, riittävää muodollista tai asiallista pätevyyttä vailla olevilla, jotka usein olivat kotiperältään venäläisiä ja tuskin taisivat maan kieliä. Maan kahdeksasta kuvernööristä, joilla oli varsinaisesti hoidossaan siviilihallinto, oli näihin aikoihin viisi venäläistä, vailla tarkempaa maan lakien, olojen ja kansan tapojen tuntemusta. Poliisi oli suuresti huonontunut sen johdosta, että sen palvelukseen oli otettu erittäin epäiltäviä, osittain rikollisiakin aineksia, joista useat syntyperältään venäläisiä tai virolaisia. Sekasorto, epäjärjestys ja oikeudettomuus vallitsi melkein kaikkialla valtiollisen hallinnon alalla. Tämä oli ensimäinen tulos niistä yhteensulattamispyrkimyksistä, joita valtakunnan arvon ja etujen katsottiin vaativan. Puhtaan laillisuuden pohjalle perustuvalla passiivisella vastarinnalla oli tahdottu puoltaa ja voimassa pitää oikeusperiaatteita Suomen yhteiskunnan määräävinä ohjeina vastoin aasialaista mielivaltaa. Siinä oli suuri eetillinen voima, mutta se kadotti tehokkuuttaan suuntautuessaan voimia ja henkilöitä vastaan, joihin oikeudelliset ja eetilliset vaikuttimet varsin vähän tehosivat ja jotka eivät epäröineet vedota minkä muotoiseen väkivaltaan tahansa saavuttaakseen poliittisia tai itsekkäitä päämääriä. Väkivaltaa vastaan suunnattuun passiiviseen vastarintaan vastattiin uusilla väkivallanteoilla, jotka yhä enemmän kiihdyttivät mieliä. Näin oli ensi sijassa ulkomaille ja Venäjälle karkoitusten laita. Oli luonnollista — moni oli sen jo edeltäpäin aavistanut — että sellaisessa asiaintilassa aktiivisempaan puolustuspolitiikkaan suuntautuva mieliala voittaisi alaa ensi sijassa yhteiskunnan nuorempien ikäryhmien keskuudessa. Se ilmeni lisääntyvänä pyrkimyksenä ulkonaisiin mielenosoituksiin, mutta herätti yksityisissä henkilöissä myös ajatuksen panna väkivallan väkivaltaa vastaan. Tällainen yksityinen mies, jossa lämmin isänmaallisuus yhtyneenä maan kohtalon herättämään katkeruuteen purkautui epätoivon teoksi, oli nuori Eugen Schauman. Hänen luodistaan kaatui kenraalikuvernööri Bobrikov, syyllisin niistä, jotka väkivaltakeinoin tekivät työtä Suomen tuhoamiseksi. Murhayritys tapahtui senaatintalon porraskäytävässä 16 p:nä kesäkuuta 1904 ja Bobrikov kuoli seuraavana päivänä. Poliittinen murha oli uusi ja outo ilmiö Suomessa ja kuitenkin sitä tervehdittiin vapahduksen tekona, ilmauksena siitä heräävästä käsityksestä tai tunnosta, ettei muodollisella laillisuudella ollut yksinoikeutta puolustuskeinona jatkuvassa taistelussa maan kansallisen olemassaolon hävitystä vastaan. Nuori verityön tekijä sovitti tekonsa surmaamalla samalla itsensä, jättäen jälkeensä hallitsijalle osoitetun kirjeen, jossa hän kuvasi sitä sekasortoa ja oikeudettomuutta, minkä kenraalikuvernöörin toiminta Suomessa oli aikaansaanut ja selitti tekonsa hätävarjelukseksi ja ainoaksi keinoksi saada totuus perille H. Majesteettinsa kuuluviin, jota hän mitä hartaimmin pyysi ottamaan selkoa maassa vallitsevasta todellisesta asiaintilasta. Yksin oli hän suunnitellut ja suorittanut tekonsa, johon harjoitettu väkivalta oli hänet ajanut. Toimeenpannut tutkimukset eivät myöskään antaneet tukea sille väitteelle, että hänellä olisi ollut avustajia tai että hän olisi liikkunut jonkun järjestön asioilla. Mutta syylliseksi tehtiin kuitenkin virallisesti "pahansuopien harjoittama kiihotus esivaltaa vastaan". Heinäkuun alussa karkoitettiin Venäjälle m.m. kolme yliopistonopettajaa, niiden joukossa professori, vapaaherra R.A. Wrede. Tästä oli ensi sijassa edesvastuussa Venäjän sisäasiainministeri, Suomen ministerivaltiosihteeri ja yliopiston kansleri von Plehwe. Mutta myöskin hänen elämänsä loppui väkivaltaisesti. Jo kuusi viikkoa Bobrikovin kuolemasta hän joutui murhateon uhriksi, teko, jota eivät suorittaneet suomalaiset kostajat, vaan venäläiset vallankumoukselliset. Sortojärjestelmä alkoi korjata kylvämästään väkivallasta noussutta anarkiasatoa. Jääköön