Laulut ja kirjoitukset Suullinen ja kirjallinen kulttuuri uuden ajan alun Suomessa kati kallio, tuomas m. s. lehtonen, senni timonen, irma-riitta järvinen ja ilkka leskelä , . . , , - Laulut ja kirjoitukset Suullinen ja kirjallinen kulttuuri uuden ajan alun Suomessa ∙ ∙ 2017 1427 Teos on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimeämien asiantuntijoiden tarkastama. Kirjastokonsortio Aleksandria on tukenut teoksen avointa saatavuutta. © 2017 Kati Kallio, Tuomas M. S. Lehtonen, Senni Timonen, Irma-Riitta Järvinen, Ilkka Leskelä ja SKS Lisenssi CC BY-NC-ND 4.0 International Digitaalinen versio perustuu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamaan painettuun teokseen, joka on julkaistu vuonna 2017. Kannen ulkoasu: Timo Numminen Taitto: Maija Räisänen EPUB: Tero Salmén ISBN 978-952-222-860-4 (nid.) ISBN 978-952-222-920-5 (PDF) ISBN 978-952-222-919-9 (EPUB) ISSN 0355-1768 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia) DOI: http://dx.doi.org/10.21435/skst.1427 Teos on lisensoitu Creative Commons CC BY-NC-ND 4.0 International -lisenssillä. Tutustu lisenssiin englanniksi osoitteessa http://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/ tai suomeksi osoitteessa https://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/deed.. Teos on avoimesti saatavissa osoitteessa http://dx.doi.org/10.21435/skst.1427 tai lukemalla tämä QR-koodi mobiililaitteella. Hansaprint Oy, Turenki 2017 Sisällys 9 Suullinen ja kirjallinen kulttuuri ja uuden ajan alun tutkimus 11 Kirjan sisältö ja tekijyys 16 Kiitokset 19 : 21 Kerrostunut kulttuuri ja pyhimyskultit 27 Kirjallistuminen, virrenveisuu ja kansanusko 31 Laulun murros 35 Suullinen perinne, puheyhteisöt ja uskonto 40 Perinteen ikä ja esityshetki 45 Käsitteistä 51 Transkriptioista 55 : , 56 Oppineet, kansankieli ja taianomainen todellisuus 58 Esikristilliset perinteet ja taikausko 67 Oppineiden liturginen maailma ja kansanuskon maagisuus 72 Agricola, Juusten ja Sorolainen epäjumalista ja taikauskosta 79 Taikauskon kieltäminen ja seremoniat 95 Jacobus Finno, rahvaan laulut ja riimilliset virret 104 Riimillisiä lauluja muiden kristillisten maiden tapaan 119 Tekstit ja toimijat pienen ja suuren tradition risteyksessä 124 : , 127 Kirkolliset pyhimyskultit 128 Kansanomaiset pyhimykset 134 Läntinen ja itäinen Pyhä Anna 141 Pyhä Tapani – hevosjumala, miehen malli 148 Vanhimmat tiedot tapaninvietosta 151 Hevosten ”loistoksi” 154 Tapaninpäivän kiertueet ja laulut 157 Tapanin virsi 164 Paikallisia, yksilöllisiä ja ajallisia muunnelmia 174 Moniäänistä, elävää miestenkulttuuria 182 Pyhä Katariina Aleksandrialainen itäsuomalaisena karjan suojelijana 185 Katriinan poltto 191 Karjanhoidon Katriina 199 Katariina Itämeren ympäristössä 206 Pyhimysten elämästä Pohjolassa 211 : , , 215 Marian asemasta keskiajan Suomessa 216 Reformaatio: Marian muuttuva kuva 222 Marian puhdistuspäivä, kynttilämessu ja kirkkoonotto 239 Käräjäpöytäkirjojen Maria 247 Länsi-Suomen Maria 261 Vahva ja aktiivinen parantaja 262 Rukoilivatko länsisuomalaiset Mariaa? 270 Marian ruumiillinen läsnäolo 273 Maria kielessä ja mielessä 279 Itä-Suomen Maria 281 Myyttinen, apuun tuleva ja rukoiltava Maria 282 Katolista vai ortodoksista? 294 Kansanomainen Ave Maria 308 Neitsyt Maria -perinne pienen ja suuren tradition kohtauspaikkana 317 : , 323 Uuden ajan alun runoaineistot 325 Kirkkolaulu 327 Lyhyet kansankieliset riimisäkeistöt 328 Agricola ja keskiajan perintö 330 Finnon riimillinen, alkusointua välttävä virsirunous 334 Alkusoinnun murtautuminen virsirunouteen 339 Kirjalliset runot 344 Agricolasta alkava knittelimitta 344 Riimillinen alkusointuinen parisäe 347 Suullisenkaltainen kalevalamitta 354 Suulliset runot 361 Sananlaskut 362 Loitsut 1600-luvun tuomiokirjoissa 367 Pilkkalaulut 382 Oppineet runon kuvaukset 387 Aeschillus Petraeuksen kielioppi 388 Wexioniuksen ja Martiniuksen kuvaukset 392 Juslenius, Ganander ja Porthan 398 Länsisuomalainen suullinen runous 401 Riimillisen suullisen laulun ajoituksen vaikeus 404 Oppinut ja suullinen runous 406 , : , - 411 Annikaisen virsi 413 Ritvalan helka 417 Helkavirret 421 Alkuvirsi 424 Annikaisen virren variaatio 428 Kuka on Annikainen? 