Rights for this book: Public domain in the USA. This edition is published by Project Gutenberg. Originally issued by Project Gutenberg on 2011-07-31. To support the work of Project Gutenberg, visit their Donation Page. This free ebook has been produced by GITenberg, a program of the Free Ebook Foundation. If you have corrections or improvements to make to this ebook, or you want to use the source files for this ebook, visit the book's github repository. You can support the work of the Free Ebook Foundation at their Contributors Page. Project Gutenberg's 'Waikka kokee, eipä hylkää herra', by Kaarlo Wesala This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: 'Waikka kokee, eipä hylkää herra' Tosikuvaus erään kansanlapsen elämäntaistelusta Author: Kaarlo Wesala Release Date: July 31, 2011 [EBook #36920] Language: Finnish *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK 'WAIKKA KOKEE, EIPÄ HYLKÄÄ HERRA' *** Produced by Tapio Riikonen "VAIKKA KOKEE, EIPÄ HYLKÄÄ HERRA" Tosikuvaus erään kansanlapsen elämän taistelusta Kirj. K. W. [Kaarlo Wesala] Jyväskylässä, Jyväskylän kirjapainossa, 1892. I. Eräässä paikassa Hämeen koillisimmassa kulmassa on kaikinpuolisesta edistymisen innostaan, elämän siveydestään ja tapain yksinkertaisuudestaan tunnettu vähäinen V:n seurakunta. Jokseenkin sen keskipaikoilla on suuren kyläkunnan syrjässä kauniilla ylängöllä lähellä maantietä punaiseksi maalattu talo. Se on syntymätaloni, jonka omistajina vanhempani silloin olivat. Olen heidän lapsistaan järjestyksessä toinen, mutta kun vanhin veljeni oli vuoden vanhana kuollut, olen eloon jääneistä lapsista vanhin. Olen syntynyt helmikuun 14 p:nä 1856. Minua nuorempia lapsia oli kaksi. Syntymätalossani emme kauan asuneet. Vaikk'ei mitään pakkoa olisi ollut, myi isäni vastoin äitini tahtoa talonsa ja erotti kaupassa itsellensä samalla maalla olevan torpan. Hiukan vielä muistan sen kun muutimme mainittuun torppaan asumaan. Se tapahtui minun ollessani kolmannella ikävuodellani. Uuteen paikkaan muuttaessa olivat vanhempani vielä hyvissä varoissa, vaan kun paikka oli melkein asumaton ja viljelemätön, niin kartanon rakentaminen ja työpaikan kuntoon saaminen nielivät pian kaikki entiset varat. Kun sen lisäksi tuli useita katovuosia, niin että kylvöt tuskin siementänsä antoivat takaisin, seurasi pian sangen suuri köyhyys. Petäjänkuorta piti syödä ympäri vuodet; tuskin puoleksikaan riitti niihin oikeata viljaa sekoittaa. Puute oli joka-aikaisina vieraina ja elämän kovuus leppymätönnä vihollisena. Sen ohessa lisääntyi myös velkoja yhtä mittaa, vaikka suuri joukko vaatteita y.m. vaihdettiin syömiseen. Vihdoin karkasivat velkojat isäni kimppuun ja saivat sen aikaan, että pakkohuutokaupalla myytiin kaikki omaisuutemme ja karjamme yhtenä päivänä. Silloin olin noin 6-vuotias. Sangen surkea oli kohtalomme, kun kaikinpuolinen tyhjyys tuli elämiseemme. Äitini itki yhtä mittaa viikkokauden eikä ottanut kuullakseen minkäänlaisia lohdutuksia, ei isänkään, joka tämän onnettomuuden kohdatessa jo useita vuosia oli kokenut elämätä Jumalassa. Hän oli yksi sen seudun n.s. heränneistä. Äidilläni oli myös samanlaisia kokemuksia, vaikka vähemmässä määrässä. Heidän jumalisuudenharrastustensa ynnä meillä pidettyin "uskovaisten" kokousten johdosta olin minäkin jo varsin nuorena ruvennut samaa asiata ajattelemaan. Vaan edellä kerrotun tapauksen vaikutuksesta ryhdyin vasta tositoimella työhön. Ensin ilmoitin asian nelivuotiaalle veljelleni. Hän suostui mielellään ehdotukseeni että rupeaisimme harjoittamaan jumalisuutta sekä koettaisimme tulla hyviksi ihmisiksi, niin että Jumala ottaisi meidät taivaasen, kosk'emme enää köyhässä kodissamme voisi elää. Pääsy taivaasen oli meidän käsityksemme mukaan aivan helppo. Kun luulimme että sinne pääsevät ainoasti ne, jotka niin hyvästi ja nuhteettomasti elävät, ett'eivät tee yhtään syntiä, päätimme mekin ensin tulla semmoisiksi. Määräsimme sitte kaksi päivää taivaasen valmistumisen ajaksi. Jos sillä ajalla voisimme elää aivan niin hyvästi, ett'ei tulisi yhtään syntiä tehdyksi, olisimme valmiit ja mahdolliset matkalle taivaasen. Niin ajattelimme. Me keksimme tienkin, mistä sinne kuljettaisiin. Koska taivaan keskikohta oli aivan päämme päällä ja sen reunat siintivät kaukana metsässä näköpiirin rajalla, niin eihän mielestämme muuta tarvinnut, kuin kulkea sinne ja astua reunasta sisälle. Siellähän olivat enkelit vastaan ottamassa, koska äitimme oli meille useasti sanonut, että enkelit vievät hyvät ihmiset Abrahamin helmaan taivaassa. Kohta rupesimme elämään hyvästi. Kun vanhempamme käskivät meidän tehdä kaikenmoisia koti- askareita, toimitimme ne kaikki nöyrästi ja huolellisesti. Myös paljon muutakin, minkä huomasimme hyväksi, teimme ja lu'imme ahkeraan Aapisestamme rukouksia. Yksi päivä meni jo kunnialla läpi. Seuraavan päivän aamulla aloimme tehdä samoin. Vaan kun äiti käski minun mennä sahtia noutamaan ja minä sillä retkellä huomasin hiiren juoksevan tynnörin alle, niin unhotin asiani ja rupesin hiirtä