sanomatta missä määrin Bobrikovin ja Plehwen murhat osaltaan vaikuttivat siihen suurempaan varovaisuuteen, jota Venäjän hallitus nyt alkoi politiikassaan noudattaa. Joka tapauksessa ne olivat varoitusmerkkejä, joiden merkitystä ei voitu olla huomioonottamatta. Venäjän vallanpitäjissä heräsi ilmeisesti tunto siitä, että jousi oli jännitetty liian kireälle. Venäläis-japanilainen sota oli käynnissä ja venäläisten siinä kärsimät vakavat vastoinkäymiset sekä valtakunnassa yltyvä levottomuus taltutti virkavaltaisten kansalliskiihkoilijain ylimielisyyden sekä kehotti suurempaan varovaisuuteen niin hyvin Venäjään itseensä kuin rajamaihin nähden. Ennen rauhallinen Venäjän kolkka, Suomi, joka sijaitsi niin lähellä pääkaupunkia, oli väkivaltakomennon painon alaisena kehittynyt levottomuuden ahjoksi, joka sisäisten ja ulkonaisten vaikeuksien vallitessa olisi voinut käydä kiusalliseksi suurelle valtakunnanruumiille. Periaatteessa ei siihen saakka noudatetusta poliittisesta suunnasta luovuttu, mutta käytännössä ilmeni melkoinen huojennus jo syksyllä 1904. Kenraalikuvernööriksi oli nimitetty ruhtinas I. Obolenskij, ei suinkaan vapaamielinen, mutta hyväntahtoisempi ja vähemmän karkeatekoinen mies kuin Bobrikov. Siinä käskykirjeessä, joka seurasi hänen nimitystään, hallitsija tosin lausui sen vakaumuksen, että uusi kenraalikuvernööri noudattaisi samaa "viisasta lujuutta" kuin hänen edeltäjänsä, jonka toimintaa samalla ylistettiin, mutta hänen yksityisesti saamansa ohjeet kävivät ilmeisesti siihen suuntaan, että yhtenäistyttämissuunnitelmien toteuttamisessa oli noudatettava suurempaa varovaisuutta. Sensuurin painostusta vähennettiin ja sanomalehdistö voi jälleen avoimemmin tuoda ilmi käsityksensä maan asioista, Yhteiskunta hengitti keveämmin. Valtiopäivät kutsuttiin kokoontumaan joulukuussa 1904. Perustuslaillisten julkaisemissa vaaliohjelmissa vaadittiin laillisuus täydelleen palautettavaksi kaikilla aloilla ja säädyille oikeutta olla myötävaikuttamassa maan sotalaitoksen järjestelyssä ja lainsäädännössä yleensä. Vanhan suomalaisen puolueen ohjelmassa ilmeni samaan suuntaan käypiä toiveita joskin varovaisessa muodossa, ja puolue selitti olevansa valmis tekemään myönnytyksiä venäläisille vaatimuksille, jos ne tapahtuisivat laillisessa järjestyksessä säätyjen myötävaikutuksella. Vaalien tulos oli perustuslaillisille suotuisa. Ritaristossa ja aatelissäädyssä sekä porvarissäädyssä ja talonpoikaissäädyssä perustuslailliset olivat enemmistönä, pappissäädyssä he olivat melkein tasaväkiset vanhan suomalaisen puolueen kanssa. Maasta sekä ulkomaille että Venäjälle karkoitettujen joukossa oli henkilöitä, jotka oli valittu valtiopäivä- miehiksi, ja samoin valtiopäivien ensimäisen säädyn itseoikeutettuja jäseniä. He saivat luvan palata. Myöskin muut karkoitetut voivat vähitellen saapua takaisin kotimaahan, joten yksi edellisen kenraalikuvernöörin aikana tehdyistä törkeimmistä väkivallanteoista peruutettiin. Se valtaistuinpuhe, jolla valtiopäivät avattiin, ei juuri antanut mitään toiveita laillisten olojen palauttamisesta. Vain diktatuuriasetuksen peruuttamista luvattiin, "niin pian kuin kenraalikuvernööri ilmoittaa, että ne asianhaarat, jotka sen julkaisemisen ovat aiheuttaneet, ovat poistetut." Helmikuunjulistuskirjasta, venäjänkielen käytäntöönsaattamisesta virastoissa ja asevelvollisuuslaista hallitsija ilmoitti, että näiden valtioperuskirjain pääperiaatteet pysytettäisiin muuttumattomina voimassa. Viitattiin kuitenkin näiden lainsäädäntöjen rajoittamisen mahdollisuuteen. Valtaistuinpuhe näytti olevan heikko, jos kohta hyvin heikko hallitsijan ja Venäjän hallituksen perääntymisyritys, mutta se oli kai pikemmin ymmärrettävä ajanolojen vaatimaksi poliittiseksi tempuksi, jonka hetkellisesti tuli rauhoittaa mielialaa. Joulukuun 31 p:nä samaa vuotta valtiopäivät lähettivät n.s. suuren anomuksensa, jonka säädyt yksimielisesti olivat hyväksyneet. Säädyt