431 Ritvalan Annikainen ja virren kulttuuriset taustat 436 Suullisen runon monikerroksisuus 444 Piispa Henrikin surmavirsi 447 Varhaisin kiinnostus 1600-luvun alkupuolella 449 Anders Törnuddin kokoelman teksti 464 Palmskiöldin kokoelman muistiinpano 485 Kaarle-herttuan runo 492 Hyvä herra herttu Kaarle 493 Kaarle-herttuan runon toisinnot ja runokieli 505 Kuningasrunot suullisessa perinteessä 508 Viitteet oppineisiin runoihin 511 Oppineiden vai rahvaan runoutta, historiaa vai propagandaa? 517 Kenen runoa, suullista vai kirjallista? 520 : 525 Kansan taikausko ja oppineiden kuvaukset 528 Pyhimykset, Neitsyt Maria ja suuri pieni traditio 531 Uuden ajan alun suomalainen runous 536 Pitkät paikalliset ja kristilliset runot 541 Suullinen, kirjallinen ja taianomainen todellisuus 547 Lähteet 551 Lyhenteet 551 Arkistolähteet 551 Painetut tutkimusaineistot 553 Kirjallisuus 558 English summary 591 Kirjoittajat 609 Henkilöhakemisto 610 Paikannimihakemisto 619 9 Esipuhe Laulut ja kirjoitukset käsittelee oppineiden ja rahvaan sekä suullisten ja kirjallisten kulttuurien suhteita Suomessa uuden ajan alussa. Kes- kiössä on kaksi laajaa aineistokokonaisuutta: uuden ajan alun oppi- neet kirjoitukset sekä suullisesta perinteestä 1500-luvun lopulta aina 1900-luvun alkuun asti ulottuvalla jaksolla tallentuneet tekstit. Huo- mion kohteena eri luvuissa ovat uuden ajan alun oppineiden käsitykset kansanuskosta ja suullisesta runoudesta; pyhimyksiin ja Neitsyt Mariaan liittyvien kansanomaisten käsitysten piirteet luterilaisilla vuosisadoilla; uuden ajan alun runon ja laulun lajien suhteet sekä kolmen pitkän Länsi- Suomesta tallentuneen kalevalamittaisen runon monikerroksiset yhteydet eriaikaisiin suullisiin ja kirjallisiin perinteisiin. Nämä kaikki kytkeytyvät reformaation tuomiin, paikoin hitaisiin ja pitkäkestoisiin muutoksiin. Reformaatio, kansankielten kirjallistuminen, uudenlaisen ruhtinas- valtion nousu ja koko Itämeren alueen järjestyminen uudella tavalla 1500-luvulla ja sen jälkeen muokkasivat ihmisten arkea ja pyhää. Kun oppineet alkoivat tarkastella omaa uskonharjoitustaan uusin silmin, he kiinnostuivat uusilla tavoilla myös kansan uskomuksista ja -tavoista. Kun luterilainen virsilaulu ja sen runomuotoa koskevat ihanteet voit - tivat alaa, alkoi myös suhtautuminen suullisen perinteen muotoihin muuttua. 1500-luvun reformaattorit karttoivat suullisen kalevalamittaisen ru- non piirteitä, mutta 1600-luvulle tultaessa he alkoivat noukkia niistä 10 näkyvimpiä osaksi omaa hengellistä runouttaan. Uusi virsirunous ja käsitykset oikeaoppisista rituaaleista puolestaan vaikuttivat monin tavoin ympäröiviin suullisiin kulttuureihin. Ensimmäiset riimitöntä kalevala- mittaa käyttävät pitkät kertovat runot Piispa Henrikin surmavirsi ja Kaarle-herttuan runo kirjoitettiin ylös 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa, samoihin aikoihin, kun tätä muotoa alettiin käyttää myös oppi- neiden kirjallisissa runoissa. Keskinäisten vaikutteiden tarkkoja suuntia on usein vaikea määrittää, sillä uusi virsilaulu pohjasi Raamattuun ja keskiajan kirkollisiin teksteihin ja saattoi käyttää jo keskiajan kuluessa suullisena kehittyneen kirkollisen kansankielen ilmauksia. Uuden ajan alun – saati keskiajan – suullisista lauluperinteistä ei puolestaan ole juuri dokumentaatiota: laajimmat suullisen perinteen aineistot on tal- lennettu vasta 1800-luvulla. Kerroksellisia ja yhtä lailla suullisen ja kirjallisen, rituaalin ja runon leikkauspisteisiin sijoittuvia ovat myös pyhimyksiin liittyvät perinteet. Kirjassa seurataan pyhimyskultin reformaatioaikaista muuntumista ja sen tulkintoja suullisessa, pääosin paljon myöhemmin tallennetussa perinteessä. Keskiajalla tunnetuista pyhimyksistä monet esiintyivät vaih- televin tavoin 1800-luvun kansanperinteessä. Tarkimman huomion koh- teena on Neitsyt Marian kultti, joka reformaattoreiden pyrkimyksistä huolimatta jatkoi elämäänsä monimuotoisina, alueittain vaihtelevina kansanomaisina käytäntöinä. Tämän tutkimuksen aineistot ovat siten yhtäältä reformaatioajalta, jolloin oppineet kirjoittivat ensimmäiset huomiot kansanuskosta ja loi- vat suomenkielisen virsilaulun, toisaalta 