kiinni tavottamaan. Mutta kun ei minua takaisin kuulunut, tuli äiti jälkeeni, torui minua muistamattomuudestani ja vanuipa hän päälliseksi tukkaani kiinni, nujuuttaen aikalailla. Silloin huomasin jo rikkoneeni autuuteni asian, pahoilla mielin valitin sitten siitä veljelleni. Kuultuansa asian ikävän laadun närkästyi hän minuun ja niin hänkin kadotti hurskautensa. Silloin ei ollut enään mielimistäkään taivaasen päästä ja toivottomuus valtasi mielemme. Niin hullusti päättyi ensimäinen "parannuksen teko." Elämän kovuutta yhä vaan kesti. Se masensi lapsellista hilpeyttäni, joka ainoastaan joskus pääsi vapauteen viattomissa leikeissä. Iloisimpina aikoinani muistelen kevätaikoja, jolloin luonto vähitellen, askel askelelta vapautui talven kahleista, jolloin aurinko lämpöisesti paistaen sulatti lumen ensin seinänvieruksilta ja pihamailta ja sitten yltä yleensä mailta ja metsistä, jotka pian pukeutuivat vihreään kesäverhoonsa, jolloin karja ensi kertoja laskettiin ulos ja sen iloinen ammominen ja kellojen kilke kajahteli niin hauskasti — semmoisina aikoina ei muistettu nälkää eikä kotiolojemme moninaisia muita puutteellisuuksia. Seikka, joka paljon vaikutti meihin lapsiinkin, jotka luonnostamme olimme hyvin vallattomat, oli äitini kärsimättömyys ja äreys, joka teki meidät yhä pahemmiksi. Paitsi pitkiä, paaduttavia nuhdesaarnoja, sain joskus äidiltäni neljäkin selkäsaunaa päivässä. Paljon paremmaksi en saata arvostella isäni kasvatustointakaan. Seuraus oli siitä, että sisällinen turmelus ja vastahakoisuus meissä lapsissa yhä vaan yltyi. Tultuani vähän vauraammaksi täytyi minun ryhtyä elatuksen hankkimis-keinoihin vanhempaini avuksi. Se tapahtui siten, että keväisin sulan tultua olin päiväkaudet heidän kanssaan petäjiä kuorimassa läheisillä kankailla. Kotia lähteissämme väänsimme aika tarakat silpasista petäjistä kuorituita levyjä selkäämme. Minä, joka olin vielä heikkovoimainen, tahdoin usein kuormani alle väsyä ja koetin väliin itkusta saada voimain lisäystä. Kotia päästyäni sain väsyneitä voimiani vahvistaa huonolla "petäjä-rieskalla." Vähän vaihetusta yksitoikkoisessa ja ilottomassa elämässäni sain sittemmin, ollessani noin 10-vuotias, kun rupesin soittamaan virsikanteletta. Sen toi isäni lukkarista lainaksi. Semmoista soittokonetta ei silloin ollut toista koko paikkakunnalla, ja sen soittaminen oli tietysti sitäkin harvinaisempi taito. Ensin opettelihe sillä isäni soittamaan ja minä kohta opin perässä itsestäni, melkein ilman neuvomatta. Pian mielistyin vasta oppimaani yksinkertaiseen taiteeseni niin, että unohdin kaikki entiset lapsuuteni huvit ja vietin kaikki jouto-ajat sävelten maailmassa. Se loi minuun ikäänkun uuden hengen ja kohotti mieltäni aatteellisempiin ajatuksiin. Kun alinomaa istuin soittimeni ääressä, oli siitä sekin hyöty että taisin jonkun ajan perästä soittaa ja laulaa ulkoa melkein kaikki virret Nordlundin koraalikirjan mukaan ynnä sen lisäksi suuren joukon muita lauluja. Korvani sai silloin semmoisen kehityksen ja varmuuden että aikamiehenä saisi vuosikausia uutterasti harjoitella päästäkseen yhtä pitkälle. Sen ohessa valtasi mieleni vastustamaton halu saada opetusta ja tietoa kaikenlaisissa muissakin asioissa, mutta siihen ei ollut silloin mitään tilaisuutta. Silloin ei, näet, ollut koko seurakunnassamme muita kouluja paitsi joku sunnuntaikoulu. Henkisen kehitykseni ja edistymiseni rajoitti siis sillä kertaa kantele ja katkismus. Kun köyhyys vaan yhtämyötänsä meillä herrasteli ja eläminen näytti tulevan jo aivan mahdottomaksi sillä paikalla, päätti isäni, vastoin äitini tahtoa, muuttaa pois. Sillä paitsi että silloinen paikkamme oli muita elämän ehtoja vailla, oli se päälle päätteeksi semmoisessa sydänmaassa, että lähes puoli peninkulmaa oli likimmäiseen taloon, huomioon ottamatta muutamia mökkirähjiä, joista ei voinut tarpeessa apua saada. Majanmuutto tapahtui kohta. Myytyänsä entisen paikan jommoiseenkin hintaan, hankki isäni uuden asuinpaikan jonkun matkan päässä edellisestä, hyvän kalaveden rannalla. Siihen muutimme kun olin 12- vuotias. Sain siis jo alkaa kolmannella paikalla elämistä. Se paikka oli kaikin puolin parempi edellistä. Olihan muun muassa kalastaminenkin siinä jonkunlaisena elatuksen apuna; se etu meiltä ennen tykkänään puuttui. Jonkunlainen elämisen toivo, niin pian kuin työpaikat oli alkukuntoon saatu, alkoi olla köyhyyden ja muun surkeuden rasittamalla perheellämme, kunnes pian Jumalan ankarasti rankaiseva käsi kohtasi sekä meitä että kaikkia maamme asujamia yleensä. Se tapahtui siten, että Luoja salli tulla ikimuistettavan nälkävuoden maallemme 1867-68. II. Pitkän, kolkon kevään perästä tuli vihdoinkin kesä lämpöisine tuulahduksineen, jotka uudestaan elvyttivät eloon kylmän, jähmettyneen luonnon armaassa Suomessamme. Ihmisten mieliinkin palasi toivo, joka oli katoamaisillaan, sydämissä virisi rakkaus ja myötätuntoisuus. Kesätöitä aljettiin tehdä, ja vaikka syömävarat olivat niukat, niin olihan toivo, että uutisen jouduttua taas koittaa runsaampi