katsoivat "ensimäiseksi ja tinkimättömäksi velvollisuudekseen" hallitsijalle esiintuoda "peittelemättömän kuvauksen nykyään maassa vallitsevista onnettomista oloista sekä niistä toimenpiteistä, jotka ovat tarpeelliset järjestyksen, rauhan ja onnen palauttamiseksi." "Mitkä kaikki asianhaarat", sanotaan anomuksessa, "lienevätkin omiansa T.K. Majesteetiltanne peittämään asiain oikeaa laitaa, ei T.K. Majesteetillenne voi olla tuntematonta, että Suomessa on vuosikausia vallinnut alakuloisuus, syvä levottomuus ja ahdistus, sekä että tämä tila on johtunut siitä, että erinäisiä laajalle ulottuvia asetuksia Valtiosäätyjen myötävaikutuksetta on annettu asioista, joista maan perustuslakien mukaan lakia ei käy ilman semmoista myötävaikutusta säätäminen, minkä ohessa täällä on pantu toimeen hallitusjärjestelmä, joka tuhoa tuottavasti on häirinnyt niin hyvin julkista kuin yksityistä elämää." Anomuksessa kosketeltiin Venäjän ja Suomen välisten riitakysymysten tärkeimpiä kohtia: valtakunnanlainsäädäntökysymystä — ja helmikuun julistuskirjan laitonta ja yksipuolista yritystä ratkaista tämä kysymys — sekä asevelvollisuuslakia ja muita laittomia ja oikeuttaloukkaavia lainsäädäntötoimenpiteitä, joihin viime vuosina oli ryhdytty, kuin myös hallinnollisia väärinkäytöksiä maan hallinnon eri aloilla. Lopuksi esitettiin ehdotus niiksi toimenpiteiksi, joita vaadittiin säännöllisiin oloihin palaamiseen sekä huomautettiin, kuinka erittäin tärkeätä oli, että asevelvollisuuskutsunnat heti peruutettaisiin. Anomuksen loppuponnessa säädyt pyysivät, että H. Majesteettinsa, "suvaitsisi armossa ryhtyä niihin toimenpiteisiin, jotka ovat tarpeen perustuslainmukaisen hallitustavan uudelleen voimaansaattamiseksi ja laillisen järjestyksen palauttamiseksi Suomeen." Vastaus tähän anomukseen saapui vasta maaliskuun lopulla 1905, mutta se sisälsi vain tiedonannon, että vuoden 1901 asevelvollisuusasetuksen sovelluttaminen toistaiseksi lakkaisi, ja sen tunnustuksen, ettei tuomaria perustuslainmukaisesti voida ilman laillista tutkintoa ja tuomiota virasta erottaa, sekä myös tähän kuuluvan v:n 1902 asetuksen kumoamisen. Muihin anomuksen kohtiin ei kajottu; vain valtakunnan lainsäädäntökysymyksen rajoittamisesta annettiin toiveita asettamalla komitea sitä varten (Tagantsevin komitea). Valtiopäivät myönsivät 10 miljoonan markan määrärahan yhdeksi vuodeksi sotilastarkoituksiin suoritettavaksi Venäjän valtakunnanrahastoon korvauksena lakkautetusta asevelvollisuudesta. Huhtikuussa hajosivat valtiopäivät ilman että oli saatu lopullista vastausta suureen anomukseen. Lakkauttamalla laittoman asevelvollisuusasetuksen sovelluttaminen oli tosin hetkellisesti polttavin riidan- ja levottomuudenaihe poistettu, mutta mieliala maassa ei ollut rauhoittunut. Lainvastaiset toimenpiteet eivät lakanneet, joskin painostus oli vähentynyt. Ei ollut luottamusta siihen, että Venäjän politiikka Suomea kohtaan todella saisi pysyväisesti uuden suunnan. Aktiiviset pyrkimykset eivät myöskään olleet lakanneet. Ne olivat päinvastoin kiteytyneet samoinajattelevien ainesten salaiseksi yhteenliittymäksi, joka ensi sijassa oli muodostunut radikaalisesti ajattelevan nuorison kesken, ja syksyllä 1904 saaneet kannattajakseen "Suomen aktiivisen vastustuspuolueen", jonka varsinainen perustaja ja johtaja oli Tukholmassa asuva vallankumousmies K. Zilliacus ja johon liittyi muutamia karkoitetuista suomalaisista sekä joukko kotimaassa asuvia kansalaisia. Puolueen päämäärä oli aluksi sama kuin perustuslaillisten ryhmien, nimittäin oikeuden puolustus ja Suomen sisäisen vapauden ja itsehallinnon palauttaminen, mutta se piti passiivista laista kiinnipitämistä riittämättömänä taistelukeinona, varsinkin kun täyttä yksimielisyyttä ei oltu yhteiskunnan kesken voitu saavuttaa vastustuspolitiikassa. Puolueen pyrkimysten määränä oli kumota Venäjän itsevaltius, joka tosiasiallisesti vallitsi Suomessa, ja se hyväksyi kaikki ne