1800-luvulta, jolloin pääosa kalevalamittaisesta kansanrunoudesta ja muusta vanhakantaisemmasta perinteestä tallennettiin. Näiden myöhäisempien aineistojen kautta valotetaan kansanuskossa ja runomuodoissa tapahtuneita muutoksia reformaatiota seuranneina vuosisatoina. Tarkimmin kirjassa käsiteltävä alue on vanhan keskiaikaisen Turun hiippakunnan alue, Pähkinäsaaren rauhan (1323) länsi- ja eteläpuolelle jäänyt ”Suomi”. Paikoin käytetään suullisen perinteen aineistoja myös Pohjois-Savosta, Kainuusta, Suo- men ja Venäjän Karjalasta ja Inkeristä, välillä myös Ruotsista ja Virosta. Tutkimus kiinnittyy kansainvälisessä reformaation ja varhaismo- dernin tutkimuksessa jo useita vuosikymmeniä käytyyn keskuste- 11 luun uskonnollisten eliittien ja kansanomaisten kulttuurien välisestä jännitteestä ja vuorovaikutuksesta sekä suullisten ja kirjallisten kult- tuurien suhteesta. 1 Samalla se jatkaa suomalaista keskiajan sekä 1800–1900-luvun kirjallistumisen tutkimusta. 2 Tulkinnat suullisen ja kirjallisen kulttuurin vuorovaikutuksesta tukeutuvat olennaisesti viime vuosikymmenien kansainväliseen keskusteluun suullisen perinteen variaatiosta, tallentamisesta sekä puheyhteisöihin ja esitystilanteisiin kytkeytyvistä merkityksistä. 3 Kokoamme ja tarkastelemme eri oppialoilla tehtyjä tulkintoja konk- reettisten aineistojen ja uusien tapaustutkimusten kautta. Keskeisim- mällä sijalla ovat 1500-luvun ja 1600-luvun alun oppineiden tekstit lau- lusta ja uskomusmaailmoista (luku 2), 1600–1800-luvulla tallentuneet tiedot kansanomaisista pyhimyksiin liittyvistä suullisista perinteistä (luku 3), Neitsyt Marian keskiaikaisen kultin välittyminen ja muuntumi- nen uudella ajalla (luku 4), 1500–1600-luvulla kirjoitetut suullisperäiset ja kirjalliset runotekstit (luku 5) ja yleensä keskiaikaiseksi tulkitut Anni- kaisen virsi ja Piispa Henrikin surmavirsi sekä 1500–1600-luvun taitteen valtakamppailuista kertova Kaarle-herttuan runo (luku 6). Reformaation myötä kielellinen hierarkia muuttui ja kansankielet sai- vat uuden aseman uskonharjoituksessa. Samalla kirjapainotaito mul- listi kirjoitetun sanan levityksen. Reformaatioon kytköksissä ollut hidas kirjallistuminen – kirjakulttuurin sekä luku- ja kirjoitustaidon leviämi- 1 Esim. Berntson 2010; Burke 2009; Cameron 2011; Czaika 2012; DuBois 1996; Duffy 2005; Finnegan 1988; Foley 1985; Foley 1988; Ginzburg 1980; Ginzburg 1996; Goody 1986; Goody 1987; Havelock 1986; Katajala 2004; Katajala-Peltomaa & Toivo 2004; Kuha 2016; Malmstedt 1994; Marrone 2015; Melve 2006; Muchembled 2011; Muir 2009; Nedkvitne 2004; Nenonen 1992; Olson & Torrance 1991; Ong 1982; Pettegree 2005; Rublack 2011; Scribner 1987; Stock 1983; Street 1984; Tarkka 1996; Thomas 1991; Toivo 2008; Toivo 2016. 2 Esim. af Forselles & Laine 2008; af Forselles & Laine 2011; Heikkilä 2010b; Apo 2012; Katajala- Peltomaa, Krötzl & Meriluoto-Jaakkola 2014; Laitinen & Mikkola 2013; Stark 2014. 3 Esim. Ahola 2014; Anttonen 2004; Bauman & Briggs 1990; Bowman & Valk 2012; DuBois 2006; Fine 1984; Finnegan 1977; Foley 1995; Frog 2013b; Hanks 1996; Harvilahti 1992b; Harvilahti 2013; Honko 1998; Jaago 1993; Järvinen 2004; Kalkun 2011; Kallio 2013a; Koski 2011; Lord 1960; Niemi 1998; Oras 2008; Piela 2010; Saarinen (tulossa); Sarv 2008; Siikala 2012; Stark-Arola 1998; Stepanova 2014; Sykäri 2011; Särg 2005; Tarkka 2005; Tarkka 2013a; Timonen 2004. 12 nen ja kansankielistyminen – vaikutti myös yhteisöjen tapoihin jäsen- tää todellisuutta. Reformaatiota on kutsuttu myös laululiikkeeksi, joka muutti uskonharjoituksen performatiiviset käytännöt. 4 Liturgiaan liitty- vä laulaminen oli ollut aiemmin papiston ja kuoron tehtävä. Keskiajan kirkollinen laulu oli pitkälti vapaamittaista – mitalliset, säkeistölliset hymnit olivat lähinnä hetkipalvelusten ohjelmistoa. 5 Kansanomainen laulukulttuuri taas oli todennäköisesti perustunut lyhyisiin, muunte- leviin runosävelmiin ja säkeistöttömään kalevalamittaan, joka mitä il- meisimmin kattoi laajan kirjon erilaisia lajeja ja laulutilanteita. 