aika, paksumpi leipä. Mutta voi surkeata pettymistä! Kesäkuun päivät kuluivat, viikot vierivät. Heinäkuu alkoi, se myös loppui. Kasvikunta seurasi varmasti aikaansa. Viljavainiot lainehtivat. Ne runsaine lahjavarustuksineen ikäänkuin kainosti, tyytyväisyydestä hymyilevinä asettuivat nöyrän tarjoojan kumartuneesen asentoon. Vaan samaan aikaan väijyi, ei juuri kaukana, maamme asujamille entisestään hallan nimellä tunnettu julma vihollinen ja eräänä Elokuun yönä pimeän tultua hiipi hiljaisuudessa esiin, anastaen väkivaltaisesti omaksensa kaiken sen, mikä olisi ollut työstä väsyneille työmiehille ja työnantajille ynnä heidän tuhansille lapsillensa tulevaa. Surkein silmin saivat seuraavana aamuna viljavainioiden omistajat katsella vihollisen tuhoja. Valitus ja hätä oli kaikkialla. Syksy oli käsissä ja sen perästä uhkaava talvi odotettavissa, mutta syömäneuvot melkein kaikki olivat tietymättömissä. Ohran olkia, herneiden varsia, heiniä ja jäkälöitä aljettiin kuivata ja survoa hienoksi; niiden sekaan ainoasti hiukan riitti hallan turmelemia jauhoja sekoittaa. Semmoisten hätäjauhojen käyttäminen oli ainakin Savon paikkakunnilla jo talven alussa yleinen. Vaan olipa seutuja, missä vallitsi vieläkin suurempi kurjuus, niin että asujanten täytyi jättää kodit autioiksi ja lähteä perhekunnittain mieron tielle. Suurin osa Pohjanmaata oli sellaisessa tilassa. Sieltä matkusteli jo talven alussa satoja perheitä puoli- alastomina, kuihtuneina, melkein läpikuultavina, hoiperrellen nälän kovissa vaivoissa. Lasten surkea valitus, itku ja nyyhkytys oli sydäntä karsivaa. Kun talvi alkoi olla puoliväliin kuluneena, tuli kohtalon leikki vieläkin kovemmaksi. Ei millään muotoa enään voinut meidänkään iso perhe yhdessä ko'ossa elää. Täytyi meidän vanhimpain lasten lähteä mieron tielle. Se ei suinkaan tuntunut meille, kerjäämiseen tottumattomille, helpolta asialta. Ensimältä emme rohjenneet pyytää ruokaa, vaan kärseimme ennen kovaa nälkää, jolleivät ihmiset pyytämättä antaneet. Sittemmin jo rohkasimme itseämme niin, että saatoimme hyvin ujosti esittää emännille tarpeemme. Viimein ryhdyimme laulukeinoa käyttämään pyytämisen välikappaleena, ja se olikin varsin tarkoitustaan vastaava; sillä emännät siihen hyvin mielistyivät ja antoivat meille runsaammin ruokaa kuin muille kerjäläisille. Semmoisilla retkillä vaelsimme parin kuukauden ajan. Kun sitten joutui pahin kelirikko, niin että kulku tuli tukalaksi järvistä ja vesistä rikkaassa paikkakunnassa, täytyi meidän palata kotia pienoisen, säästöön jääneillä leipäpalasilla täytetyn pussin kanssa. Kotona oli puutos ja elämän surkeus yhä vaan yltynyt, ja muun lisäksi oli vielä tautikin tullut mökkiimme vieraaksi. Epäterveellinen, suurimmaksi osaksi olkijauhoista ja ruumenista valmistettu ruoka sai aikaan sen, että äitini terveys ja voimat pettivät ja hänen täytyi käydä sairasvuoteelle. Sairaus sai silloin yleisesti semmoisen vallan, että tuskinpa yksikään kylä, talo ja perhe oli koko laajassa Savossa, missä ei olisi hourailevia sairaita ollut. Monesta perheestä joutui enemmät kuin puolet tuonelan majoihin. Erääsen taloon haettiin pappi jakamaan kuolemantuskissa taistelevalle parille sairaalle viimeistä lohdutusta. Vaan ennen papin saapumista olikin tuoni korjannut heidät, pappi halusi näitä kumminkin katsoa. Silloin isäntä, vanha harmaapää ukko, vei hänet kanssansa riiheen, jossa makasi rinnatusten pitkä rivi ruumiita, kaikkiaan kahdeksan, useimmat aikaihmisiä ja kaikki saman vanhuksen lapsia. Hiljaisen äänettömyyden vallitessa heruivat kyynelet sekä vanhuksen että hänen vieraansa poskille. Kenen sydän ei vieläkin heltyisi sellaista näkyä ajatellessa! Kylläkin surkea oli tila minunkin kotonani. Sillä äitini sairaus muuttui yhä ankarammaksi, niin ett'ei hän päässyt enää vuoteelta liikkumaan, vaan täytyi maata siinä voimatonna, hourailevana. Nälkään nääntyvä lapsilauma itki hänen ympärillänsä, hekin vaipuivat yksi toisensa perästä vanhimmasta nuorimpaan saakka tautivuoteelle. Silloin oli Helluntain aika. Isä oli toki terve ja ponnisti lähes näännyksiin saakka kaikki voimansa syömisen hankkimiseen. Eräänä iltana viipyi hän myöhään jossakin. Ainoa lehmä, joka niin uskollisesti aina täytti velvollisuutensa jouduttamalla maitonsa sairas-parkain ravinnoksi, ammui ikävissään oikein liikuttavan houkuttelevasti lypsäjätä. Sairauden ajalla oli naapurin vaimo käynyt illoin aamuin lypsyllä, vaan tänä päivänä oli armoton tauti hänenkin kahlehtinut vuoteelle. Ikävä oli silloin Muurikki-paralla, kunnes isä saapui ja jonkinmoisen neuvon keksi tähän asiaan. Me sairaat vaan yhä makasimme hervottomina, vaikka kesä oli jo lähes puolessa. Kuolema oli ovella. Ijäisyyden kamala pelko valloitti sydämet. Monet kuolonsanomat, joita joka päivä naapurikylistä kuulimme, muistuttivat meille pikaista ijäisyyteen lähtöä. Semmoinen tila saapi sydämet pehmeämään ja jäykänkin mielen taipumaan. Varmaan niin tapahtui äidissäni ja minussa, sillä me rupesimme etsimään "Herran kasvoja" ahkeralla rukouksella ja saimmekin