vallankumoukselliset keinot, jotka tällöin voivat tulla kysymykseen. Päämäärä voitiin, niin arveltiin tällä taholla, saavuttaa vain yhteistyössä Venäjän tyytymättömien ainesten ja lähinnä sen vallankumouksellisten kanssa. Vain kansanhallitsema Venäjä, arveltiin, voi tunnustaa Suomen vapauden ja oikeuden. Puolueen laskelmiin sisältyvää, pian alkavaa vallankumousta oli seuraava Suomen kapinaannousu. Ajatus, että maamme tällöin saavuttaisi täydellisen itsenäisyyden, ei ollut aivan outo aktivistien suunnitelmille. Kongressi yhteistoiminnan aikaansaamiseksi Venäjän valtakunnan erilaisten vallankumouksellisten ainesten kesken oli pidetty Pariisissa syksyllä 1904. Suomea edustivat tällöin K. Zilliacus ja tohtori Arvid Neovius. Puolue teki itsensä tunnetuksi lentolehtisellä, jota levitettiin joulukuussa 1904 ja joka sisälsi sen ohjelman. Se otettiin Suomen yhteiskunnan keskuudessa yleensä vastaan jokseenkin suurella epäluulolla ja perustuslaillisen puolueen johtavat henkilöt asettuivat sekä eetillisistä että poliittis-taktillisista syistä torjuvalle kannalle siihen ajatukseen nähden, että olisi luovuttava laillisuuden tiestä ja turvauduttava vallankumouksellisiin taistelukeinoihin. Arveluttavalta ja vaaralliselta näytti yhteistyö Venäjän vallankumouksellisten kanssa, joiden koko sielullinen rakenne oli vieras suomalaiselle ajatus- ja tunne- elämälle ja joita kohtaan Suomessa oli kyllä jonkun verran myötätuntoa, mutta varsin vähän luottamusta. Liittyminen mainittuun puolueeseen ei myöskään liene ollut huomattavan suuri. Sen tai sen taistelujärjestön toiminta keväällä ja kesällä 1905 rajoittui yksityisiin, venäläistyttämisjärjestelmän välikappaleita vastaan suunnattuihin väkivallantekoihin, joista mainittakoon prokuraattori Soisalon- Soinisen murha helmikuussa 1905. Lukuunottamatta näitä yksityisiä, osaksi jokseenkin mielettömiä terroristisia tekoja sekä muutamia vain osaksi onnistuneita aseiden maahantuontiyrityksiä (Grafton- seikkailu), oli puolueen toiminnalla pääasiallisesti propagandan luonne ja sen tarkoituksena siis valmistaa maassa yhteistoiminnassa Venäjän vallankumouksellisten ainesten kanssa toimeenpantavaa poliittista vallankumousta. Mutta propaganda-toiminnallaan työväenluokan keskuudessa puolue tuli lähempään kosketukseen tämän keskuudessa liikkuvien sosialivallankumouksellisten pyrkimysten kanssa, joille se antoi virikettä ja jotka siihen jonkun verran vaikuttivat. Aktiivinen vastustuspuolue ei ollut vieras poliittisten tapausten muodostumiselle syksyllä 1905. Myöskin sosialistit olivat tällöin jo järjestäytyneet valtiolliseksi työväenpuolueeksi. Tämä tapahtui ensin Turussa 1899 ja sittemmin 1903 Forssassa pidetyssä kokouksessa, missä ryhdyttiin vaatimaan jyrkkiä poliittisia uudistuksia. Vähää ennen valtiopäivien lopettamista huhtikuussa 1905 he koettivat säätytalon edustalla toimeenpannulla meluavalla mielenosoituksella saada säädyt pakotetuiksi jyrkkään äänioikeusuudistukseen, mutta menestymättä. Pietarissa tammikuussa 1905 sattuneista verisistä tapahtumista lähtien oli Venäjällä vallinnut kuohuntaa ja levottomuutta. Vallankumouksellinen mieliala purkautui ilmi Venäjän yleislakossa saman vuoden lokakuun lopussa, kun liikenneneuvot pysähdytettiin ja säännöllinen julkinen elämä lakkasi toimimasta. Esimerkki vaikutti välittömästi Suomeen. Aloitteentekijöinä meillä olivat vallankumoukselliset sosialistit ja "aktivistit". Koko säännöllisen yhteiskunnallisen elämän seisauttaminen Suomessa näytti poliittiselta kannalta katsoen jokseenkin tolkuttomalta, ja itse asiassa se olikin pelkkää Venäjällä vallitsevan lakkoliikkeen matkimista. Mutta kun lakko kerran oli aloitettu, yhtyi koko yhteiskunta siihen, joten se tuli "kansallislakoksi" ja sai puhtaasti poliittisen, venäläistä sortovaltaa vastaan suunnatun liikkeen luonteen. Lakko puhkesi 30 p:nä lokakuuta, jolloin kaikki säännöllinen julkinen toiminta pysähtyi ja valta siirtyi