6 Mitä tapahtui, kun maallikoille opetettiin uskonnollista säkeistömuotoista yhteislaulua? Miten uuden laulun edellyttämä poetiikka muutti aiem- mat myyttiset viittauskohteet? Miksi ensimmäiset reformaattorit hyl- kivät alkusointuista kalevalamittaa ja suosivat erilaisia loppusointuisia germaanisia mittoja ja miksi heidän jälkeensä tulleet oppineet kuitenkin integroivat kalevalamitan piirteitä osaksi niin luterilaista virsilaulua kuin oppinutta kirjallistakin runoa? Missä mahtoivat kulkea kalevalamitan, runouden eri lajien ja erilaisten muotojen omaksi kokemisen rajat? Rahvaan ja eliitin, suullisen ja kirjallisen suhteet olivat uudella ajalla tiiviit ja dynaamiset. Tutkimuksessa kulttuurin kerrostumia on kuiten - kin usein tarkasteltu toisistaan erillään. Suomalaiset keskiajantutkijat, kirkko- ja kirjallisuushistorioitsijat sekä kielentutkijat ovat doku- mentoineet tarkkaan kirjallisen kulttuurin syntyä ja kehitystä kirjoi- tetun sanan rantautumisesta ja latinankielisen kirjallisen kulttuurin esiintymisestä keskiajalla 7 uuden ajan alun suomenkielisen kirjallisen kulttuurin syntyyn. 8 Suomalaisessa historiantutkimuksessa 1500-luku on nähty poliittisena ja sosiaalisena murrosaikana, jossa paikallinen aateli kamppaili asemastaan uudenlaisessa territoriaalisessa kuningas- kunnassa ja otti talonpojat entistä kovempaan puristukseen. 9 Aika- 4 Ks. esim. Brown 2005; Burke 2004; Herl 2004; Leaver 2007; Pettegree 2005. 5 Ks. esim. Boynton 2011; Hornby 2009. 6 Ks. esim. Lippus 1995; Siikala & Vakimo 1994; Siikala 2012; Tarkka 2005; Timonen 2004. 7 Heikkilä 2010b; ks. myös esim. Lehtonen 1999a; Lehtonen 1999b; Maliniemi 1963; Nuorteva 1997; Pirinen K. 1991. 8 Esim. Gummerus 1908; Heininen 2007a; Häkkinen 2015; Tarkiainen 1922; Suomi 1963a. 9 Esim. Anthoni 1935; Lappalainen 2002; Lappalainen 2009; Renvall 1939; Renvall 1949a; Sommarström 1935; Ylikangas 1977. 13 kautta on pidetty kansanomaisen ajattelun murrosaikana 10 ja uuden pappissäädyn muodostumisen aikana. 11 Uusin tutkimus on kiinnittä- nyt yksityiskohtaisemmin huomiota yhteiskunnan ylimpien kerrostu- mien sukulaisverkostoihin, toimintamalleihin, ilmaisutapoihin ja suh tautumiseen yhteiseen rahvaaseen. 12 1500-luku on tietysti ollut kieli- historioitsijoiden ja kirjakielen synnyn tutkijoiden mielenkiinnon kes- keisenä kohteena. 13 Perinteentutkimuksessa ei ole kiinnitetty erityistä huomiota 1500- lukuun, vaikka reformaation on ajateltu muuttaneen suhdetta kansan- omaiseen suulliseen perinteeseen ja ensimmäiset paikalliset tiedot suo- malaisten kansanuskosta ja -perinteestä kirjattiin tuolloin. Aikakautta ei yhtäältä ole nähty keskiaikaa vastaavana murroksena esikristillisen ja kristillisen välillä eikä aineistojen niukkuus ole toisaalta tarjonnut samoja mahdollisuuksia kuin 1800-luvulta lähtien tallennettu aineisto on tarjonnut suullisen perinteen variaation ja yhteisöllisten merkitys- ten tarkasteluun. Huomion kohteena ovat lähinnä olleet ensimmäiset kansanuskon, suomalaisen mytologian ja perinteisen kalevalamittaisen runolaulun esitystapaan liittyneet maininnat sekä muut lähteisiin satun- naisesti kirjautuneet perinneainekset. 14 Kansanomainen ja oppinut kult- tuuri nähtiin pitkään toisilleen vieraina maailmoina, eikä tutkimuksessa ole ollut tapana systemaattisesti jäljittää, mitä niiden vuorovaikutuksesta on uuden ajan alun lähteistä nähtävissä. Kirjallisuudentutkija Annamari Sarajaksen kirja Suomen kansan- runouden tuntemus (1956) on poikkeus tästä yleisestä linjasta. Sarajas selvitti perusteellisesti erilaiset maininnat kansanuskosta ja kansan- runoudesta 1500–1700-lukujen kirjallisuudessa ja lähteissä. Vaikka Sarajaksen lähtökohtana oli arvioida, miten varhaismodernin ja valis- tuksen ajan oppineet tunsivat suomalaista kansanperinnettä, avaa hänen teoksensa ja lähdepohjansa myös ainutlaatuisen näkymän suullisen ja 10 Renvall 1949b. 11 Suolahti 1912; Suolahti 1919. 12 Esim. Hockman 2006; Koskinen 2011; Lahtinen 2007; Lappalainen 2002. 13 Häkkinen 2015. 14 Haavio 1948a; Haavio 1948b, 14–28 & passim; Haavio 1959; Haavio 1967, 15–18, 37–40, 102–109 & passim; Harva 1948a; Siikala 2012, 27–34. 