kohta tuta todeksi virren sanat: "Ne kuin siis Herraa etsivät, Hänelt' he avun löytävät." Minä saavutin ensin semmoisen rauhan sydämelleni, että sen kanssa rohkenin odottaa kuolemata aivan levollisesti ja ilomielellä, niinkuin parasta ystävätä ja hyväntekiätä, joka tekisi lopun elämän surkeudesta ja tuottaisi ijäisen onnen taivaassa. Äidilleni semmoisen rauhan saavuttaminen oli vaikeampi. Hän tahtoi sortua epäuskon alle ja semmoisessa ahdistuksessaan halusi hän pappia, joka toivo myös tuli täytetyksi. Sen perästä oli äitinikin yhtäläisellä tulevaisuuden toivon varmuuden kannalla kuin minäkin, ja me odotimme levollisella mielellä joka päivä kotia pääsemistämme. Vaan aika ei ollutkaan vielä siksi määrätty. Jumala näki viisaudessaan hyväksi auttaa meidät jälleen entiseen terveyteemme. Kun voimani jo olivat sen verran vaurastuneet, että aloin kyetä työhön, sain jälleen olla isäni apuna elatuksen hankkimisessa. Silloin johtui mieleeni keino, jota parahiten voisin käyttää heikoilla voimillani elatuksen hankkimisen avuksi. Päätin näet ruveta "tuohimestariksi", johon tuumaan myös isäni suostui. Päiväkaudet kuljeskelin sitte metsässä tuohta hankkimassa, ja kun niitä sain karttumaan aika tarakat, kannoin ne kotia ja valmistelin niistä konttia, kopsia y.m. tuohiastioita. Ensimältä tahtoi usein taitamattomuus haitata, vaan silloin sain isäni neuvoja ja niin muodoin opin kohta sen taidon täydellisesti. Saatuani töitäni jonkun määrän valmiiksi, läksin niitä kaupalle ja sain hinnaksi jauhoja, jotka olivat tervetulleita kotona. Kerrankin läksin aamusella, kun suurukseksi ensin olimme syöneet kaikki entiset ruokavarat, konttien kaupalle sillä toivolla, että ehtisin saada päivällisvarat kotona oleville. Isä ei ollut silloin kotona. Kaupukseni sainkin sillä kertaa työläästi sujumaan. Minun täytyi tavaroineni kuljeskella kaukana, ja ilta jo läheni, ennenkuin sain asiani onnistumaan, jolloin heti kiiruhdin kotiani. Kova huoli siitä että kotiväki pitkästyisi odotuksesta, oltuaan ruo'atta koko päivän, kiiruhti askeleitani; juoksujalassa kuljetin jokseenkin painavaa jauhosäkkiä kotia. Saapuessani auringon laskun aikaan pellon veräjälle, huomasin jo tuvan lämpiävän leipomista varten ja kaikkein silmäin vartioitsevan tuloani. Pian huomasivatkin he minut, ja veljeni juoksutti kiireesti taikinapyttyä aitasta tupaan, kun vielä olin kaukana. Niin valmiina toivon varmuudessa olivat he vastaanottamassa tuomisiani. Suuri oli ilo sitten iltasta valmistettaessa ja rieskoja paistettaessa jo valmiiksi lämmitetyssä uunissa. Ne maistuivat makeilta kypsiksi saatua, vaikka tuomani jauhot, joista rieskat tehtiin, olivat hallan turmelemia, ja niihin vielä sekotettiin petäjän kuori-jauhoja kaksi kolmannesta sekaan. Kiitollisuus Jumalaa kohtaan täytti mielet sinä iltana. Vihdoin joutui tuon pitkällisen ja vaivaloisen elämän perästä uutinen, joka tuotti suurinta iloa sekä meille että kaikille muillekin henkiin jääneille. Tulikin silloin hyvä viljavuosi maahamme. Elämän kovat kohtalot olivat takanapäin ja uudet toiveet heräsivät ihmismielissä vastaisesta elämisestä. Uudella mielellä ja Jumalan pelvossa rohkenin minäkin, kuoleman käsistä pelastunut, taas ruveta toivomaan onnekkaampia elämän oloja kuin mitä siihen asti olin saanut kokea. III. Kun iso perheemme ei voinut tulla toimeen isäni työansiolla eikä sillä vähällä, minkä viljelyksemme meille tuottivat, täytyi minunkin osaltani yhä edeskinpäin tehdä mitä voin elatusvarojen hankkimiseksi. Siihen tuli taas uusi keino. Kun olin joutuisa verkonkutoja ja etevyyteni siinä toimessa tuli tiedoksi naapurikylissä ja loitompanakin, niin alettiin minua kutsua kyliinkin sen työn tekiäksi. Sittemmin vietiin minua kilvalla talosta taloon niinkuin jotakin "mestarimiestä" verkkoja kutomaan ja valmiisen kuntoon laittamaan. Siten ansaitsin ruo'an ja jonkun verran palkkaakin, joka tuli kotiväkeni hyväksi. Kesän tultua pyysi minua vaarini, joka oli pitäjän kuuluisa "venemestari", luoksensa, opettaakseen venheentekotaitoa. Siihen suostuin ja olin kesän hänen opissaan. Monta kymmentä venettä valmistui sillä ajalla. En kumminkaan halunnut pitkittää sitä opintoani, vaan jätin sen taidon hankkimisen kesken. Sen hyödyn siitä kumminkin sain, että sittemmin muutamien vuosien kuluttua tein jonkun veneen aivan omin päini valmiiksi. Seuraavan talven tultua ryhdyin jälleen verkkotyöhöni, jota toimitin sekä kylissä että kotona. Sen ohessa sain vastustamattoman halun viulun soittamiseen. Kanteleen soitto kävi jo kovin yksitoikkoiseksi. Vaan jos mieli päästä uuden soittotaidon alkuun, tarvitsi ensin saada täytetyksi kaksi tärkeätä ehtoa. Ensin piti saada itselleni viulu. Sitte oli tarpeen ahkeraan kuunnella n.s. "pelimannien" soittamista. Monien hankaluuksien ohessa saatoin kutakuinkin täyttää molemmat mainitut ehdot. Soittokalu oli itseni tehtävä. Vaan eipä se niin helposti käynytkään päinsä. Useat kokeeni menivät pilalle. Jos olisi ollut edes täysi vapaus siinä muutoinkin niin vaikeassa tehtävässäni, niin olisi