lakkokomiteoille. Olosuhteiden painostuksen alaisena keisari oli pakotettu 30 p:nä lokakuuta antamaan Venäjän kansalle julistuskirjan, jossa lainalainen vapaus ja kansanedustus luvattiin. Myöskin Suomi käytti tilaisuutta hyväkseen. Perustuslaillisten puolueiden luottamusmiehet laativat jo 31 p:nä lokakuuta ehdotuksen julistuskirjaksi, jonka hallitsija antaisi Suomen kansalle. Se lähetettiin varustettuna kenraalikuvernöörin puoltolauseella keisarille, joka allekirjoitti sen 4 p:nä marraskuuta. Tässä julistuskirjassa täydellisesti hyväksyttiin säätyjen aiemmin mainittu suuri anomus, joten kaikki laittomat asetukset yhdellä iskulla kumottiin. Maa sai takaisin autonomiansa ja lailliset olot palautettiin. Se puhtaasti valtiollinen tarkoitus, mikä porvarillisen yhteiskunnan puolelta oli kiinnitetty tähän viikonpäivät kestäneeseen suurlakkoon, oli siis saavutettu. Sosialistit, jotka ensi sijassa olivat lakon järjestäneet ja sen avulla olivat tahtoneet osoittaa mieltänsä porvarillista yhteiskuntaa vastaan ja saavuttaa valtaa, eivät olleet tyytyväisiä. He olivat toivoneet vallankumoushallituksen asettamista, joka olisi kutsunut koolle kansalliskokouksen, ja tahtoivat vielä julistuskirjan kuuluttamisen jälkeen jatkaa lakkoa, mutta eivät yrityksessään onnistuneet. Perustuslaillismieliset ja yleensä yhteiskunnan järkevämmät ainekset, jotka sosialistiset komiteat olivat lakon aikana jonkunverran työntäneet syrjään, ottivat jälleen johdon käsiinsä. "Kansalliskaarti", joka lakon aikana oli muodostettu ylläpitämään järjestystä, jakaantui nyt porvarillisten ja sosialististen ainestensa mukaisesti. Ensinmainittuihin liittyivät myös "aktivistit". Ensi kertaa nyt "valkoiset" ja "punaiset" seisoivat vastakkain. Kaikki suoriutui ilman mitään veristä yhteentörmäystä, mutta jäljet näkyivät tulevaisuudessa. Yleensä lakon aikana ilmeni vain harvoja ja verraten vaarattomia väärinkäyttöjä. Lakkoviikon aikana oli senaatinjäsenet, kansanjoukkojen painostuksenalaisina, pakotettu pyytämään eroansa. Erohakemuksiin hallitsija muutamia viikkoja myöhemmin antoi suostumuksensa ja uusi kotimainen hallitus muodostettiin yksinomaan henkilöistä, jotka kuuluivat perustuslaillisiin puolueisiin ja joista useat olivat olleet maasta karkoitetut. Senaatin varapuheenjohtajiksi tulivat L. Mechelin ja vapaaherra R.A. Wrede, edellinen talous- ja jälkimäinen oikeusosastoon. Seuraavan vuoden alussa määrättiin jälleen suomalainen mies, kenraali A. Langhoff, Suomen ministerivaltiosihteeriksi. Loppunut oli ensimäinen sortokausi, jolle moninkertainen laittomuus ja häikäilemätön vaino oli ollut tunnusmerkkinä. Perustuslakitaistelu, oikeustaistelu, oli päättynyt Suomen voittoon — vihollinen oli ainakin sillä hetkellä laskenut aseensa. Ulkonaisten, kokonaan Suomen ulkopuolella olevien voimien vaikutus se tällä kertaa — kuten kerran myöhemminkin — oli tullut maamme avuksi sen hädänalaisessa tilassa. Japanin sodan vastoinkäymiset ja Venäjällä vallitseva sisäinen levottomuus oli lamauttanut venäläisen jättiläisen voiman. Ilman tätä ulkonaisten olosuhteiden myötävaikutusta Suomi ei olisi voinut kestää epätasaisessa taistelussa. Lyhyt rauhankausi. Varsinainen perustuslakitaistelu, joka alkoi 1899 helmikuunjulistuskirjan johdosta, oli jatkunut lähes seitsemän vuotta. Sarja Suomea vastaan suunnattuja oikeudenloukkauksia oli antanut leimansa tälle kaudelle. Venäjän hallituksen aikomus tehdä loppu maamme sisäisestä itsehallinnosta ja oikeudesta elää omaa kansallista elämäänsä oli sen kuluessa yhä julkeammin tullut näkyviin, kunnes olosuhteet pakottivat hallitsijan antamaan Suomen kansalle takaisin sen aatteellisen omaisuuden, joka siltä väkivalloin oli riistetty, ja joksikin aikaa jättämään sen rauhaan. Passiivinen vastarinta — itsepäinen ja mahdollisimman johdonmukainen voimassaolevassa laissa kiinnipysyminen — oli taistelussa ollut kansan pääaseena. Vasta tämän n.s. sortokauden lopulla