14 kirjallisen kulttuurin vuorovaikutuksen tarkastelulle. Hänen lisäkseen vanhimman suomenkielisen kirjallisuuden ja arkkirunouden tutkijat, 15 vanhan kirjasuomen tutkijat, 16 kirkkohistorioitsijat, 17 kirkkomusiikin tut- kijat, 18 perinteentutkijat 19 sekä monet muut ovat rakentaneet perustan, joka on mahdollistanut etenemisen varhaisten reformaattorien ja oppi- neiden runoilijoiden teksteissä sekä samoihin aikoihin jokseenkin satun naisesti säilyneiden suullisen perinteen tekstien parissa. Lingvis- tiikan, folkloristiikan, kirjallisuudentutkimuksen ja etnomusikologian piirissä ja risteyskohdassa metriikan tutkimus on luonut edellytykset pohdinnoille siitä, miten uuden ajan alun erilaiset kirjalliset ja oppineet runomitat olivat vuorovaikutuksessa kalevalamitan ja suullisen ilmaisun kanssa: ilman P. J. I. Kurvisen (1929), Onni Kurvisen (1940), Matti Kuu- sen (1949), Matti Sadeniemen (1951), Pentti Leinon (1982, 1986, 2002), Anneli Asplundin (1997, 2006), Heikki Laitisen (2003, 2005) ja monen muun tutkimuksia eivät tämän teoksen analyysit olisi mahdollisia. Tuomas Heikkilän ja hänen tutkimusryhmänsä (2010) työt ovat luoneet kokonaan uuden kuvan kirjallisen kulttuurin rantautumisesta Suomeen. Keskiaikaa koskeva uusi tutkimus on rinnan uutta aikaa käsi- telleen oppi- ja kirjahistorian (Cecilia af Forselles & Tuija Laine 2007) kanssa muuttanut olennaisesti käsityksiä kirjakulttuurista keskiajan ja uuden ajan Suomessa. Tutkimuksemme ote on kuitenkin näistä rinnak- kaisista tutkimuksista poikkeava. Emme niinkään selvitä käsikirjoitusten ja painettujen kirjojen ilmaantumista Suomeen, vaan analysoimme suullisen ja kirjallisen kulttuurin kaksisuuntaista vuorovaikutusta: mai- nintoja kansanuskomuksista, runon ja laulun lajien kehittymistä sekä pyhimyskulttien kansanomaisia muunnelmia ja suullisen perinteen varhaista kirjallistamista. Kirjallistumista on tarkasteltu toisesta ajalli - sesta suunnasta Kaisa Kaurasen, Anna Kuisminin, Lea Laitisen, Taru 15 Esim. Niinimäki 2007; Salokas 1923; Suomi 1963; Tarkiainen 1922. 16 Esim. Rapola 1934; Häkkinen 2013; Häkkinen 2015. 17 Esim. Gummerus 1908; Gummerus 1941; Gummerus 1947; Heininen 2007a; Heininen 2012a; Knuutila 1990; Knuutila 2010; Laasonen 1991; Laasonen 1998; Laine 1997; Lempiäinen 1965; Lempiäinen 1967; Lempiäinen 1988; Paarma 1980; Pirinen 1962; Pirinen K. 1991. 18 Esim. Laitinen 2005; Laitinen 2007; Pajamo & Tuppurainen 2004. 19 Esim. Haavio 1948a; Kaivola-Bregenhøj 1978; Krohn 1862; Krohn 1880; Krohn 1900–1901; Krohn 1921; Kuusi 1965; Kuusi 1975; Kuusi 1987. 15 Nordlundin ja muiden 1800-luvun ja 1900-luvun alun itseoppineita kä- sitelleissä tutkimuksissa. 20 Kuromme omalla tavallamme umpeen auk- koa saman ilmiön osalta keskiajan ja uusimman ajan välissä. Kansanuskomusten tutkijoille noitaoikeudenkäynnit ja syytökset tai- kuuden harjoittamisesta ovat olleet keskeinen lähde. Lähdeaineisto on niiden osalta painottunut 1600-luvulle, mikä on merkinnyt myös tutki- muksen keskittymistä samaan aikaan. Antero Heikkinen (1969), Marko Nenonen (1992), Jari Eilola (2003), Raisa Maria Toivo (2008, 2016) ja Miia Kuha (2016) ovat tuomiokirja-aineiston sisältämien noitia, tai- kuutta, loitsuja, uskomuksia ja pyhäpäivien viettoa koskevien lähteiden avulla avanneet ja tulkinneet merkittävällä tavalla kansanuskon piirteitä ja eliittien suhtautumista niihin. Suomalaisen suullisen perinteen aineisto on monin osin poikkeuk- sellisen perinpohjaisesti kartoitettu. Suuri osa aineiston tallentamisesta, jäsentämisestä ja tutkimuksesta on tehty maantieteellis-historiallisen menetelmän puitteissa, keskeisenä päämääränä suullisten runojen alku- perän ja syntyaikojen selvittäminen. Julius ja Kaarle Krohnin, Martti Haavion, Elsa Enäjärvi-Haavion, Jouko Hautalan, Matti Kuusen ja mo- nen muun tekemä työ luo pohjan aineistojen nykykäytölle. Tämän mah- dollistajana on keskeisellä sijalla viime vuosikymmeninä folkloristiikan oppihistoriaan luotu kriittinen katse. 21 Uusiin teoreettisiin kehyksiin sitoutuvat tutkimukset 1800–1900-luvun kalevalamittaisen perinteen rakentumisesta, aikalaismerkityksistä ja käyttökonteksteista antavat uusia mahdollisuuksia myös varhaisempien aineistojen tulkinnoille ja pidempien ajallisten jatkumoiden pohdinnalle. 