se ehkä paremmin luonnistunut, vaan isäni oli kovasti sitä vastaan. Sentähden täytyi minun saunassa yöllä, muiden maatessa, tehdä tuhrustaa työtäni. Mutta eipä siinä vielä kaikki vastahakoisuudet. Kun vihdoin sangen suurella vaivalla, useiden turhaan menneiden kokeiden perästä, sain toivomani ilokalun niin valmiiksi, että se oli vain kieliä vailla, uskalsin iloni hurmeessa tuoda kalliin esikoiseni, isäni poissa ollessa, äitini näkyviin. Asetin sen kunniapaikalle, tuvan peräseinällä olevaan naulaan. Vaan samassa saapui isäni kotia. Mittasi vaan verkon ja huomasi sen liian vähän jatkuneeksi poissaolonsa ajalla. Samassa törmäsi hän kiinni aarteeseni, juuri kuin kissa hiiren niskaan — niin minä itsekseni ajattelin — sieppasi sen naulasta ja lyödä rämäytti pöytää vasten rikki, niin että sirpaleet lensivät ympäri tupaa. Semmoinen surkea tapahtuma murti iloisen mieleni sangen katkeraan itkuun. Mutta eipä sallittu edes silläkään tavalla vapaasti huojentaa huoltani, vaan uhattiin selkäsaunalla, jollen pian lakkauttaisi "ulinaani" ja kävisi verkkoni ääreen. Mikäs siinä auttoi; täytyi, vaikka vastahakoisesti, taipua. Haikean surun alaisena kului joku päivä. Mutta sitten sai entinen kiihkoni jälleen vallan. Uudestaan ryhdyin nakerrustyöhöni, ja monta yötä valvottuani saunassa, sain kadotetun kamsuni sijaan uuden, entistä paremman. Jonkun aikaa sitä salasin, ja kun isäni sittemmin pääsi asian perille, kehotti hän minua tuomaan se näkyviin. Huomatessani isäni mielen suvaitsevaksi uutta vaivaloisuuteni tuotetta kohtaan, toin sen ihmisten ilmoille. Isäni huomasi sen hyvänlaisesti onnistuneeksi ja oli avullinen kielien laittamisessa. Sitte alkoi uusi työ soittotaidon oppimisessa. Käytin ahkeraan kaikkia mahdollisia oppimisen tilaisuuksia hyväkseni, kuuntelemalla muiden soittoa. Niin kului verkkotyöni ohessa se talvi ynnä osa seuraavaa kesääkin. Kun heinän teko-aika joutui, sain seurata isää kylissä hänen niittourakoitansa auttamassa. Samoin sain tehdä leikkuu-aikanakin. Meidän silloiset pienet työvainiomme myönsivätkin kyllin aikaa kyläisille töille. Syksyllä alotin rippikouluni. Taasen seuraavan talven aikana toimitin verkonkutomis-ammattiani enimmäkseen kylissä. Kun soittotaitoni alkoi ruveta tyydyttämään itseäni ja muita, sain sitte jo sillä kunnian palvella tanssihaluista nuorisoa pyhäiltoina. Se oli mielestäni hauskaa! Ja entäs se arvo, minkä se myötänsä toi! Olihan se toki jotakin suuremmoista, kun "pelimannin" hakia saapui luokseni ja pyysi minua lähtemään tanssiaisissa soittamaan! Pyyntöä aina mielelläni noudatin ja sainkin useita kertoja esiintyä tässä "imelässä" virassa. Kesän tultua päätin rippikouluni ja tunsin sen jälkeen voimallisia vetämyksiä sielussani taivaan puoleen. Vaan eiväthän ne kauan pysyneet. — — Kun vanhempani olivat jo useasti tahtoneet minua toimittaa joko suutarin tahi räätärin oppiin vastoin tahtoani, ja taas syksyn tultua koettivat siihen pakottaa puoliväkisen, päätin lähteä sitä välttääkseni rengiksi, koska se ammatti paremmin miellytti, ja sain mieluiseni paikan lukkarissa. Silloin olin jo ohi elänyt ikävuoteni ensimäisen jakson, lapsuuteni ajan, monine vaiheineen ja uusi ikäjakso seurasi elämässäni, nimittäin nuoruuteni aika. IV. Eräänä sunnuntaiaamuna palveliain muuttoaikana syksyllä nousi äitini tavallista aikaisemmin yösijaltaan hyvin miettiväisenä ja totisena. Isäni ei ollut silloin kotona. Syytä olikin äidilläni miettiväisyyteen, kun minä, hänen vanhin lapsensa, oltuani hänen silmäinsä alla kasvatettavana 16 vuotta, olin muutaman tunnin perästä jättävä hänet sekä kotoni ja lähtevä suureen maailmaan oman onneni nojaan. Kyyneleet silmissä toimitteli hän aamuaskareitansa ja sen ohessa keräili matkalle lähtevän vaateresuja kokoon. Suuruksen aika tuli; viimeinen atria ennen eroani lähestyi. Äitini mielenhaikeus yhä vaan eneni. Vihdoin hän puhkesi kyyneliin ja lausui muutamia sydänsanoja nuorelle matkamiehelle. Silloin valtasi syvä liikutus sydämeni ja ruo'alle ruvettua ei syönti sujunutkaan. Halu tuli vaan pian päästä tielle. Se tapahtuikin heti. Äiti toi vähäisen pussin esille, jossa sanoi olevan kaksi paitaa ja kahdet housut sekä jonkun parin sukkia. Siinä oli kaikki omaisuuteni, paitsi viulua, jonka tahdoin jättää vastaiseksi kotia. Samassa nakkasin mainitun pussin selkääni ja läksin, hyvin vajanaiset jäähyväiset sanottuani, astua tallustelemaan renkiyspaikkaani lukkariin. Vaikka olikin uudessa paikassani ystävällinen vastaanotto, tuntui kumminkin "kylmältä kyläinen koti." Silloisia tunteitani olisivat hyvin sopineet kuvaamaan kantelettaren säkeet: "Ohoh kullaista kotia, Armasta isän eloa! Jos oli leipeä vähemmän, Niin oli unta viljemmältä." tai: "Korea kotoinen leipä, Jos on täynnä tähkäpäitä; Vihavainen vieras leipä, Vaikka voilla voituohon." Hitaasti saavutti uni minut ensimäisenä iltana. Sillä vaikka väestön levolle käytyä piti minunkin "painautua pitkäkseni" ennenkuin tuli puhallettiin sammuksiin, niin ei "nukkumatti" minua vielä huomannut, ennenkuin suuri