oli myös aktiivisempia itsepuolustuksen ilmauksia esiintynyt. Passiivinen vastarinta ei kyllä ollut täysin vastannut toiveita, mutta se oli kuitenkin pääasiassa täyttänyt tehtävänsä. Se vaikeutti suuressa määrin laittomien asetusten ja käskyjen soveltamista ja oli todella tehnyt mahdottomaksi venäläisen asevelvollisuuden toteuttamisen, mikä käytännöllis-poliittiselta kannalta katsoen oli tämän vastarintapolitiikan tärkein saavutus. Mutta merkitykseltään kenties vielä tärkeämpää oli, että tämä poliittisen toiminnan muoto oli kohottanut kansan vastustushenkeä, lujittanut isänmaallista tunnetta ja uhrimieltä, ehkäissyt turmeluksen ja yhteiskunnanhajaannuksen kehitystä sekä kypsyttänyt kansaa toista laatua olevan vastarinnan varalle. Mutta ajan pitkään ei tätä yksipuolisesti puolustusta tarkoittavaa taistelumuotoa, oman laatunsa ja ihmissielun luonteen vuoksi, olisi voitu riittävän laajassa mitassa ylläpitää eikä se olisi voinut pysyä tehokkaana. Venäjän lokakuunvallankumous tuli kansallemme avuksi oikealla hetkellä ja teki mahdolliseksi sen vapauden ja laillisuuden voiton, joka oli ollut myös passiivisen vastarinnan lopullisena päämääränä. Suomen kansa saattoi nyt jälleen hengittää vapaasti ja sen ensimäiseksi tehtäväksi tuli koettaa parantaa ne yhteiskuntarakennuksen särkymät ja vauriot, jotka sortovalta oli aikaansaanut. Kaikkien yhteiskunnan pystyvien voimien yhtynyt työ olisi tätä varten ollut tarpeen. Mutta yksimielisyys kansassa oli järkkynyt. Ne poliittiset vastakohdat, joiden ilmauksena oli sortovuosien aikana esiintynyt erilainen suhtautuminen laittomuuteen, olivat ehtineet tunkeutua syvälle myöskin henkilökohtaisemmissa seikoissa, ja jatkoivat yhä hajoittavaa vaikutustaan. Perustuslaillisten ryhmien ja entisen hallituspuolueen eli suomettarelaispuolueen kesken ilmeni laillisuuden palauttamisenkin jälkeen ei ainoastaan epäluuloa ja mielenapeutta, vaan katkeruutta, joka meni paljoa pitemmälle kuin mikä oli kokonaisuuden menestyksen kannalta soveliasta. Viimemainittu puolue ei ollut halukas lojaalisesti tunnustamaan uusia oloja ja niiden edessä taipumaan ja perustuslailliset ryhmät, jotka olivat päässeet valtaan, eivät käyttäneet sitä tarpeellisella varovaisuudella ja jalomielisyydellä, kun oli kysymys aikaisemmista vastustajista. Uuden tekijän sai valtiollinen elämämme sosialidemokraattisesta puolueesta, jonka toiminnan varsinainen lähtökohta oli suurlakko ja sen tapahtumat. Kielitaistelu ja eräät yleiset kulttuurikysymykset sekä suhtautuminen venäläisten vaatimuksiin olivat tähän saakka yksinään määränneet poliittiset puoluemuodostukset. Nyt tuli lisäksi luokkataistelu ratkaisevasti painavana tekijänä. Bobrikovin edustamaan venäläiseen politiikkaan oli sisältynyt pyrkimys petollisin lupauksin kiihottaa alempaa tilatonta väestöä hallitusta vastustavia "herroja" vastaan ja uskottelu maareformilla. Nämä ponnistukset eivät olleet jääneet tuloksettomiksi. Venäjältä tullut sosialivallankumouksellinen tartunta tapasi täällä valmistettua maaperää ja myöskin Suomen aktiivinen vastustuspuolue oli antanut virikettä eräiden työväenpiirien vallankumouksellisille taipumuksille, joskin enemmän poliittisessa kuin sosiaalisessa tarkoituksessa. Suurlakon lopputulos oli sosialidemokraattiselle puolueelle pettymys. Se ja sen johdettavina olevat työväenjoukot alkoivat nyt entistä enemmän kulkea omia teitään ja noudattaa suorastaan hyökkäävää politiikkaa porvarillista yhteiskuntaa ja uutta perustuslaillista hallitusta vastaan. Tämän mielialan ulkonaisena ilmauksena perustettiin "punakaarteja", jotka suhtautuivat vihamielisesti lailliseen järjestysvaltaan. Senjälkeen kuin verinen yhteentörmäys oli tapahtunut tämän kaartin ja porvarillisen suojeluskunnan välillä Helsingissä elokuun alkupäivinä 1906 sattuneissa levottomuuksissa, jotka olivat välittömässä yhteydessä Viaporin linnoituksessa puhjenneen venäläisen vallankumouksellisen