22 Tutkimuksemme olennaisin ero aiempaan on huomion kohdistami- nen suullisen ja kirjallisen kulttuurin vuorovaikutukseen eikä vain jom- paankumpaan tai näiden heijastumiseen toisiinsa, vaikka emme toki ole tässäkään suhteessa ainoita. 23 Samalla oppinutta eliittiä ja rahvasta 20 Kuismin & Driscoll 2013; Laitinen & Mikkola 2013. 21 Ks. esim. Anttonen 2005; Bendix 1997; Bauman & Briggs 2003; Harvilahti 2012; Knuuttila 1994; Tarkka 1989. 22 Ks. Harvilahti 1992; Harvilahti 1994; Oras 2008; Piela 2010; Siikala 1989; Siikala 2000; Tarkka 2005; Tarkka 2010; Tarkka 2013; Timonen 2004; systemaattisesta historiallisesta ja mytologisesta luennasta ks. Ahola 2014; Frog 2013a; Frog 2013b; Siikala 2012. 23 Ks. DuBois 1996; Niinimäki 2007; Ramsten & Strand & Ternhag 2015; Tarkka 1996. 16 ei tarkastella toisistaan erillisinä ja riippumattomina ryhminä, vaan ne jäsennetään keskinäisen kulttuurisen vaihdon ja yhteisesti jaettujen us- komusten kautta, vaikka sosiaalisten kerrostumien kulttuurit olivatkin osittain erillisiä ja jyrkän hierarkkisessa suhteessa toisiinsa. º Teoksen Laulut ja kirjoitukset ovat laatineet Kati Kallio, Tuomas M. S. Lehtonen, Senni Timonen, Irma-Riitta Järvinen ja Ilkka Leskelä. Linda Kaljundi on vaikuttanut olennaisesti teoksen muotoutumiseen, ja hän on täydentänyt erityisesti Liivinmaata ja Viroa koskevia tietoja. Kaikki kirjoittajat ovat osallistuneet koko kirjan vaatimaan tutkimustyöhön, alkuperäislähteiden ja kirjallisuuden etsimiseen ja analyysiin, teksti- luonnosten kommentoimiseen sekä kirjan kaikkien osien kirjoittami- seen. Kirjassa esitetty näkemys ja tulkinta ovat yhteisiä. Eri luvuissa tekijyys kuitenkin painottuu eri tavoin. Kirjan ensimmäisessä luvussa Johdanto tarkastellaan Itämeren itä- puolen poliittisia ja uskonnollisia murroksia 1500-luvulla, suullisen ja kirjallisen kulttuurin muutoksia, runomuotoja ja suullisen kulttuurin tutkimusta. Minkälaisia olivat erilaisten suullisten ja kirjallisten, kansan ja eliitin kulttuurien suhteet? Miten kulttuuriset käytännöt liikkuivat ja muuntuivat, kun reformaatio johti rahvaan kielten aseman muutokseen? Perinteinen historiantulkinta on korostanut paikalliskielten pohjalta luo- tuja kirjakieliä yhtenä reformaation syvällisimmistä uudistuksista. Näin kiistatta onkin, mutta tulkinta on jättänyt sivuun toisaalta suullisten ja kirkollisten perinteiden pitkät jatkumot, toisaalta uuden laulukulttuurin vaikutukset. Johdannon ovat kirjoittaneet pääosin Tuomas Lehtonen, Kati Kallio ja Ilkka Leskelä. Toisessa pääluvussa Pahat pakanat ja jumaliset miehet tarkastellaan ensimmäisten suomen kielellä kirjoittaneiden oppineiden suhdetta kansanuskon eri muotoihin pakanuudesta taikauskoon ja katolisiin pe- rinteisiin. Tekstejä analysoidaan yhtäältä suhteessa niiden kirjoittajien omaan sosiokulttuuriseen taustaan ja toisaalta tekstuaalisiin lähteisiin ja suullisen kulttuurin piirteisiin. Miten Mikael Agricola asemoi itsensä kirjoittaessaan hämäläisten ja karjalaisten epäjumalista 1551, Paulus Juusten tuomitessaan taikauskon Turun pappiskokouksessa 1573 tai 17 Jacobus Finno kuvatessaan erilaisten laulukulttuurien kamppailua virsi kirjansa johdannossa 1583? Luvussa tarkastellaan keskeisimpien re- formaattoreiden näkemyksiä laulamisesta, kansan taikauskosta ja paka- nuudesta sekä sitä, miten he perustelivat runousopillisia ja teologisia valintojaan ja niiden ideologisia merkityksiä. Toisen luvun ensisijainen kirjoittaja on Tuomas Lehtonen. Luvun analyysit Agricolan Daavidin psalttarin alkupuheesta ja Finnon virsikirjan esipuheesta perustuvat Lehtosen aikaisempaan, kirjassa Re-forming Texts, Music, and Church Art in the Early Modern North ilmestyneeseen artikkeliin. 24 Kolmannessa pääluvussa Pyhimysuskon suuret ja pienet traditiot keski- tytään Itämeren alueen suullisten ja kirjallisten traditioiden vuoro- vaikutukseen kansanomaisten ja kirkollisten pyhimysperinteiden piirissä. Miten eliittien ylikansallinen ”suuri traditio” siirtyi alueelta toiselle? Miten se muuntui, kun se kansanomaistettiin paikallisiksi käytännöiksi ja uskomuksiksi, ja miten idän ja lännen kirkon alueiden kansankulttuurit erosivat toisistaan? Miksi jotkut pyhimystraditiot oli- vat erityisen sitkeitä ja missä määrin suullisesta perinteestä voi lukea pitkien ja hitaiden kulttuuristen muutosten jälkiä? Tarkastelu keskit- tyy 1600–1800- lukujen perinneaineistoissa yleisiin keskiajalle palautu- viin Pyhään Annaan, Pyhään Tapaniin ja Pyhään Katariinaan, joista on tallen nettu sekä kalevalamittaisia runoja että rituaaliperinnettä. Kolman- nen luvun ovat pääosin kirjoittaneet Irma-Riitta Järvinen (Pyhä Kata- riina, Pyhä Anna) ja Senni Timonen (Pyhä Tapani), lyhyempiä jaksoja myös muut kirjoittajat. Alaluvut Katariinasta ja Annasta pohjautuvat osin Järvisen aiemmille artikkeleille. 