seinäkello, joka käydä raksutteli unen vallan-alaisten kuorsatessa, heleällä lyönnillään julisti uuden vuorokauden alkaneeksi. Sitte vasta silmäluomeni lupsahtivat vastakkain ja sain unen päästä kiinni. Vaan unen maukkaimmillaan ollessa saapui emäntäni noin kahden tienoissa tupaan ja paiskasi tullessaan tahallisesti ovea kiinni jotenkin voimakkaasti, että siihen heräsin. Samassa hän myöskin lausui: "noh, nouskaapa jo pois riihelle lähtemään!" Pian kapsahdin pystyyn ja niin tekivät muutkin. Kun kukin sai "riihivaatteet" muuttaneeksi yllensä, aukeni tuvan ovi ja riihiväki, johon minäkin kuuluin, astui vakavasti ulos käydäkseen lyhteiden kimppuun. Niinmuodoin sain riihenpuinnilla alkaneeksi työtoimeni uudessa paikassani. Päivän tultua ilmoitti isäntäni lyhyesti sen päivän työohjelman, jonka suoritettua olin iltasella rengin elämää kokenut yhden vuorokauden. Niin kului päivä toisensa perään. Ikävä vaan tahtoi ensimältä jotenkin ahkeraan huomautella, ett'en ollutkaan enää siinä kodissa, missä vanhempaini ynnä veljieni ja siskojeni seura minua ympäröi. Vaan sitte, kun perehdyin hieman itseäni nuoremman talon pojan kanssa, poistui viimeinenkin ikäväni, ja sittemmin tunsin oloni niin mieluiseksi, ett'en sen parempaa kaivannutkaan. Noin puolitalven aikana tunsin jo pimeässäkin tallin oven ja löysin kaivon pyrynkin peitosta sekä tiesin, mistä "Kolmisopen" niitylle tyhjän heinähäkin kanssa mennään; tiesin myös halkometsän, ja havukasat pelloilla todistivat, että olin kuusikossakin osannut käydä; mutakuormat karjakartanolla ilmoittivat, että talon suomaallakin olin joskus pistäytynyt, niin, mikäpä niitä nyt kaikkia muistaa. Se vaan on pääasia, että olin talooni ynnä sen töihin jo täysin perehtynyt. Samaan aikaan heräsi taas jonkun aikaa kaihossa ollut oppimisen haluni, saaden kiihotusta lukkarin lasten laskennon ja kirjoituksen harjoituksista. Täytyi ryhtyä kiihkoani edes osittain sammuttamaan yksinkertaisilla opin harjoituksillani. Milloin vaan suinkin sain tilaisuuden, niinkuin pyhinä ja iltasilla myöhään muiden jo maatessa, opettelin kirjoittamista ja luvun laskua. Mainittu talon vanhin poika, joka oli ennestään kirjoituksen ja laskennon jälillä, auttoi alkuun ja yhtyi kanssani innolla yhä eteenpäin rientämään. Laskennon opettajana oli meillä Weimberg'in toimittama "Luvunlasku oppikirja." Äärettömällä ahkeruudella ja vaivalla opettelimme sen johdolla, paitsi kokonaisia lukuja, myös tavalliset murtoluvut laskemaan ennen talven loppua. Siihen tuhlaantui myös osa talonkin aikaa keväällä hyvillä ilmoilla, kun me, ollessamme kahden metsässä halon hakkuussa tai muussa ulkotyössä, ryhdyimme kiihkoamme tyydyttämään siten, että veistelimme puun kylkiä sileäksi ja siinä numeroita käyttelimme. Se tuli haltiaväenkin tiedoksi ja saimme heiltä aika nuhteita. Kesän tultua asiat taas paranivat ja haltiaväkeni tyytyväisyys varmistui niin minua kohtaan, että pyysivät vielä toiseksi vuodeksi palvelukseensa, johon myöskin suostuin. Alkupuoli seuraavaa vuotta kului hyvällä menestyksellä, vaan sittemmin sain pahan taipumuksen kortin lyöntiin. Se meni jo niin pitkälle, että vietin usein päiväkaudet metsissä työpaikoilla kortinlyömisellä kumppalini, talon oman pojan kanssa. Sekin tuli pian talonväen tiedoksi ja siitä seurasi taasen meille kovat nuhteet, mutta hyvin vähän se auttoi. Kun emäntä pakotti kerran meidät antamaan kortit hänen polttaakseen, teimme niiden sijaan tuohesta uudet ja niillä koetimme haluamme tyydyttää. Vihdoin kyllästyneinä moiseen ilkeään tapaan, lakkautimme sen ja parempi aika taas seurasi elämässämme. Kesän tultua teimme ahkeruudella työtä ja haltiaväkeni mielisuosio taas kääntyi minuun niin, että pyysivät vielä kolmanneksi vuodeksi palvelukseensa, vaan siihen en saattanut palkan pienuuteen nähden suostua, mutta muutin syksyllä toiseen, edullisempaan paikkaan rengiksi. Siinä paikassa olin yhden vuoden. Sen vuoden aikuiset muistoni ovat paljoa jalompaa laatua kuin ne, mitä edellisiltä vuosilta mainitsin. Huonoja taipumuksiani varsin suuressa määrässä lannistivat monet, melkeinpä alinaikaiset mietteeni sekä ajallisen että ijankaikkisen elämäni tulevaisuudesta. Oikeastaan olikin se vuosi elämässäni aatteellisuuden vuosi. Silloin, näet, annoin mielikuvituksieni liikkua haaveilu- maailmassa ja nautin onnea tuulentuvista, joita toivoni epätietoisessa tulevaisuudessa rakenteli. Sen ohessa kiihtyi taas minussa oppimisen halu, jota tyydyttääkseni käytin kaikki loma-ajat kaikenlaisiin harjoituksiin ja lukemiseen. Sittemmin en voinut enää itseäni pidättää pyrkimästä johonkin oppilaitokseen. Soveliaampaa tilaisuutta siihen en huomannut kuin hakea itseni oppilaaksi maanviljelyskouluun, koska siellä ei tulisi varat suuresti kysymykseen. Niin teinkin; toimitin hakuajan kuluessa hakemukseni mainittuun oppilaitokseen. Tuntiessani sielussani useasti voimallisia liikutuksia, varsinkin puheena olevan vuoden ajalla, joskus sillä seurauksella "ettei paljon puuttunut tullakseni kristityksi", tein vihdoinkin sen asian