sotilaskapinan kanssa, katsoi hallitus olevansa pakotettu hajoittamaan nämä aseistetut työväenjoukot, ne kun olivat jatkuvana vaarana yhteiskunnalle. Myöskin porvarillinen suojeluskunta hajaantui. Mutta kerran luotu kuilu jäi pysyväiseksi. Marraskuun julistuskirjassa oli annettu toiveita myöskin eduskuntauudistuksesta. Uuden hallituksen ja valtiopäivien ensimäisiä tehtäviä yhteiskunnan lujittamiseksi oli yhteisen taistelun ja yhteisten kärsimysten jälkeen toimeenpanna kansaneduskunnan uudistus, joka perustuisi yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen. Valtiopäivät hyväksyivät suurella enemmistöllä komitean laatiman, hallituksen puoltaman ja hallitsijan antaman esityksen ja hallitsija vahvisti sen heinäkuun 20 p:nä 1906. Venäjän hallituksen myöntyväisyys esityksen vahvistamisen suhteen ei johtunut mukautuvasta vapaamielisyydestä, vaan todennäköisesti siitä, että sillä taholla odotettiin ruotsalaisen aineksen, jonka katsottiin muodostavan suomalaisen vastustuksen selkärangan, menettävän merkityksensä uudessa eduskunnassa. Uudistus oli askel tietymätöntä kohti — ja moni epäröiden ajatteli sen toteuttamista —, mutta porvarillisella taholla toivottiin, että sen avulla saavutettaisiin yhteiskunnan lujittuminen ja yhteisymmärrys maan suuressa elinkysymyksessä, sen valtiollisen itsemääräämisoikeuden puolustamisessa. Neljän säädyn (ritariston ja aatelin, pappissäädyn, porvarissäädyn ja talonpoikaissäädyn) sijalle tuli nyt yleiseen, miehen ja naisen äänioikeuteen nojaavan vaalilain perusteella valittu yksikamarinen eduskunta, missä kansanvaltaiset periaatteet oli kehitetty pitemmälle kuin silloin kenties missään muussa Euroopan maassa. Valtiopäivien valtaa laajennettiin, mutta sitä rajoittivat kuitenkin suuresti hallituksen ja hallitsijan valtuudet. Vaalilaki, jossa suhteellinen vaalijärjestelmä puoluelistoineen oli toteutettu, toi eduskuntaan aivan uusia aineksia alemmista kansankerroksista, jotka eivät ennen olleet ottaneet osaa yleiseen valtiolliseen elämään, ja valtiopäivät, joiden tuli kokoontua vuosittain, saivat aivan toisen ulkonäön kuin aiemmin. Jo ensimäisessä yksikamarisessa eduskunnassa oli odottamattoman suuri osa (noin 40 prosenttia) edustajapaikoista joutunut sosialidemokraattiselle puolueelle. Työkuntoisuuteen ja poliittiseen edesvastuuntuntoon nähden oli uusi kansaneduskunta edellistä, joskin kokoonpanoltaan yksipuolista säätyedustusta paljon heikompi. Uudistus oli liian äkkinäinen. Aiemmin suuresti rajoitetun vaalioikeuden asteittainen laajentaminen olisi pitänyt käydä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden sekä yksikamarijärjestelmän toteuttamisen edellä. Kaupunkien lukuisa työväki sekä maaseudun tilaton väestö, joka oli vailla kaikkea poliittista kasvatusta, kohosi nyt yhdellä kertaa tekijäksi, jolla oli mitä suurin poliittinen vaikutusvalta, omistamatta sitä varten tarpeellista kypsyyttä. Kuten myöhempi kehitys on osoittanut, kävivät uudistuksen seuraukset maalle kohtalokkaiksi. Yhteiskuntaluokkien välinen kuilu ei tasoittunut, kuten oli toivottu, vaan päinvastoin se laajeni. Äsken saavutettu valta vain lisäsi vallanhimoa. Täysin lailliset olot ja järjestys maan hallintoon oli palautettu ja uusi hallitus toimi väsymättä. Yhteistyö senaatin ja uuden perustuslaillismielisen kenraalikuvernöörin, tod. salaneuvos Gerardin välillä oli luottamuksellista. Mutta siitä huolimatta yhteiskunnan eri aloille suunniteltu uudistustyö ehti vain vähältä osalta tulla suoritetuksi, ennenkuin suotuisa aika oli ohi. Siihen oli osaksi syynä maassa vallitseva hajaannus ja valtiopäivien radikaalinen esiintyminen. Poliittisesti valoisa aika, Venäjän rauhallinen suhtautuminen Suomeen, ei myöskään tullut pitkäaikaiseksi. Venäjän kanssa aikaansaatu rauha ei nimittäin ollut pysyväinen. Ainoastaan pakollinen myönnytys Venäjän hallituksen puolelta oli antanut Suomelle hetkisen hengähtämisaikaa. Damokleenmiekka