25 Neljännessä pääluvussa Suomalainen Neitsyt Maria seurataan Neitsyt Marian kansanomaisen kultin välittymistä suullisessa perinteessä. Neitsyt Maria oli keskeinen sekä läntisen että itäisen kristikunnan piirissä. Uudessa testamentissa hän on Pyhän Hengen raskaaksi saatta- ma Jeesuksen äiti, jonka kultti täydentyi erilaisin legendoin ja perimä- tiedoin. Varsinkin 1200-luvulta lähtien Neitsyt Marian kultti saavutti keskeisen ja näkyvän aseman. 1500-luvun reformaattorit kritisoivat tätä 24 Lehtonen 2016. 25 Järvinen 2013; Järvinen 2016. 18 voimakkaasti, koska he eivät löytäneet sille raamatullisia perusteita ja koska he pitivät Maria-kulttia väärin perustein tapahtuvana palvonta- na. Virallisesti Marian palvonnasta luovuttiin, mutta monet sen piir- teet jatkuivat seurakunnissa ja kansanomaisissa yhteyksissä 1500- ja 1600-luvulla. Neitsyt Mariaan liittyneet keskeiset pyhäpäivät ja niihin liittyneet seremoniat olivat sitkeitä; häntä pidettiin naisten auttajana ja kaikkien parantajana, kuten tallentuneet loitsut ja 1600-luvun oikeus- asiakirjat todistavat. Länsi-Suomessa Maria on jättänyt jälkensä mo- niin perinteisiin ja kätkeytynyt jopa jokapäiväisiin sanontoihin (’totta maar’). Itä-Suomen suullisessa runoudessa Neitsyt Mariaan liittyvä pe- rinne näyttäytyy paljon monimuotoisempana ja rikkaampana. Tähän on osaltaan vaikuttanut vahva yhteys Karjalaan, jossa ortodoksinen kirkko osoitti Neitsyt Marialle katkeamattomasti kunnioitustaan. Neljäs pää- luku Neitsyt Mariasta on ensisijaisesti Senni Timosen kirjoittama. Viidennessä pääluvussa Uuden ajan alun runokielet ja lajit käsitel- lään suullisen ja kirjallisen kulttuurin kaksisuuntaista suhdetta runo- muotojen välisen vuorovaikutuksen kautta. Rinnakkain asetetaan tekstejä, joita on perinteisesti tulkittu eri oppialojen piirissä: virsiä, esipuherunoja, arkkipainatteita, sananlaskuja, loitsuja, pilkkalauluja ja varhaisia suomalaisen runomitan kuvauksia. Miten uuden ajan alun oppineet välttivät, muokkasivat tai käyttivät perinteistä kalevalamittaa, ja mitä perinteinen suomalaisen runon mitta mahtoi kenellekin tar- koittaa? Missä kulkivat runomuotojen väliset rajat, ja mitä muutoksia reformaatio aiheutti kirkollisissa ja kirkon ulkopuolisissa laulu- ja runo- kulttuureissa? Viidennen luvun on laatinut pääosin Kati Kallio. Luvun pohjatyönä on kirjoitettu kolme artikkelia. 26 Kirjan kuudennessa pääluvussa Ajan, paikan ja runon kerroksellisuus käsitellään tunnetuimpien länsisuomalaisten runojen tulkintahistoriaa, muotoja ja sisältöjä. Minkälaisia olivat läntisestä Suomesta tallentuneet pitkät, tyyliltään tai käytöltään suullisperäiset runot, mihin niitä käy- tettiin ja miten oppineet eri aikoina niihin suhtautuivat? Minkälaisista vanhoista lauluista ja tavoista rahvas piti kiinni, ja missä määrin suul- lisen perinteen pitkiä jatkumoita on ylipäätään mahdollista tarkastella? 26 Kallio 2015b; Kallio 2016; Kallio 2017. 19 Keskeisiä ovat Ritvalan helkajuhlissa käytetty, usein keskiajalle ajoitettu Annikaisen virsi , Suomen kristillistämisen myyttisiin alkuvaiheisiin liit- tyvä Piispa Henrikin surmavirsi sekä Turun paikallishistoriaan liittyvä Kaarle-herttuan runo . Pitkien, myöhään säilyneiden tai varhain tallentu- neiden runojen taustalla näyttää olevan kiinteä yhteys paikallisiin iden- titeetteihin tai paikalliseen historiaan. Näiden aineistojen tarkastelu johtaa myös kysymään, keiden kaikkien merkittäväksi kokemaa perin- nettä kalevalamittainen runo uuden ajan alussa oikeastaan mahtoi olla. Kuudennen luvun ovat pääosin kirjoittaneet Kati Kallio (Annikainen, Kaarle-herttua), Senni Timonen (Pyhä Henrik), Ilkka Leskelä (Annikai- nen) ja Tuomas