suhteen mielestäni viisaan päätöksen. Kunhan ensin kävisin maanviljelyskoulun läpi ja sitte mahdollisesti saisin toimen jossakin tuntemattomassa paikkakunnassa, niin siellähän se asia kävisi helposti päinsä, kun ei tarvitseisi ketään hävetä, niinkuin täällä tuttavieni keskellä. Opistoon toimittamieni hakemusten johdosta sain puolikesässä kutsumuksen tulla syksyllä oppilaaksi laitokseen. Se tuntui varsin hyvältä. Kohta aloin sovitella asioitani sille kannalle, että voisin sinne saapua Marraskuun alussa. Palveluspaikastani otin eroni muutamia viikkoja ennen tavallista aikaa, ja niin päättynyttä kolmivuotista renkinä-oloa seurasi uusi ajanjakso elämässäni. V. Varsin tunteitteni vallassa olin, kun isäni kyyditsemänä saavuin maanviljelyskouluun. Tuntui niin hyvälle saada puhtaissa oloissa, kauniissa huoneessa, suuressa ja komeassa kartanossa alkaa elämätä. Kaikki tuo tietysti ei voinut olla vaikuttamatta uuteen tulokkaasen, niin minuun kuin muihinkin korven kuusen juurelta liikkeelle lähteneisiin, jotain elämän kohoamisen tuntoa. Niinpä jo heti, nähdessäni vanhain oppilasten tukat lyhyiksi kerittyinä ja hiukset toiselle puolelle päätä kammattuina, tuli huomiooni, että tuommoinen, noin hieno mies se minustakin pian täällä tehdään. Kun he näyttelivät oppikirjojansa, piirustuksiansa y.m. sekä avomielisesti kokivat saattaa vastatulleiden tietoon korkean oppinsa, niin johan se toki joltakin tuntui. Sitte katsellessani monenmoisia työkoneita ja kaikenlaisia oppilaitoksen mahtavuuksia, laajenivat minun edelliset, elämästä saadut havaantoni yhä ja ihmettelyni sen mukaan suureni. Niinpä oli minussa piankin herruuden tunto hyvällä alulla. Seuraavana aamuna sain muiden kanssa minäkin noustuani pestä silmäni, johon en ollut renkipaikoissani tottunut, ja samalla sain tietää, että niin täällä tehdään joka aamu. Olihan sekin entisestään aivan uutta ja mielestäni hyvin huomioon otettavaa, jopa oikein viehättävää. Silmäinpesun jälestä astuttiin luokkahuoneesen yhteiseen aamurukoukseen, jonka toimitettua alkoi ensimäinen koulutunti. "Kas niin", ajattelin, "jopa vihdoinkin pääsin koulunpenkille istumaan! Kylläpä tämä on toki toista kuin ennen tuvan peräpenkillä istuminen verkkotyön ääressä." Kaksi tuntia kesti luokalla-oloa, siksi kunnes soitettiin suurukselle, ja sen perästä tarkoin määrättiin kukin vastatullut, eli "nahkamuna", joksi vanhat oppilaat meitä nimittivät, työhönsä. Kuka sai sitte kunniapaikan lantatunkiolla, kuka suohaudalla tahi halkoliiterissä ja mikäpähän missäkin. Vaikka semmoinen työ oli yhtä karkeata ja roskaista kuin muuallakin, tavallisissa ihmisissä, tuntui kumminkin puolittain pyhäpäivän kaltaiselta tässä uudessa asemassa ensimäinen työpäivä. Päivät kuluivat, viikot vierivät. Kun halua ja ahkeruutta oli, seurasi työtäni hyvä menestyskin, siihen vielä lisäksi auttoivat minua ne vähäiset alkutiedot, jotka minulla jo tullessani oli, varsinkin laskennossa. Vaan sen ohessa pääsi minussa vallattomain oppikumppaneitteni vaikutuksesta valtaan kaikenlainen turhamielisyys, joka luonnontaipumusteni huonompiin puoliin helposti yhdistyi. Sitä paitsi lisääntyi päivä päivältä kylmyys ja välinpitämättömyys kristillisyyden asiasta. Sen sijaan kiihdyin nuoruuden haluja tyydyttäviin huvituksiin, joita keskuus-elämässämme oli tarjolla. Kun kumppalini saivat tietää minun osaavan soittaa viulua, pyysivät he minua viivyttelemättä hankkimaan soittokonetta itselleni. Siihen olin heti valmis. Entisen viuluni olin aikoja sitte hävittänyt, enkä ollut pariin vuoteen enää siitä kaipuuta tuntenut. Nyt täytyi ruveta sitä tekemään uudesta. Pian sainkin sen loma-aikoina valmiiksi. Sittekös ilo alkoi! Yön seudut, pyhäillat ja milloin vaan suinkin lomaa oli, soitin heille ja tanssimisen retkutus seurasi sitä. Tahtoivat läksytki jäädä lukematta semmoisessa hulivili-elämässä. Sillä tavalla kului talvi työn ja opin ohessa. Vaan kesä toi mukanansa elämälleni ankaran masennuksen. Vähää ennen Juhannusta sain kotoani kirjeen, josta näin aivan odottamatta että ennen mainittu veljeni ja kerjuu-kumppalini oli kuollut kovaan, tuskalliseen tautiin. Silloin mieleni murtui ja haikea suru tuli entisen iloisen elämäni sijalle. Sen huomasivat myöskin toverini ja saivat pian tietää suruni. He ottivat ensin vähän osaa siihen, vaan sittemmin kehoittivat minua ottamaan viuluni ja poistamaan sillä suruni. Sen otinkin samassa, vaan en käyttääkseni sitä heidän neuvonsa mukaan — menin sen kanssa ulos ja lyödä rämäytin nurkkaa vasten kappaleiksi. Päätin ett'en koskaan enää semmoista iloa tarvitsisi. Jonkun aikaa kesti suruni, vaan jo syksypuoleen tekasin särkemäni ilokalun sijaan uuden, ja entinen elämän iloisuus alkoi jälleen seuraavan vuoden alussa, ei kuitenkaan saamassa määrässä kuin edellisenä vuotena. Niin meni taasen talvi. Sitä seuraava kesä toi taas jotain uutta elämälleni, vaikka peräti toista laatua kuin edellinen kesä. Helsingistä muutti eräs professorin perhe asumaan opiston kartanoon kesän ajaksi. Heillä oli piika mukanansa, aivan