riippui yhä edelleen uhkaavana maan yllä. Taantumus oli Venäjällä taas kohottanut päätään, kuten rettelöimiset uuden valtakunnanduuman kanssa kyllin osoittivat. Venäjän natsionalistinen sanomalehdistö sai takaisin hyökkäävän sävynsä. Suomea vastaan tähdätyt suunnitelmat otettiin jälleen esiin, joskin niiden toteuttamistapaa jonkun verran lievennettiin, mikä johtui osaksi viimeisten sortovuosien kokemuksesta, osaksi siitä, että Venäjä oli saanut kansanedustuksen. Ulkonaista aihetta sekaantua Suomen asioihin oli Venäjän hallitus m.m. löytänyt siitä yhteistyöstä, mikä oli olemassa Suomen aktivistien ja Venäjän vallankumouksellisten välillä, ja luulosta, että nämä muka saivat turvaa Suomessa. Tällaista yhteistyötä sekä äsken saavutetun laillisuuden merkityksen väheksymistä tuki jokseenkin avoimesti poliittisesti radikaalinen aikakauslehti "Framtid", jota voitiin pitää aktivistien äänenkannattajana. Uusi salainen aktivistijärjestö, Voima-liitto, oli suurlakon jälkeen muodostettu Suomessa. Sen päämääränä oli lähinnä yhteiskunnan aktiivisen turvan valmisteleminen ja siihen sisältyi tavallaan myöhemmän suojeluskunta-ajatuksen siemen, mutta liitolla oli ilmeisesti myöskin kauemmas tähtääviä päämääriä: maan valmistautuminen vapautumaan Venäjästä, jos vain olot muodostuisivat sellaisiksi, että tämän ajatuksen toteuttaminen kävisi mahdolliseksi. Lämpimän isänmaallisuuden kannattama, mutta poliittiselta pätevyydeltään jokseenkin heikko Voima-liitto, jolla oli Pohjanmaalla haaraosastoina urheilu- ja ampumaseuroja, oli itse asiassa aktiivisen itsenäisyysliikkeen edeltäjä. Liitto herätti aivan luonnollisesti suurta epäluuloa venäläisellä taholla, mutta sitä käytettiin samalla keinona suomalaisten lojaalisuuden epäilyksenalaiseksi tekemiseen. Tässä tarkoituksessa koetettiin provoseeratuita ilmiantoja ja vääriä kiertokirjeitä käyttää todistuksina Suomessa harjoitettua rikollista poliittista toimintaa vastaan. Ei vain Venäjän, vaan myös suomettarelaispuolueen taholta paisutettiin Voima-juttu laajuudeltaan paljoa suuremmaksi kuin se ansaitsi ja käytettiin aseena perustuslaillista hallitusta vastaan, joka myös katsoi olevan aihetta hajoittaa liiton. Oleskeltuaan kaksi vuotta Suomessa vapaamielinen, sympaattinen kenraalikuvernööri Gerard sai eron toimestaan ja hänen seuraajakseen tuli kenraali W. Boeckmann, tosin hyväntahtoinen mies, mutta vailla lujia poliittisia periaatteita ja sen kautta soveliaampi välikappale Venäjän taantumukselliselle ja suomalaisvihamieliselle suunnalle. Jo vuoden 1907 lopussa oli kenraalikuvernöörinapulaiseksi nimitetty Bobrikovin ajalta tunnettu Suomen autonomian vannoutunut vihamies kenraali F. Seyn. Venäjän pääministerinä, v. 1906 eronneen Witten jälkeen, oli P. Stolypin, joka oli ottanut hallitusohjelmaansa myöskin Suomen liittämisen lähemmäksi Venäjää. Sosialistien ja epäsuorasti suomettarelais-puolueen taholta eduskunnassa ilmituodun epäluottamuslauseen johdosta Suomen hallituksen jäsenet pyysivät eroansa huhtikuussa 1908. Eduskunta tosin hajoitettiin, mutta muutamat vanhemmista senaattoreista, niiden joukossa L. Mechelin, saivat eron, minkä kautta perustuslaillinen senaatti pirstoutui. Kesällä muodostettiin kokoomussenaatti eri porvarillispuolueiden edustajista, Edv. Hjelt varapuheenjohtajana. Tämä tapahtui venäläisten puolelta tehdyn vaatimuksen johdosta, mutta myöskin Suomessa ajateltiin mahdolliseksi kokoomushallituksen avulla vähentää maan porvarillisten ryhmien kesken vallitsevaa hajaannusta sekä saavuttaa lujempi asema ulospäin venäläisten vaatimuksia vastaan. Ensimäinen tarkoitusperä jossakin määrin saavutettiin, viimemainittua ei. Jo keväällä 1909 tilanne oli sellainen, että senaatin perustuslaillisten jäsenten täytyi erota ja seuraavana syksynä olivat jäljelle jääneetkin jäsenet pakotetut jättämään paikkansa.
Enter the password to open this PDF file:
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-