Lehtonen (Pyhä Henrik). Kirjan vaatima työ on tehty kahden Suomalaisessa Kirjallisuuden Seu- rassa toteutetun Suomen Akatemian rahoittaman tutkimushankkeen puitteissa: Suulliset ja kirjalliset kulttuurit keskiajalla ja uuden ajan alussa: kulttuurinen vaihto, kielimaailmat ja kommunikatiiviset verkostot Itämeren piirissä (hanke 137906) ja Laulut ja kirjoitukset: uskon ja ilmaisun rekis- terit varhaismodernissa pohjolassa (hanke 288119). Ensimmäisen hank- keen piirissä ovat syntyneet myös kokoomateokset The Performance of Christian and Pagan Storyworlds , reformaatioon liittyviä eri oppialojen näkökulmia kokoava Re-forming Texts, Music, and Church Art in the Early Modern North sekä pyhimyksiä käsittelevä Saints and Sainthood around the Baltic Sea 27 Käsillä oleva teos pyrkii edellisistä poiketen yhtenäi- seen esitykseen erityisesti nykyisen Suomen alueella uuden ajan alussa tapah tuneesta kulttuurisesta muutoksesta. Hankkeen piirissä syntyneet tutki mukset ja julkaisut toistavat jossain määrin samoja teemoja, mutta tuovat samalla esiin uusia näkökulmia, aineistoja ja tuloksia. Tämä kirja ja siihen tehty tutkimustyö nojaavat lukemattomien kolle- gojen työhön. Ilman Linda Kaljundin osallisuutta ei hankkeemme olisi ollut niin tuloksekas eikä tämäkään kirja olisi valmistunut. Työn kuluessa olemme yhdessä tai erikseen käyneet merkittäviä keskuste- luja John Miles Foleyn, Frogin, Lauri Harvilahden, Elina Heikkilän, 27 Mortensen & Lehtonen 2013; Lehtonen & Kaljundi 2016; Jensen et al. 2017. 20 Kaisa Häkkisen, Tuija Laineen, Heikki Laitisen, Jason Laveryn, Marco Mostertin, Nils Holger Petersenin, Janika Oraksen, Jukka Saarisen, Mari Sarvin, Ilkka Taiton, Lotte Tarkan, Ülo Valkin ja monen muun kanssa. Uuden tutkimushankkeen tutkijat Eeva-Liisa Bastman, Ulla Koskinen ja Anu Lahtinen ovat jakaneet meille tietoja ja lähteitä. Lisäksi olemme kiitollisuudenvelassa lukuisille muille kollegoille, joita kiitämme erik- seen viitteissä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto, kirjasto ja tutkimus osasto ovat tehneet työmme mahdolliseksi. Lisäksi olemme tu- keutuneet Helsingin ja Tarton yliopistojen folkloristiikan oppiaineeseen, Eesti Kirjandusmuuseumiin Tartossa, Visarkivetiin ja Kungliga Biblio- teketiin Tukholmassa, Tukholman ja Göteborgin yliopistojen historian laitokseen sekä Uppsala universitetsbiblioteketiin. Olemme kiitollisia Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamolle ja julkaisuvaliokunnalle, kustannustoimittaja Satu Laatikaiselle sekä ni- mettömille arvioitsijoille, joiden tarkkasilmäiset huomiot ovat auttaneet meitä parantamaan teosta olennaisesti. Kiitokset! Kirjan viat ja virheet ovat omaa tekoamme. : 21 Johdanto: oppineen ja kansankulttuurin vuorovaikutus 1500-luvun läntistä ja eteläistä Suomea leimasi linnojen, pitäjän- kirkkojen, kartanoiden ja maanviljelyyn keskittyneiden kylien jäsentämä hallinto ja maisema. Etelä-Suomi oli jo perinteinen, itsestään selväksi käsitetty osa Ruotsin valtakuntaa, jota kuningas Kustaa Vaasa oli en- simmäistä kertaa historiassa muuttamassa perinnölliseksi monarkiaksi. Toisaalta Savo, Karjala, Kainuu ja Lappi saattoivat olla edelleen pitkälti samassa tilassa kuin puoli vuosituhatta aikaisemmin. Ne olivat har- vaan asuttuja seutuja, joita asutti erilaisista pyyntielinkeinoista ja kaski- viljelystä elantonsa saanut väestö. Asukkaista osa puhui saamen, osa suomen ja karjalan erilaisina murteina eläneitä muotoja. Tiheämmin asuttujen rintamaiden väestön tavoittaa maallisen hallinnon, kirkon ja kaupankäynnin kirjallisista lähteistä, kun taas harvaan asutun erämaan asukkaat ovat jättäneet itsestään vain mykkiä arkeologian ja sen sovelta- mien luonnontieteellisten menetelmien tavoittamia lähteitä sekä jälkiä seutujen paikannimistöön. 1 Ruotsinkielinen hallinto tuotti asiakirjoja ja kirjeitä siellä, missä se vallitsi – lähinnä eteläisessä ja läntisessä Suo- messa ja joissakin itäisen sisämaan keskuksissa, kuten Olavinlinnassa. Keski- ja uuden ajan taitteessa Itämeren alue järjestyi poliittisesti, uskonnollisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti uudestaan. Tanskalais- 1 Ks. esim. Ahola & Frog 2014; Haggrén et al. 2015.