umpiruotsalainen, mutta muutoin suloinen ja viehättävä. Minussa syttyi kohta rakkaus. Semmoisesta en ollut vielä sitä ennen tiennyt mitään. Jo useita viikkoja rakastin häntä salaa, mutta lapsuudesta asti luonteessani asuva ujous esti ilmaisemasta tunteitani hänelle. Vihdoin kirjoitin kirjeen, luullen hänen suomea edes osittain taitavan. Vaan se kirje kului säpäleiksi taskussani, kun en rohjennutkaan sitä hänelle antaa, vaikka siihen kyllä olisi ollut monta hyvää tilaisuutta. En myöskään muiden kautta uskaltanut sitä lähettää, kun pelkäsin siten asian ilmi tulevan. Kun se jo turmeltui ja kului pilalle, täytyi minun kirjoittaa uusi. Sitte rohkasin itseäni jo niin, että pistin sen hänelle käteen halkoliiterissä ja läksin samassa pois. Siitä sain seuraavana päivänä vastauksen, mutta ruotsiksi. Siinäkös vasta työ tuli minulle, ruotsia taitamattomalle, saada sen sisällöstä selvä. Ei ollut tilaisuutta saadakseni käyttää edes tulkkia avukseni, niinkun sen kirjeen lähettäjä oli tehnyt lukiessaan minun kirjettäni. Minä lainasin opettajalta sanakirjan, tietysti hänelle ilmoittamatta oikeata syytä, mihin sitä tarvitsin. Sen avulla ryhdyin sitte ottamaan selvää saadun kirjeeni sisällöstä. Se työ oli varsin vaivaloista.. Suuren suurella ponnistuksella sain siitä joutohetkinäni monen päivän perästä puolinaisen selvyyden. Mutta kyllä vaivani palkitsi se ilo, jonka sain kirjeen sisällöstä, huomattuani siinä paljasta myöntyväisyyttä. Jokainen vaivaloisesti selville saatu sana oli mielelleni makeampi kuin hunaja. Kirjevaihtoa jatkoimme sittemmin yhtä vaivaloisesti. Rakkaus lisäsi rohkeutta niin, että pian toimitin keinoja parempaankin seurustelemiseen. Se tuntui niin hyvälle, että olin aivan imeltyä lemmen hurmeesen. En ollut ennen koskaan tuntenut niin herttaisien ja suloisten tunteitten läikkymistä rinnassani kuin niinä harvoina hetkinä, joita hänen kanssaan vietin ryytimaan rehevien puupensasten varjossa iltasilla myöhään, muiden jo ollessa levolla. — Vaikka puhelumme lienee paljon muistuttanut Babelin kieltensekoituksen aikoja, kun kumpikin olimme eri kielisiä, niin se ei kuitenkaan häirinnyt hauskuuttamme, ja aloimmehan vähitellen jo hiukan ymmärtääkin toistemme mongerrusta. Olivathan sitäpaitsi lemmestä palavat silmät siinä hyvänä tulkkina. Ymmärtäväthän pääskysetkin toistensa viserryksen keväällä, tuumiessaan rakkauden liittoon yhtymistään. Mutta sen valmiimpaa ei asiastamme ollut ehtinyt tulla, kun syksyn jouduttua läksi lempilintuseni muiden muuttolintujen keralla matkalle herrasväkensä kanssa Helsinkiin. Jonkun vuoden pitkitimme asiaamme kirjevaihdolla, vaan kun emme toisiamme nähneet, laimensi se vähin erin rakkautemme palavuutta, kunnes se tykkänään sammui. Se jätti kumminkin meille molemmille muukalaisen kielen taidon palkinnoksi. Semmoinen on siis elämäni ensimäinen rakkauden kokemus. Syksyllä olin loppuun suorittanut oppikurssini ja sain edullisen paikan eräällä sahalla lähellä K:n kaupunkia. Toimenani oli talvella tukki-asioiden hoito ja kesän ajalla työnjohtajan toimi sahalle kuuluvilla suuremmoisilla tiluksilla. VI. Varsin suurenmoiset olivat ajatukset itsestäni, kun opistosta lähdin hyvällä päästökirjalla ja jo olin ammatinkin saanut. Tunsin todellakin olevani silloin jo "herra!" Saavuttuani toimipaikkaani, määrättiin minut eräälle tukkiliike-osastolle työn peräänkatsojaksi ja rahallisten toimien hoitajaksi. Se tuntui mielestäni kovin arvokkaalta viralta. Sain kymmeniä tuhansia rahoja käytettäväkseni ja niiden menoista tilit tehdäkseni. Satoja miehiä ja hevosia oli komennossani ja minulta palkkoja saamassa. En tahtonut sitten enää mieleeni johtaa elämäni edellisiä kohtaloita, koska ne olisivat halventaneet ylevää persoonaani. Kumminkin Herran ääni omassatunnossani muistutti vastoin tahtoanikin niistä ajoista, sekä siitä parannuksen päätöksestä, jonka tein ennen kouluun lähtöäni. Olihan jo saapunut toivomani sovelias aika sille asialle. Virkatoimi oli ja tuntematon paikkakunta olopaikkanani, joita olin halunnutkin. Mutta vasta silloin tuntuikin oikein mahdottomalta sen asian toimeenpano. Kuinka minun, kun mielestäni olin niin suuriarvoisessa asemassa, sopisi nöyristyä yksinkertaiseksi "uskovaiseksi" ja antautua tasa-arvoiseksi jäseneksi siinä "piskuisessa laumassa", johon vanhoja akkoja ja ryysykerjäläisiäkin kuului? Toistaiseksi täytyi se asia välttämättömästi lykätä. Kuitenkin usein täyttivät aivan äkki-arvaamattaniki voimalliset liikutukset sydämeni ja vaikuttivat ainakin niin paljon, että sain halun lukea Raamattua. Kun oli aikaa runsaasti, niin lueskelin talven pitkään Raamatun melkein läpi, vaikka sitä tein enemmän hupaisuuden vuoksi, enkä ammentanut siitä sisällistä voimaa ja mielenuudistusta. Vaikka sydämeni pysyi yhä vaan muuttumattomana, kohosi sieltä kumminkin silloin tällöin syvät ja raskaat huokaukset korkeuteen, pyytäen Herraa Pyhän Henkensä kautta johdattamaan minua semmoiselle kohdalle elämässäni, jossa voisin saada kääntymisen armon, kosk'ei se onnistunut itse määräämäs